VIIDES NÄYTÖS.
(Läpikäytävä sali S:t Julianin linnassa. Ovia usealla taholla.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
POMBAL (astuu sisään). Elvas syytön! Nuo sanat soivat yhä vielä korvissani. Kuoleva José ei ehtinyt muuta minulle sanoa, mutta hänen katseensa osotti, että hän puhui totta. Miksi olen mennyt niin pitkälle? Olen kiven jo niin työntänyt jyrkännettä alas syvyyteen, etten enää voi sitä pidättää, vaan se tempaa minutkin mukanaan. Kardinaali Saldanha oli oikeassa: jos asia olisi käynyt laillista tietä, niin ei ketään syytöntä olisi langetettu. Olen nyt toiveitteni perillä, — ja kuitenkin olen melkein toivomaisillani, että kaikki olisi tekemättä ja että saisin alottaa kaikki alusta, olenko minä määrätty hävittämään kaikki, mikä on minua lähellä? Uskollinen Josénikin myrkytetty, — jesuiittani myrkyttämä kostonuhriksi! Ja hänen viimeiset sanansa, että Elvas oli syytön — mitä ne merkitsivät? Voisinko sittenkin pelastaa hänet? En! En voi tuoda esiin mitään todistusta hänen syyttömyydestään. Hän on itse tunnustanut, hänen isänsä ja äitinsä niinikään. Sanottaisiin, että hänet pelastin siksi että hän oli vävyni. Maineeni nyky- ja jälkimaailman silmissä vaatii hänen kuolemaansa, o, Elvas, Elvas, älä minua syytä! Sinä, joka saat kuolla, olet onnellisempi kuin minä, jonka täytyy elää, tämä verivelka omallatunnollani. Haa! Kuulen askeleita. Se on Beatrice, jota lähetin noutamaan, kun tosiaankin ensin ajattelin pelastaa hänen miehensä. (Yht'äkkiä.) Mutta kenties se vielä olisi mahdollista, — onhan hän tyytyväinen, kun vain saa pitää henkensä. (Miettiväisenä.) Niin oikein! Näin voin pelastaa hänet ja oman kunniani samalla kertaa.
TOINEN KOHTAUS.
POMBAL. BEATRICE.
BEATRICE. Tahdot siis armahtaa puolisoani, myönnät vihdoinkin hänet syyttömäksi! Ah! näen että niin on, et olisi muuten minua kutsunut, ei olisi sinulla ollut siihen luontoa. Älä kiellä, älä, sillä tunnen, että sydämmeni silloin särkyisi.
POMBAL. Tahdon sinun tähtesi valmistaa hänelle pelastukset keinon.
BEATRICE. Luiz! Oi, kuulitko? Isäni lupaa sinut pelastaa.
POMBAL. Kuuntele tarkoin, tyttäreni. Kaikki todistukset painuvat puolisosi syyllisyyden puoleen, — meidän täytyy siis pitää häntä syyllisenä. Hän paetkoon salaa vielä tänä yönä ja piilottakoon henkensä, unhotettuna ja saavuttamattomana, johonkin kaukaiseen maailman kolkkaan. Hänen kuvansa on teloitettava, kun hän itse on paennut; henkensä hän saa pitää, mutta kunniansa hän menettää.
BEATRICE. Ah! kun hän vain saa henkensä pitää, niin olen tyytyväinen. Mitä me Portugalia, kunniaa, rikkauksia kaipaamme! Minun rakkauteni hänelle kaiken tuon korvaa. Pakenemme kauas, niin kauas, että siellä ei Portugalin aurinko paista, ei sen taivas helota, eikä siis mikään häntä muistuta siitä, mitä hän on kadottanut. Ja joskin jokin haihtuva tuuli sinne eksyisi ja kuiskaisi hänen korvaansa kotimaan kieltä, niin minä haastaisin hellyyteni sydämmellisestä hartaudesta, niin että tuuli ei hennoisi hänen mieltään huolestuttaa. (POMBAL taistelee ääneti itsensä kanssa. BEATRICE huomaa, että hänen huulensa vapisevat.) Mikä sinua vaivaa, isä? Kävit niin kalpeaksi.
