NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Sali S:t Julianin linnassa.)
POMBAL, BEATRICE, Linnanpäällikkö.
POMBAL (linnanpäällikölle). Tuokaa Elvasin herttua tänne! (Linnanpäällikkö menee.) Oletko kokonaan riistänyt sydämmestäsi tuon kelvottoman miehen kuvan? Onko mielesi tarpeeksi tyyni sanomaan hänelle, kuinka suuresti häntä halveksit? Pelkään ettet ole. Käänny takaisin, vielä on aika. Tämä puhelu vain mieltäsi kiihdyttää.
BEATRICE. O, ei, ei! Se vain tuo minulle rauhan — haudan rauhan, jos ei muutakaan. Tiedän sen, — näen sen — ettei hän ole koskaan minua rakastanut, että hän on pettänyt minut, pettänyt sinut, ja kuitenkin täytyy minun häntä puhutella. Tahdon sanoa, että vihaan häntä, että hänen käytöksensä on murtanut minut, että — että — O, hyvä Jumala! en tiedä mitä aion sanoa ja kuitenkin tunnen itsessäni, että täytyy häntä puhutella. Armas sormus! Heloittava timantti! Sinä et ole muuttunut, niinkuin hänen mielensä, sinä olet yhä vielä todellinen, vaikka herrasi uskollisuus on valheellista. Oliko onneni silloin, kuin sinut sain, synti, jotta minun nyt täytyy tulla niin äärettömän onnettomaksi?
POMBAL. Sinä et tiedä, lapsi-raukka, kuinka toiveemme ovat pettyneet. Ei ole mitään, johon voimme nojautua ja sanoa: sinä olet tukeni, sinuun minä voin turvata. Olemme niin kiintyneet toiveisiimme että, kun ne särkyvät, luulemme että sydämmemmekin särkyy — ja kuitenkin lupaamme unohtaa yksin niiden muistonkin.
BEATRICE. Unohtaa, — muistaa, — siihen vaaditaan entisyyttä. Mutta koko minun sieluni on kiinni siinä hetkessä, milloin kuulin, että hän itse oli tunnustanut petoksensa, — se ei voi päästä siitä eteenpäin — minun täytyy purkaa tämä lumous. Hänen sormuksensa, joka minut kahlehtii, tahdon antaa takaisin. Miksi hän viipyy? Miksi ei hän tule? Eikö hän siis tiedä, että häntä odottaa hänen Beatricensä, ah! — ei enää hänen! Hyvä Jumala! Suruni minut sekoittaa. Ah! Isä, isä, — (Heittäytyy itkien Pombalin syliin.)
LINNANPÄÄLLIKKÖ (palajaa, vanginvartija mukanaan). Elvasin herttua on vierimmässä huoneessa.
POMBAL. Beatrice, ei nyt — ei tällä hetkellä — ei tuossa järkytetyssä mielentilassa!
BEATRICE (nousten äkisti pystyyn). Enkö ole tyyni nyt?
POMBAL. Tuota mielenmalttia! — ja äsken — (Syrjään.) Haa! naisensydän, häälyvä laine, joka peität arvaamattoman syvyyden! (Puhelee muutamia silmänräpäyksiä hiljaa linnanpäällikön kanssa, joka kumartaa merkiksi että on ymmärtänyt. Juhlallisena Beatricelle.) Jumala varjelkoon sinua, lapseni, ole luja!
LlNNANPÄÄLLlKKÖ (vanginvartijalle). Saata hänen ylhäisyyttään Pater
Moreiran vankikammioon.
(POMBAL ja vanginvartija menevät vasemmanpuolisesta sivuovesta,
linnanpäällikkö oikeanpuolisesta, josta muutaman hetken kuluttua
ELVAS kahleissa syöksee sisään.)
TOINEN KOHTAUS.
BEATRICE. ELVAS.
ELVAS. Valoa! — Beatrice! — Olenko siis vapaa?
BEATRICE (syrjään). Ah! Sama ääni kuin ennenkin. (Ääneen.) Luiz, herttua, — tulen teitä — (kääntää koko ajan kasvonsa poispäin, niin ettei voi häntä nähdä) — aion jättää teidät — —
ELVAS (kiljahtaen). Beatrice! sinä — sinäkö —? (Kaatuu voimattomana maahan.)