POMBAL. Voisitko — jättää — äitisi?
BEATRICE. Ja sinut? Pitäisikö minua täällä mikään muu, kuin sinä? Mutta, katso, sinä olet suuri, mahtava, kunnioitettu, — hän on halpa, vainottu, väärintunnettu; sinulla on kiitollinen kansa, — hänellä vain vaimo-raukkansa; sinä saat osaksesi nykyajan ihailun, — hän ainoastaan naisen rakkauden. O! olemme kumpikin näinä viime aikoina niin äärettömästi kärsineet, ettemme voi kauan elää; suo minun siis ainakin levittää rauhaa hänen elämänehtoonsa viimeisiin hetkiin.
POMBAL. Ei! Beatrice, sinun täytyy jäädä. Sinun täytyy katkaista kaikki muiston siteet väliltänne. Haemme paavilta teille avioeroa. Pombalin tytär ei saa maanpakoon seurata isänmaankavaltajaa. Minun oman kunniani tähden sinun pitää jäädä. (Kello lyö yksitoista.)
BEATRICE. Hyvä Jumala! Kuolinkellot jo soivat. Joutuin, joutuin!
Minä suostun kaikkeen. Ettekö näe, isä, aika rientää!
POMBAL. Rauhoitu! Kello lyö vasta yksitoista. Meillä on vielä tunti aikaa. Kello kahdeltatoista tulee tuomittujen tämän salin kautta kulkea kappeliin, nauttiakseen siellä viimeistä kertaa Herran ehtoollista. Siksi hänen pitää olla pakomatkalla. (Huutaa.) Tänne! (Vanginvartija tulee.) Tuo tänne Elvasin herttua, ja anna hänen puhua kahdenkesken herttuattaren kanssa. (Vanginvartija menee.) Valmistele nyt häntä pelastuksen varalle, ja sano hänelle jäähyväiset. Minä toimitan niin, että hän voi paeta, joutumatta ilmi. (Menee.)
KOLMAS KOHTAUS.
BEATRICE, myöhemmin ELVAS.
BEATRICE. Kuinka hän viipyy! Vanginvartija ei ole kenties kutsunutkaan häntä. On niin kuin kaikki ihmiset, kadehtien rakkautemme onnea, koittaisivat meidät erottaa. Kuinka se aika rientää! Sydämmeni tuntuu tykyttävän sekunnit niin nopeaan, että sen pian on pakko pysähtyä. O aika, aika, riennätkö lemmittyäsi pelastamaan, kun kiidät matkaan noin huimaavaa vauhtia? (Kuuntelee.) Ei, — ei — vihdoinkin — — ah!
ELVAS (yhä kahleissa, astuu sisään kalpeana ja laihtuneena). Ah,
Beatrice, armas vaimoni! Meille on siis suotu viimeinen hyvästijättö.
(Suutelee hänen kasvojaan.) Beatrice, viimeistä kertaa nyt näemme
maan päällä toisemme.
BEATRICE. Ei niin, sinä voit pelastua. Sinä voit päästä vapaaksi, — ajatteleppas — vapaaksi!
ELVAS. Vapaus! Aurinko! Valkeus! Elämä! Kajastavat kuvat, jotka ilvehditte vankiraukan sielulle! Pois! En tohdi uskoa teihin.
BEATRICE. Etkö tunne minun ääntäni? Olen Beatricesi, — puhun totta.
ELVAS. Niin, niin! Vihdoinkin ovat siis älynneet syyttömyyteni. Olen saanut oikeutta — vaikka myöhään. Haa! olen siis vapaa! Miksi ei avata minulle vankilan ovia? Voin antaa anteeksi kaikki, mitä olen kärsinyt, mutta joka hetki, minkä nyt, syyttömäksi julistettuna, täällä vietän, voi saattaa minut raivoon.
BEATRICE. Ah! Ei! Syyttömyyttäsi ei ole vielä ilmi saatu. Sinun täytyy paeta. Mutta näetkös, kaukana merten takana voit jälleen alottaa uutta elämää. Vielä tällä tunnilla sinun täytyy paeta. O, kuinka viipyvät!
ELVAS. Minun siis pitäisi hiipiä pakoon yöllä niinkuin varkaan; nimeni ja maineeni tulla ijäti häväistyiksi? Ei! Ei! —
BEATRICE. Mutta muista, että siten pelastat henkesi hirmuisesta kuolemasta. Minä rukoilen, — pakene!
ELVAS. Entä sinä itse?
BEATRICE (hämmentyneenä). Minä tulen jäljestä. Näetkös, me emme voi paeta yht'aikaa. Älä ole levoton minun tähteni. Minä kyllä tulen.
ELVAS. Beatrice-rukka! — sinä et ole oppinut valehtelemaan. Ah! Nyt älyän kaikki! (Äänettömyyttä.) Minä jään tänne.
BEATRICE. Pyhä madonna! Mitä sanot? Näyttihän kuolema sinusta niin hirvittävältä.
ELVAS. Näet, että olen muuttunut. Tosin, kun ensin kuulin nuo sanat, että minun täytyisi kuolla, tuntui siltä, kuin sydämmeni ja sieluni olisivat kauhusta hyytyneet. Hirmuista onkin syyttömänä kuolla. Mutta nyt tunnen, etten voi elää kunniattomana ja ilman sinua.
BEATRICE. Pakene, pakene! Jos et itsesi, niin minun tähteni.
ELVAS. Mitä luulet elämän olevan minulle sinusta erotettuna? Ajattelivat näin: tuolle heikolle Elvas-raukalle voi viskata elämän niinkuin kerjäläiselle almun. Mutta pettyivät. Olen ollut pelkuri. Olen unhottanut kunniakkaan nimeni, en ole ansainnut miehen arvoa; mutta olen herännyt häpeämään entistä heikkouttani. (Vanginvartija tulee.)
VANGINVARTIJA. Jos suvaitsette, herttua, ottaa yllenne tämän munkinkaapun, niin olen niin toimittanut, että voimme kenenkään estämättä päästä täältä.
ELVAS. En! Mene ja sano tyrannille, jota palvelet, että murhata voidaan Elvasin herttua, mutta ikänä ei häntä kunniattomaksi saada.
BEATRICE. O, kuinka noiden miesten sydän on kova! Luiz, pakene! Minä pyydän, oma Beatricesi sitä pyytää. Katso, aika kuluu. Saatatkin minua vastustaa, — et siis rakasta minua!
ELVAS. Et tiedä, mitä sanot. Onko meillä molemmilla täällä maan päällä muuta kuin rakkautemme? Minun isäni on, toivoen että hänen tuomionsa siitä lievenisi, todistanut väärin minua vastaan, — sinun isäsi on vihasta ja itsekkyydestä syössyt meidät molemmat onnettomuuteen. Mitä silloin voimme ihmisiltä odottaa? He eivät ole suoneet rakkaudellemme sijaa maan päällä, minä menen nyt valmistamaan sille sijaa taivaassa.
BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin syliin.)
ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun, joka taivaassa sinua ikävöitsen.
BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua).
Luiz!
(Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen, kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon. Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)
MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa pari sanaa Lafoensin herttualle?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua huomispäivää varten?
MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne. (Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!
MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!
(Linnanpäällikkö ja soturit menevät. Kaikki hengeltä tuomitut
ovat hekin jo menneet.)
NELJÄS KOHTAUS.