BEATRICE. Pyhä Maria, hän kuolee! (Kiiruhtaa hänen luokseen ja koettaa herättää häntä jälleen henkiin.) Kuinka hän on kalpea! Luiz! Havahdu! Hyvä Jumala, kuinka olen ollut tyly! Luiz! Luiz! Havahdu! Kuinka hän on muuttunut! Onko hän jo aivan haamu? Ah, tuo kalpeus hyytää minut! Havahdu! havahdu! Ah! Eikö kukaan tule auttamaan?
ELVAS (havahtuen). Kuinka tuo valo pistää silmiini! Pois pimeään vankiluolaan! Pois! Beatricenikin tuomitsee minua väärin — hänkin uskoo minut syylliseksi. Ei, pois, pois, syvään alas! —
BEATRICE. O! tunnen, etten voi sinua vihata. Tahdon vain jättää sinut hyvästi, sinut, elämäni onni, unelmani, joka oli todellisempi kuin todellisuus. Antakaamme toisillemme anteeksi, — sinä minun tylyyteni, ja minä — (peittää itkien kasvonsa käsillään).
ELVAS (juhlallisesti). Jumala ja sinä kuulette minua tällä hetkellä: olen syytön!
BEATRICE. Sinä sen sanoit: syytön olet! Uskon sinua, — kuinka en sinua uskoisi! Kuuletkos, isä, hän on syytön! O, riennä takaisin! Häntä on paneteltu.
ELVAS. Ja sinä olet kuitenkin luullut minua syylliseksi.
BEATRICE. Kaikki ihmiset syyttivät sinua, — sydämmeni ei heitä uskonut. Isäni kielsi minua ajattelemasta sinua, — en voinut häntä totella. Silloin sanottiin, että itse olit tunnustanut, ja mitä minä silloin voin tehdä? Mutta ethän olekaan tunnustanut? Sinun päähäsi on valheteltu. O, isä, isä! kuinka iloiseksi tuletkaan, kun tämän kuulet!
ELVAS. Ei, ei! Sinua ei ole petetty. Minä olen tunnustamia mutta se oli valhe, — tein sen pelosta. Kun on keskellä täyttä elämän iloa, niin on helppo puhua mielen lujuudesta ja rohkeudesta; mutta kuvittele mielessäsi vankiluolaa, niin pimeää, niin kauheata, niin salattua, että joka hetki luulet että ihmiset ovat unhottaneet sinut sinne nääntymään kylmään ja nälkään. Ja kidutus sitten! — käsitätkö, Beatrice-parka, — kidutus, tuo hirvittävä, verta imevä aave, tulirintainen, rautakourainen, mykkä, liikkumaton, eloton — ja kuitenkin voimallisempi kuin ihmisen tahto, — kuin ihmisen vapaa tahto. O, pelkäsin tulevani hulluksi! Oli niin kuin olisi sielu erotettu ruumiista ja jälkimäinen kieltäytynyt tottelemasta edellistä. Sanoin, allekirjoitin, tunnustin mitä tahdottiin.
BEATRICE. O, hirvittävää! Meillä on siis vihollisia! Isääni petetään.
ELVAS. Beatrice! Isäsi on hirmuvaltias. Hän se varmaan on minut perikatoon saattanut. Todistuksia minulla ei ole, mutta aavistan jotakin kamalaa. Armas Beatrice-raukka, olet paljo itkenyt minun tähteni, — annahan kun katselen silmiäsi. Muistatko kaikki ne sonetit, joissa niiden loistoa ylistelin? — nyt niitä kyyneleet himmentävät.
BEATRICE. Luiz, sinä petyt, — olen varma siitä, että isääni on eksytetty. Oi, älä puhu hänestä noin katkerasti! Kaikki käy vielä hyvin, — rohkeutta vain!
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. JOSÉ.
JOSÉ (hämmästyen, nähdessään heidät). Sanottiin, että markiisi oli lähtenyt tänne.
ELVAS (Beatricelle). Onko isäsi ottanut tuon takaisin palvelukseensa?