MOREIKA. munkki, myöhemmin LAFOENS.
MOREIRA. Olemme yksin. Voitte jatkaa surullisia tiedonantojanne.
MUNKKI. Se on pian tehty. Kaikki Jeesuksen veljeskunnan jäsenet, jotka tämä pääkerettiläinen on saanut käsiinsä, on hän muutamien laivapahasien varaan jättänyt meren ja myrskyn raivolle alttiiksi. Mutta — Hän, joka Mooseksen pelasti aalloista ja pyhän Johanneksen liekeistä, Hän kyllä heidänkin matkaansa suojelee.
MOREIRA. Entä Europan hallitsijat?
MUNKKI. Sanotaan että Pombal toimii heidän tahtonsa mukaisesti. Hän kuuluu sopineen Espanjan Arandan, Ranskan Choiseulin ja Itävallan Kaunitzin kanssa, että nämä valtioissaan seuraisivat hänen esimerkkiään.
MOREIRA. Entä hänen pyhyytensä?
MUNKKI. Lähetti tosin heti, kun nousi Pietarin istuimelle, uhkaavan kirjeen Pombalille, mutta, hämmästyen tämän röyhkeyttä, on antanut myöden ja taipunut hänen tahtonsa mukaan.
MOREIRA. Entä kansa?
MUNKKI. Kauhistuu — ja on vaiti.
(Lafoens on viimeisien vaihtopuheiden aikana tullut sisään.)
MOREIRA. Kiitän sinua. Suvaitsetko jättää minut yksikseni? (Munkki menee.) On niin kuin Jumala olisi maailmasta hävinnyt, — niinkuin maa ja taivas olisivat minuun nähden kadottaneet keskipisteensä — ja minä olisin viskattuna kaikkisuuden avaruuteen tukea vailla, jalansijaa vailla.
LAFOENS (lähestyen häntä). Olet kutsuttanut minut. Marttyyri tahtoo antaa siunauksensa, ennenkuin joutuu pyövelien uhriksi.
MOREIRA (säpsähtää). Ah! Sinäkö se olet? En huomannut tuloasi.
Kerrotaan, että sinä olet vapautettu.
LAFOENS. Niin. Tänä iltana saapui kuninkaan armotus vankityrmääni. Miksi se minulle annettiin, sitä en tiedä. (Syrjään.) Miksi sen otin vastaan, — sen tiedän sitä paremmin.
MOREIRA. Niin, olen sinut kutsuttanut, ajan ja ijankaikkisuuden rajalla sanoakseni sinulle sanan, joka murskaa minut, mutta sinut kenties tekee suureksi. (Äänettömyyttä.) Hylkää asiamme!
LAFOENS. Nämäkö sanat — sinä sanot — minulle?
MOREIRA. Jeesuksen pyhä veljeskunta — tämä jättiläispuu, jota on kastellut niin monen sankarin ja marttyyrin veri, — on laho ja kaatuu pian.
LAFOENS. Mitä tulee minun uskoa, entistä elämääsi vai nykyisiä sanojasi?
MOREIRA. Usko minua. Kun minunlaiseni mies sanoo: koko elämäni on mennyt hukkaan, — silloin (vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua synkästi.) Olen taistellut Jumalan kanssa, olen tullut voitetuksi.
LAFOENS. O, isä! Eikö siis suuri aatteesi ole auringon kaltainen, joka, vaikka pilvikin sen kaihtaa, pian säteilee yhtä kirkkaana kuin ennen?