BEATRICE. On.
ELVAS. Haa! Kamala valo alkaa silmissäni koittaa. (Josélle.)
Kunniaton konna!
JOSÉ. Olen liian ylevä loukkaantuakseni isänmaan-petturin solvauksesta, — olen päinvastoin ylpeä siitä.
BEATRICE (Elvasille). Mikä johtuukaan mieleesi? Isäni suuresti luottaa tähän mieheen. (Josélle.) José, olimmehan ennen ystäviä. Koeta sinäkin puolestasi saada isääni uskomaan, että puolisoni on viaton siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Koetamme yhdessä käyttää vaikutusvoimaamme hänen pelastuksekseen.
JOSÉ (kuivasti). En ole vielä koskaan puoltanut herrani vihamiehiä. Muuten tekin, herttuatar, suvaitkaa pitää kiirettä, jos aiotte pelastaa puolisonne, sillä —
BEATRICE. Miksi ette jatka? Tuossa piilee jotakin hirvittävää. José, puhu! Oi, rukoilen sinua, puhu!
ELVAS. Haa! Tuo pidätetty lause sisältää minun tuomioni.
JOSÉ. Itse sen sanoitte. Aioin säästää teitä, mutta nyt, kun näytätte sen tietävän, ei minun ole tarvis pitää sitä salassa.
ELVAS ja BEATRICE. Ja mitä säätää se tuomio?
JOSÉ. Kuoleman.
ELVAS (säpsähtää). Kuoleman! (Hiljemmin) Kuoleman! (Soinnuttomasti)
Kuoleman!
BEATRICE. Ette puhu totta, — tahdotte vain pelottaa minua.
JOSÉ. Niin oikein, erehdyin tosiaankin. Tuomio ei säädä sitä.
BEATRICE. O, tiesinhän sen! Se ei olisi ollut mahdollista.
JOSÉ (hitaasti). Tuomio ei mainitse kuolemaa — vaan ruhjontaa.
ELVAS (tointuen). Kuolema! En voi sitä käsittää. Kamala uni, joka kouristaa kokoon voimani ja tahtoo minussa turruttaa elon tunnon! O, en tahdo, en tahdo kuolla! Kuuletteko, armoa, armoa! (Josélle) Oi, rukoilkaa tekin! Olen epäillyt teitä, — kerjään, — matelen maassa edessänne, — henkipahanen vain! Kun tuskista hiutunut ihminen tautivuoteellaan näkee kuoleman verkkaan lähestyvän, o, kuinka hän kierii tomussa sen edessä — kuinka hän riippuu kiinni siinä tuskan sijassa, jota äsken kiroili! — ja minun — minun täytyy kuolla silloin, kuin elämä alkaa minulle kukoistaa, — kuolla pois keväästä, lemmestä, — ei! ei! (Likistyy kiinni Beatriceen.)
BEATRICE. Eikö näissä muureissa ole rahtuakaan sääliä?!
ELVAS. O! olen pelkuri. Tiedän sen. Myönnän sen. Mitä huolinkaan teeskennellä! — Henki vain, sehän on niin vähän! Hirvittävin vankeus, maanpako, kaikki, kaikki, kun vain saan pitää henkeni!
JOSÉ. Alennutte minun edessäni, ikäänkuin tuomionne riippuisi minusta. Kääntykää markiisin puoleen. (Syrjään.) Tuotako siis tavottelin? Tuota, josta niin kauan ajatuksissani nautin, tuotako en nyt, kun se on toteutunut, voikaan kestää? (Menee.)
ELVAS. Hän menee! Hän ei siis ole ihminen, vaan peto.
BEATRICE. Minun täytyy mennä isäni luo. Hän ei voi sallia että tämä kauheus tapahtuu.
ELVAS. Älä mene! Oi, älä mene! Tahdon niin likistyä sinuun kiinni, ett'eivät voi meitä toisistamme irroittaa, vaan, säästääkseen sinua, heidän täytyy säästää minutkin.
LINNANPÄÄLLIKKÖ (astuen sisään sivuovesta). Anteeksi, rouva herttuatar, mutta se aika, minkä puolisonne sai luvan olla täällä, on nyt lopussa. Teidän täytyy palata, herttua, vankeuteenne.
ELVAS. Hyvä Jumala! Meidän pitää siis erota! No niin! Mene Beatrice, mene, pelasta henkeni. Madonna suokoon sinulle voimia taivuttaa isääsi!
BEATRICE. O, toivon parahinta. Muotoileehan pehmyt vesikin kovaa kalliota, — eikö siis kyynelten voima vielä enemmän liikuttaisi taipuisaa ihmissydäntä? Ensin kuitenkin riennän äitini luo, että hänkin rukoilisi yhdessä kanssani. Isäni kuuntelee paljo hänen neuvojaan.
ELVAS. O, kun sinä menet, niin tulee yö! (Menee linnanpäällikön saattamana.)
NELJÄS KOHTAUS.
THERESIA (tulee), BEATRICE.
THERESIA (tervehtii kylmästi Beatricea; syrjään). Pombalin tytär!
BEATRICE (syrjään). Mitä tekee täällä tuo ylpeä ja kylmä nainen? (Kääntyy päin ja tervehtii kankeasti. Theresia huomaa hänen kärsimyksensä ja itkettyneet kasvonsa.)
THERESIA (myötätuntoisella hellyydellä). Beatrice! Sisar! (Syleilee häntä.)
BEATRICE. Herttuatar, — te, joka ennen niin kopeasti —
THERESIA. Eikö onnettomuus ole tehnyt meitä sisariksi? Onko meidän tarvis antaa selityksiä, — eikö naiset ymmärrä toisiaan? Sinä kärsit armaasi, Luizin tähden, rakkautesi tähden. Usko minua, — minä ymmärrän tunteesi.
BEATRICE. Kiitos!
THERESIA. Sanoivat isäsi olevan täällä.
BEATRICE. Luulen että hän pian tulee.
THERESIA (lempeästi). Tahdotko jättää meidät hetkeksi kahden kesken?
BEATRICE. Kyllä. Minun täytyykin mennä äitini luo. Hyvästi!
THERESIA. Mene, — mutta tiedä, että aina kun rukoilet rakkaasi puolesta, meidän rukouksemme nousevat saman Jumalan tykö.
(Beatrice menee.)
VIIDES KOHTAUS.
POMBAL. THERESIA.
POMBAL. Aina sama uppiniskaisuus! Ei, hänen kanssaan ei voi tulla toimeen. (Huomaa Theresian.) Aveiron herttuatar!
THERESIA. Huhuja on liikkeellä, joiden vahvistuksen tahdon kuulla teidän suustanne. Onko tuomio langennut?
POMBAL. On, ja se kuuluu: kuolema kaikille.
THERESIA. Lafoensinko herttualle myöskin?
POMBAL. Niin. Mistä syystä teidät säästettiin, sen te tiedätte. Kuitenkin näyttää siltä, kuin kuningas aikoisi kieltää teiltä suojeluksensa, sillä hän on käskenyt, että teidät vielä tänä iltana on saatettava Maria de la Conceptionin luostariin.
THERESIA (syrjään). Voimaa! Voimaa! Vaikka sydän katkeaisikin! O, pois kaikki heikkous hänen näkyvissään! (Ääneen.) Ja te rohkenette tehdä väkivaltaa kuninkaan omalle veljelle?
POMBAL. Olisin mielelläni pelastanut hänet, sillä hän on jalo nuorukainen, jota en pelkää; mutta kuninkaan oikeutettu viha vaati, että oikeus oli tapahtuva.
THERESIA. Olemme vihamiehiä, — minä en tahtoisi viekastella teitä ystävänä, vaikka sillä voisinkin pelastaa henkeni. Mutta seison tässä, ihmisenä ihmistä vastassa, ja teidän pitää vastata minulle. Voiko Lafoensin herttuan pelastaa suurin uhraus minun puoleltani, omaisuuteni, henkeni? Sanokaa totuus! Rukoilen teitä kautta tyttärenne pään.
POMBAL. Ei!
THERESIA (menehtyneenä). Hyvä! — Teen siis teon ennen kuulumattoman.
(Polvistuu POMBALIN eteen.) Pelastakaa hänet!