MOREIRA. Monasti elämässäni on huomaamatta mieleeni hiipinyt tämä ajatus: eikö ajan henki ole sinua valtavampi? Asiaani innostuneena tukahutin aina nämä ajatukset syntisenä heikkoutena. Nyt, kun seison tässä tyynenä ja kylmänä, katselen asiata toisin. Siis vielä kerran: mene Pombalin ja sen opin puolelle, joka nyt asetetaan pyhän kirkon sanojen sijaan. Heidän luona saavutat valtaa, kunniaa ja maailman kiitosta, voit hyödyttää maatasi ja aikalaisiasi, — meidän luona on edessäsi vaino, pilkka ja tuo kuolemassa sydäntä kalvava ajatus: olet taistellut turhaan. Tuo arka ja häijy roistokansa, joka tahtoo ostaa itselleen nousevan suuruuden suosion sylkemällä syrjään-suistuvaan, eikö se jo ole hionut ivaansa ja miekkojaan meitä jesuiittoja varten?
LAFOENS. Luetko minut tämän roistokansan joukkoon?
MOREIRA. En! Mutta kuitenkin sanon: hylkää asiamme, sillä se on mennyttä. Kun olin nuori, innostutti minuakin vapauden valtava voima. Tahdoin uudistaa kirkkomme, tahdoin tehdä sen kristityksi, enkä katoliseksi. Olin silloin Roomassa. Siellä minut veljeskunnan ylijohtaja kerran yllätti, kun luin pyhää raamattua kotimaani ihanalla kielellä. Muutamia päiviä sen jälkeen minut lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Intiaan. Kymmenen vuoden aikana siellä opin elämään ja taistelemaan yksinomaan pyhän kirkkomme leviämiseksi ja voitoksi. Kun sitten palasin Europaan, oli kaikki muu minussa kuollut, paitse tämä suuri aatteeni. Kaikki voimani, ajatukseni, tunteeni tarkoittivat vain Jeesuksen veljeskuntaa ja sen suurta tehtävää johdattaa kirkon äidinhelmaan kaikkien ihmisten omattunnot ja tahdot, pakottaa ne uskon kuuliaisuuteen, antaakseen niille sen sijaan valkeutta ajassa, autuutta ijankaikkisuudessa. Vannotin sinua Coimbrassa taistelemaan saman päämäärän puolesta, — annan sinulle valasi takaisin.
LAFOENS. Ei, ei, ei koskaan! Ennen kuolen kunniattomana teidän kanssanne, kuin elän mahtavana vihollistenne parissa: Ja se päämäärä, jonka puolesta sinun-tapaisesi suuri sielu taistelee, ei saata koskaan olla turha.
MOREIRA. Eikö itse Roomakin ole meitä jättänyt, — silponut käden, jolla piteli valtikkaa, — Rooma, jonka puolesta me olemme taistelleet ja kärsineet?
LAFOENS. Ja vaikkapa niinkin olisi, niin Lafoens ei ikinä alennu luopioksi. Sinun Jumalaasi tahdon palvella, sinun uskosi on oleva minun uskoni, sinun asiasi minun asiani. Minulla on vielä yksi suoritus tehtävä maan kanssa, — minun ei tarvis mainita muuta kuin nimi Theresia. Jos huomenna vielä elän, niin aion ijäksi jättää Portugalin ja Roomassa ruveta Jeesuksen veljeskunnan jäseneksi.
MOREIRA. Vihin sinut siis taisteluun, kuolemaan ja (osottaen taivaaseen päin) elämään. (Menevät kumpikin eri taholle. Moreira on koko ajan noudattanut vanhaa juhlallista ja karkeanlaista tapaansa. Nyt hän ei voi enää hillitä itseään, vaan kääntyy äkisti takaisin ja huudahtaa) Miguel! Poikani!
LAFOENS. Mikä sydäntä vihlova ääni! Oliko se sinun?
MOREIRA. Maailma mustuu silmissäni. Minä horjun, tue minua! En ole koskaan eläissäni vielä itkenyt, — nyt itken.
LAFOENS. Silmäsi värähtelevät, mutta kyyneleitä niissä ei välky.