POMBAL. Minä en taistele naisia vastaan. Siis jos voisin, niin mielelläni suostuisin pyyntöönne, mutta oikeus ja kuningas vaativat tuomion täyttämistä. (Menee.)
THERESIA (yksin, murtuneena). Ah! (Äkkiä karaten pystyyn, pontevasti.)
On vielä yksi keino, millä pelastaa hänet. (Poistuu kiireesti.)
KUUDES KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Kabinetti kuninkaan linnassa Belemissä.
Sama sisustus kuin toisessa näytöksessä.)
POMBAL. JOSÉ.
POMBAL (huomaa pöydällä kirjeen). Sotaviskaalilta, Mirandan markiisilta. Vai niin! (Lukee.) Hän pyytää eroaan. (Kirjoittaa päälle.) Myönnetään. Hän panee vastalauseen Tavora-suvun vääryyttä vastaan. Pankoon vain! Nuo kuivettuneet lakimiehet eivät milloinkaan käsitä, että asia on oikea, vaikk'ei sitä ole vanhoissa pergamenttikääröissä. (Josélle.) Onko kuriiri jo tullut Roomasta?
JOSÉ. On. Kardinaali Aqvaviva on määrätty paaviksi Benedict-vainajan jälkeen. Hän on omin käsin kirjoittanut tämän kirjeen kaikkein uskovaisimmalle majesteetille.
POMBAL. (Lukee kirjeen.) Haa! Hän uskaltaa uhotella. Sitä odotinkin. Me vastaamme, — ei sanoilla, vaan teoilla, niin että hänen laho istuimensa vapisee. Jos Rooma ei suostu meidän ehdotuksiimme, — no niin, voimmehan olla ilman Roomaa. Paavinistuin koettaa pelastaa nuo tuomitut jesuiitat; ja kuitenkin se lopulta vielä tulee antamaan suosituksensa niiden karkoittamiseen. Aavistan sitä.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
POMBAL, BEATRICE, JOSÉ (työssä sivupöydän ääressä).
POMBAL. Tyttäreni! Täällä! Mitä oma Beatriceni haluaa?
BEATRICE. Tulen ilosanoman tuojana. Isä, puolisoni on syytön.
POMBAL. Kuinka tyhmästi tein, kun sallin sinun tavata häntä. Olisihan minun pitänyt arvata, että hän valheillaan lumoaisi kokemattomuutesi.
PEATRICE. Isä! Hän on itse sanonut, että on viaton.
POMBAL. Niin kyllä; ja toisena hetkenä hän tunnustaa että asia on toisin. Hänen kielensä on tuuliviiri, niinkuin hänen mielensäkin.
BEATRICE. Niin, hän tunnusti, kun häntä siihen pakotettiin.
POMBAL. Hyvä Beatrice! ajattele tarkoin ja kuule järkeäsi. Ihmiset, jotka asian tuntevat, antavat hänet ilmi; hän tavataan miltei teoksilta, hän tunnustaa rikoksensa, hänen oma isänsä ja äitinsä myöntävät, että hän on syyllinen, — mikä sitten puhuu kaikkea tätä vastaan hänen edukseen?
BEATRICE. Minun sydämeni ääni ja hänen sanansa.
POMBAL. Ja mokoman kelvottoman puolesta sinun sydämmesi puhuu isääsi vastaan!
BEATRICE. Jos sinä olisit samassa tilassa kuin hän, niin uskoisin sinua, niinkuin uskon häntä.
POMBAL. Olen epäillyt häntä ensi hetkestä asti. Kuinka uskoisinkaan
Tavoraa?
BEATRICE. Ja jos hän olisikin syyllinen, niin on hänen rangaistuksensa hirveää. O, isä, ei kuolemanrangaistusta, ei kuoleman —!
POMBAL. Hän on vehkeillyt voimassa olevaa valtiomuotoa vastaan — — se vaatii kuolemaa; hän on vainonut kuninkaan henkeä, — se vaatii kuolemaa; hän on tahtonut viedä maansa perikatoon, — se vaatii kuolemaa. Siis vaikka hänellä olisi kolme henkeä, niin täytyy hänen sittenkin kuolla.
BEATRICE. No, siis hän ei ole syyllinen, hän ei saata olla. Armoa! armoa! — ei niin julmaa rangaistusta! Näinhän minä ijäksi hänet kadottaisin, en kuulisi enää tuon taivaallisen suloisen äänen minua puhuttelevan. Rumat madot kalvaisivat puhki hänen kauniit silmänsä, — o, en voi ajatella mitään niin kauheata! Enkö ole sinun oma Beatricesi? En koskaan valita, miten ikänä määräät hänen kohtalonsa — ja minun — mutta ei vain kuolemaa! — Armoa!
POMBAL. Voinko minä? Vaikka olisi hän oma poikani, niin en voisi toisin menetellä. En voi aavistamallakaan käsittä mitään suurempaa rakkautta, kuin mitä sinua kohtaan tunnen; ja vaikka rakastaisin häntä tuhannen kertaa enemmän kuin sinua, niin olisi sittenkin tuomioni sama.
BEATRICE. Laupeutta!
POMBAL. Oikeutta!
BEATRICE. Syleilen polviasi, suutelen jalkojasi, takistun käsin niin sinuun kiinni, että sinun täytyy minua kuulla. Vai kyyneleenikö kenties sinua vaivaavat? No, siis tahdon olla levollinen, — et mielenliikutuksen merkkiäkään saa huomata. Oi, en tiedä, kuinka sydäntäsi hellyttäisiin, — en ymmärrä, kuinka tulisi minun rukoilla. Olen vain kurja, äärettömästi onneton nainen. Minulla ei ole todistusta muuta kuin sydämeni ääni; minulla ei ole liittolaisia muita kuin kyyneleeni; minulla ei ole voimaa muuta kuin turvattomuuteni!
POMBAL. Raatelet sydäntäni rukouksillasi. Oletko kuullut kenenkään epäilevän herttuan syyllisyyttä?
BEATRICE. O, en! Eihän edes äitinikään suostunut yhdessä rukoilemaan tyttärensä kanssa. Vaan mitä minä todistuksista! Onhan minulla hänen sanansa, hänen kallis sanansa, jota uskon enemmän, kuin jos itse totuus olisi astunut taivaasta alas ja puhunut.
POMBAL. Sydämmesi on niin pyhäisen viaton, ettei se edes voi käsittää semmoisen petoksen pohjattomuutta kuin hänen.
KANTAPOIKA (ilmoittaa). Hänen ylhäisyytensä, kardinaali Saldanha.
POMBAL. Mene, tyttäreni. Ei ole soveliasta, että sinä olet läsnä, sinä kärsit. Usko minua, että jokainen sinun tuskanhuutosi on monenkertaisena kaikunut minun rinnassani. Mutta ihminen ei itse määrää kohtaloaan.
BEATRICE. Menen rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, että Hän taivuttaisi sinut lempeyteen. (Menee.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
POMBAL, SALDANHA, JOSÉ.
SALDANHA. Kautta koko Lissabonin kiitää tästä aamusta alkain huhu, jota jokainen toivoisi valheeksi. Pombal, puhu! Onko tuomio niin julma kuin huhu kertoo? Ovatko Portugalin etevimpien sukujen päämiehet ruhjotut? Minä en voi sitä uskoa.
POMBAL. Mikä on julmempaa, heidän rikoksensa, vai heidän rangaistuksensa?
SALDANHA. Se ei ole mestausta, — se on murhaa. Eikö sinun pitäisi olla lain ylin valvoja, ja kuinka onkaan lakia loukattu tässä oikeudenkäynnissä! Eikö sinun pitäisi olla oikeudellisin tuomari, ja inhimillistä rikosta ei ole niin kauheaa, että ansaitsisi tämmöistä rangaistusta.
POMBAL. Eikö heidän syyllisyytensä ole päivän selvä, vaikk'ei mitään muodollisia todistuksia olekaan olemassa? Tiesinhän, että jos lakiviisaat sofistit olisivat asiasta päättäneet, niin olisivat he kyllä juonitelleet heidät vapaiksi. Sitä minä en voinut sallia. Myönnän: rangaistus on kova, mutta eiköhän sitä kaikki katsoisi laupiaaksikin, jos se ei koskisi aatelismiehiä, vaan kansanmiehiä?