MOREIRA. En ole koskaan sitä oppinut. Itkuni valuu sisäänpäin, — kyyneleet virtaavat aivoihin, — (pitelee silmiään) sillä täällä, täällä kirveltää. (Intohimoisesti.) En ole koskaan vielä rakastanut ketäkään ihmistä tämän maan päällä. Ei koskaan ole äiti, ei puoliso lempeällä hellyydellä lähennellyt sydämmelleni. Ei koskaan ole ystävän povi, suurten aatteiden jumaluutta väristen, sykähtänyt povellani. Nyt, kun kuoleman kylmä henki jo on puolittain minut jäätänyt, nyt tunnen olevani niin yksinäinen, niin äärettömän yksinäinen. Miguel! Etkö voi mitään muuta minulle tarjota kuin ihailua? — Anna minulle kipinä ystävyyttä!
LAFOENS. Veljyt!
MOREIRA. Kiitos! (Suutelee häntä otsalle.) Kaiken hellyyden, mitä olen tuntenut ketään ihmistä kohtaan, panen tähän suudelmaan. (Palaten taas vanhaan, kylmään tapaansa.) Sitä ehkä ei ole paljo. Voit antaa sen pois lemmityllesi kahden haukotuksen väliaikana, kun alat häneen kyllästyä. (Poistuu kiireesti peräovesta.)
LAFOENS. Suuri henki! Oi, jospa voisin ystävyytesi ansaita! (Poistuu oikeanpuolisesta sivuovesta.)
VIIDES KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sama sali Theresian kodissa, kuin ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä.)
THERESIA (tulee sisään).
Ei unta! Tuskallinen levottomuus
Mua eelleen ajaa, itseäni pakoon.
(Ottaa esiin myrkkypullon.)
Sa elon tuskasta mun voisit päästää.
Lohduksi kuiskaat: kaikella on loppu, —
Mut yhä mua turhaan kiusaat. Ei!
Ensiksi tieto, että hän on vapaa,
Sitt' olen valmis! (Äänettömyyttä.) Urost' ihaillaan,,
Jok' iloin henkens' uhraa maineen mailla,
Marttyyria, mi polttoroviolla
Hymyilee kirkastettuna, kun näkee
Taivaasta voiton kruunun kimmeltävän.
Häpeän kuilu mun on edessäni,
Sittenkin rohkein mielin siihen katson.
(Astuu ikkunan luo.)
Kas, kuutamasta kirkastunut taivas
Valaisee maata lempein loisteineen.
Pimeyden peittämänä sikein nukkuu
jo puoli kaupunkia, toinen puoli,
Helottain täyskuun koko kirkkaudessa,
Autuuden horroksissa hiljaa uinuu.
Oi kotimaani yö, kuink' olet kaunis!
(Joku kuuluu tulevan. THERESIA painaa tulisesti kättään poveansa vastaan.)
Ah! hetkeks vainko unhon unelmaa?
KAMARINEITSYT (tulee sisään). Lafoensin herttua vaatii kiihkeästi päästä puheillenne. Anteeksi, mutta hän pakotti minua ilmoituttamaan itseään.
THERESIA. Haa! Saata herttua heti tänne!
KAMARINEITSYT (ilkeästi). Mutta kuningas voisi —
THERESIA. Mene! (Syrjään.) Palkkapalvelijani rohkenee tuota sanoa minun kuulteni, — ja minun — oi, häpeä! — täytyy luoda silmäni maahan. (Kamarineitsyt menee.) Miguel siis on vapaa! Minä voin siis kuolla: — kuolla! Mikä taivaallinen ajatus! — Kuolla ehkä niin, että viimeinen henkäykseni kuiskaa hänen korvaansa, kuinka äärettömästi häntä rakastan.
KUUDES KOHTAUS.
THERESIA. LAFOENS.
THERESIA (menee iloisesti häntä vastaan).
Olet vapaa siis!
LAFOENS (ehkäisten kädellään).
Theresia, ei noin!