SALDANHA. Mutta ajattele, tuolla äkillisellä menettelyllä, — käyttämättä vieraita miehiä, todistuksia, laillista oikeudenkäyntiä — olet ehkä saattanut jonkun viattoman turmioon. Millä silloin aiot vastata hänen syyttömästi vuodatetusta verestään?
POMBAL. Kerran on historia lausuva tuomionsa meistä, jotka kansojen vaiheita johdamme. Silloin lesket ja orvot kiroavat meitä onnettomia, jotka edistys on vauhdissaan musertanut, huutavat meille kuolemaa; ennakkoluulot parkuvat hirmuvallasta, vääryydestä ja ankaruudesta. Ja ihmiset kauhistuvat. Mutta katso, silloin valistunut, suuri ja vapaa kansa nostaa kätensä ja todistaa: ilman noita eläisimme vielä tänäpäivänä pimeydessä, orjuudessa, kurjuudessa. Sano totuus: pidätkö todellakin kohtaloani kadehdittavana? Eikö kansa, joka niinkuin tyhmä lapsi ei käsitä omaa parastaan, kiroa minua siksi, että tahdon sen temmata orjuuden herttaisesta unenhorrosta vapauden vaivaloiseen taisteluun? Minä olen joutunut vihoihin, jotta sillä olisi rauha, minä olen pannut itseni vaaroille alttiiksi, jotta se olisi turvassa, minä olen tehnyt rikoksia, jotta se olisi viaton. Minulle okaat, — heille ruusut; minulle työ, — heille hedelmä.
SALDANHA. O, Pombal, Pombal! Ihailen sinua, vaikka minun täytyykin kauhistua sinua. Miten nuo kurjat hovikot, Atougiat, Tavorat, Aveirot, voisivat sinua vahingoittaa, vaikka olisivatkin elossa? Vankityrmä heidät kokonaan masentaa. Miksi tuota tarpeetonta ankaruutta? He ovat vihamiehiäsi, he ovat vehkeilleet sinua vastaan, — mutta sinä olet liian suuri kostaaksesi heille heidän surkeuttaan. Jalopeura potkaisee pois purevan hiiren, mutta ei pure puolestaan.
POMBAL. Olet oikeassa osaksi — mutta unhotat kuninkaan.
SALDANHA. Joka kokonaan noudattaa sinun neuvojasi.
POMBAL. Ajattele itse lähemmin, mihin oikeastaan tahdot minut saattaa: hankkimaan itselleni kuninkaan mielipahaa pelastaakseni vihamieheni. — Minun on pakko tehdä siinä asiassa kuninkaan tahto omakseni, jotta pääasiassa minun tahtoni tulisi hänen omakseen.
SALDANHA. Mitä pääasiaa tarkoitat?
POMBAL. Luuletko että olisin tätä asiaa pitänyt niin tärkeänä, joll'en olisi nähnyt, että se oli välikappale, millä voisin saavuttaa pyrintöjeni päätarkoituksen: jesuiittain maasta karkoittamisen.
SALDANHA. Veljeskunnan prokuraattori on kuitenkin selittänyt, että veljeskunnalla ei ole mitään osaa salaliitossa, vaan että se suurimmassa määrässä sitä paheksii.
POMBAL. Niin siksi että se on huonosti onnistunut. Se henkilö, joka ampui hänen majesteettiaan, oli jesuiitta-noviisi. Kymmenen etevintä jesuiittaa oli salahankkeessa mukana. Eikö tämä riittävästi todista veljeskunnan osallisuutta?
SALDANHA. Mutta paavi ei ikänä suostu heidän karkottamiseensa.
Clemens ei ole mikään Benedict.
POMBAL. Silloin me rikomme kaiken yhteyden Rooman valtion kanssa.
Clemens tulee ennen kaipaamaan Portugalin rahakukkaroita, kuin me
Rooman anetta.
SALDANHA. Silloin minua todellakin kummastuttaa, että olet säästänyt tuota yhtä mieletöntä kuin rikollista munkkia, Malagridaa.