Edessä seisot tuomarin. Nyt täytyy
Sun kuolemasta itses puhdistaa. (Äänettömyyttä.)
Min' olen armoitettu. — Entä sinä?
THERESIA.
Vapaudessa, niinkuin näet.
LAFOENS.
Sano,
Mik' oli hinta moisen suosion?
Pimeihin vankiluoliin meidät muut
On heitetty, — sä yksin vapaaks jäit. (Vihastuneena.)
O, nainen, nainen! Jumal' ei sua luonut,
Madonnalt' olet katseen varastanut,
Mut sydämmen sä saatanalta sait.
Mun viekastellen hyljit, jotta saisit
Mokoman syliin himoiss' antautua.
Möit sielus, jotta pelastaisit henkes
Ja ruumiis, arvosi ja rikkautesi.
THERESIA (syrjään).
Jo tuskain juoman pohjaan join, — niin luulin,
— Vaan tämä jäi! Hän moista minust' uskoo!
LAFOENS.
Et vastaa, — ehkä puhuin ilkeästi.
(Hellästi.) Theresia, sua rakastin, — en nytkään
Voi povestani poistaa rakkauttani.
Sua ovat panetelleet. Kaikk' on valhe.
Kuninkaan lemmitty et ole. Puhu!
Oi, puhu! Sua uskon, vaikka astuis
Aurinko taivaalta ja väittäis toista.
THERESIA (on vaiti).
LAFOENS.
Siis ole — — Vaan, en tuomitse sua vielä.
Väkisin ehkä hän sun voitti. Puhu!
Sun sanoistasi kohtalomme riippuu.
THERESIA (on vaiti).
LAFOENS (ottaa esiin tikarinsa).
Siis kuole!
(Katselee tikariaan.)
Ei sua koskaan ole vielä
Liannut konnan eikä porton veri.
Miekasta metsän ylvä otus kaatuu,
Sakaalit, ketut myrkyin tapetaan.
THERESIA (näyttäen pulloa).
Tuossa on myrkky!
LAFOENS (ihmeissään).
Sinä yhtä kaikki!
Juo!
THERESIA (hellästi).
Kätes eikö mulle juomaa tarjoo?
(Lafoens seisoo liikkumatta.)
Ees muistoks siitä, mitä olin sulle.
LAFOENS.
On kummaa tämä! No siis, — tuossa!
THERESIA (juo hänelle tarjotusta pullosta).
Kiitos!
Nyt vapaa kieli on. (Polvistuu.) Sua rakastan!
LAFOENS (johon nämä sanat ovat sattuneet).
Ivaatko vaiko herjaat kuolemassa?
THERESIA.
Antauduin kuninkaalle — se on totta,
Mut hinta oli henkes, — vapautesi.
LAFOENS.
Väristys kävi —
(Ääni ei tottele häntä; hän pitelee kiinni pöydästä.)
THERESIA.
Etkö vielä usko?
O! vaikk' on sydän murtunut, niin siinä
Viel' istuu vanha ylpeys. Kahteen sanaan
Tunteeni koko syvyyden ma panen:
Sua rakastan. Suo anteeks tylyyteni!
LAFOENS.
Et kuolla saa. Haa! Jumalan on luoma
Tää myrkkykin, — Hän luomaans' ihaninta
Noin hävittää ei salli päältä maan.
THERESIA.
Ma tahdon kuolla, — minun täytyy kuolla.
Elossa minut raiskattiin, mut kuoloss'
Olen ma puhdistettu.
LAFOENS.
Kalpenet.
THERESIA (taistellen).
Niin, myrkky vaikuttaa. Mua pitele!
Syvälle suo mun katsella sun silmiis,
Sun mustain silmäis valotaivaaseen,
Niit' että muisteleisin haudan yössä.
(Haikeasti). Ah!
LAFOENS.
Pyhimys kallis, armain, sinä kärsit.
THERESIA (raukeasti).
Vie minut balkongille, että vielä,
ennenkuin kuolen, maani näkisin,
Mun kalliin isänmaani kauneudessaan.
Pois sieluni nyt liitää rauhass' yön,
Kuin siunaus — niin, kuin rukous taivaan puoleen
Sun — kansani — ja maani edestä.
(THERESIA ja LAFOENS menevät balkongille. Hienoa juhlallista soittoa, joka kuvaa THERESIAN kuolemaa. Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä, sitten LAFOENS palajaa.)
LAFOENS.
Ruumist' en tahdo nähdä. Mulle yhä
Theresia jalo, kaunis elää. Minä
Vain kuollut oon — mut kohta minäi elän.
(Juo myrkyn jäännöksen.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Kabinetti Pombalin asunnossa Lissabonissa.)
BEATRICE makaa tainnoksissa, ympärillä palvelijoita ja POMBAL, joka yrittää palauttaa häntä henkiin.
BEATRICE (havahtuen). Miss' olen minä? Kuinka tulin tänne?
POMBAL. Jumalalle kiitos! Sinä elät!
BEATRICE (ikäänkuin etsisi jotakin). Olen kadottanut jotain. Pois! minun täytyy se löytää.
(Aikoo mennä.)
POMBAL (tuskaisena). Aiotko jättää minut?
BEATRICE. O isä! Eikö sinunkin sydämmesi sano, että meidän täytyy erota? Eikö puolisoni verinen ruumis olisi jokaisen hellyyden silmäyksen, jokaisen rakkauden kuiskeen tiellä ja sanoisi: tämä oli kaikki kaikkeni, ja senkin voit minulta ryöstää! Ne harvat päivät, jotka tämän huomenen kärsimykset ovat minulle jättäneet, aion rukoillen ja muistellen viettää luostarissa.
POMBAL (syrjään). Eikä siis yksikään hellivä käsi jää pyyhkimään kalmanhikeä otsaltani! Haa! — itse olen niin tahtonut. Tunnen että minulla ei ole mitään oikeutta sanoa, kuinka onneton on elämäni oleva, kuinka kauhea kuolemani, kun hän minut jättää.
(Kardinaali Saldanha tulee. Kellot alkavat soida.
Kardinaali astuu Pombalin eteen.)
SALDANHA. Tulen kuninkaan tyköä. Sinusta on tehty Oeyrasin kreivi. (Juhlallisesti.) Sinä olet painanut maahan vihollisesi, niinkuin myrsky painaa ruo'on. Toiset nyt odottavat kuolemaansa teloituslavalla, toiset taistelevat aaltojen kanssa hengestään, jonka maanpako on musertava. Olet voittanut, mutta mikä kauhea voitto! Vastaa: teitkö tämän kaiken rakkaudesta maatasi kohtaan, vai viettelikö sinua valta ja oma hyöty?
POMBAL (lujana). Maani ja vapauden tähden.
(Tykinlaukaus kuuluu ulkoa. Beatrice juoksee kirkaisten ikkunaan.)
BEATRICE. Hyvä Jumala, — puolisoni! Seis! (Kaatuu maahan.)
POMBAL. Hän kuolee. Herää! Herää, lapseni, tai ota minut mukaasi! (Raivokkaasti Saldanhalle.) Sano, uskotko että kukaan nimen, arvon ja vallan vuoksi murhaa oman lapsensa?
SALDANHA. Ymmärränkö sinua! Jumala olkoon meille kaikille armollinen!
POMBAL. Ah! hän herää! Hän elää jälleen ja minä hänen kanssaan.
Tyttäreni —!
BEATRICE (heittäymäisillään hänen syliinsä). Isä! (Säpsähtää äkkiä.)
Haa! puolisoni ääni kutsuu minua. Tulen, tulen! Hyvästi!
(Poistuu äkisti.)
POMBAL. — — Ja minä, minä olen yksin. —