POMBAL. Kuningas niin tahtoi. Malagrida on kerran, ainakin oman väitteensä mukaan, rukouksillaan pelastanut kuninkaan hengen. Tiedätte, kuinka hurskas hänen majesteettinsa on. Nyt hän luulee, että hänen henkensä on niin yhdistynyt Malagridan henkeen, että, jos tämä kuolisi, madonna peruuttaisi armonsa.
SALDANHA. Inhoan tuota raivosan-kiihkoisaa miestä. Hänen mielipiteensä eivät ole ainoastaan luonnottomia, ne ovat myöskin harhaoppisia.
POMBAL. Oletteko niitä tutkinut?
SALDANHA. Olen.
POMBAL (syrjään). Olisiko tässä keino, millä musertaa tuo pimeyden villihenki ja samassa riistää häneltä se pyhimysloisto, mikä hänellä on suuren yleisön silmissä. (Äänettömyyttä. Ääneen.) Siinä ottelussa, joka kenties syntyy meidän ja Rooman hovin välillä, toivoakseni Portugalin kirkon primas, maansa ja aikakautensa arvokkaana poikana, taistelee minun ja valistuksen riveissä.
SALDANHA. Täytyyhän minun sinua palvella, vaikka en voikaan sinua enää niin rakastaa kuin ennen. Olethan sinä ainoa, joka voit huojuvaa laivaa johtaa kuohuvien tyrskyjen välitse.
POMBAL. Saldanha! Sinäkö se puhuit, entinenkö ystäväni?!
SALDANHA (verkkaan ja katkeranlaisesti). Kaipaatkohan sinä ystävyyttä? (Menee.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
POMBAL, JOSÉ.
POMBAL. Saldanha! Hänkin! Mene sitte! O, ihmiset ymmärtävät vain suuruutta ihailla, ja kuitenkin rakkautta, hiukkasen vain rakkautta sydän noilla kylmillä kukkuloilla kaipaa. (Josélle.) José!
JOSÉ. Teidän ylhäisyytenne!
POMBAL. Kuulitko keskustelumme?
JOSÉ. Olin kiinni työssäni.
POMBAL. Älä valehtele! Näinhän, kuinka kasvosi jänteet liikahtelivat, kun kardinaali puhui pater Malagridasta. Muistit äitisi kuoleman.
JOSÉ. Suututteko siitä minuun? Eikö tuo mies antanut häntä ilmi?
POMBAL (kirjoittaa ja antaa sitten kirjeen Josélle). Minä jätän hänet sinun kostoosi.
JOSÉ (lukee päällekirjoituksen). Lissabonin suur'inkvisiittorille.
(Polvistuu ja suutelee Pombalin vaatteen lievettä.) Kiitän sinua!
(Poistuu.)
POMBAL (yksin). Ah! kohta on kuninkaan vastaanottohetki.
TEXEIRA (ilmoittaa). Hänen majesteettinsa, kuningas. (Menee.)
KYMMENES KOHTAUS.
KUNINGAS, POMBAL.
KUNINGAS (tervehdittyään). Tänään on sangen paha ilma. Olen maannut koki yön kovin huonosti. Haavani on minua suuresti vaivannut. Olen kai hyvin kalpea.
POMBAL. Sire, näytätte tosiaankin kärsivältä.
KUNINGAS. Niin, minua aina unessa mustat haamut vainoava tavotellen henkeäni. Alinomaa pistoolin luodit korvissani vinkuvat. Niin, tunnen että olen alituisten salajuonien alainen; sitä ei uskota. Ajatelkaas, kun ovat väittäneet sitäkin, etten muka ole laisinkaan haavoittunut! Ah! kaikki tahtovat kukistaa minut, kaikki suojelevat murhamiehiäni, kaikki vaativat heille helppoa rangaistusta.
POMBAL. Minäkö myöskin, Sire?
KUNINGAS. Anteeksi, anteeksi, te olette ystäväni. Niin, te olette todellakin ollut innokas ilmi saamaan näitä hirvittäviä rikoksia. Noita kiittämättömiä ilkimyksiä! Niin kauan kuin he elävät, vapisen joka hetki levottomuudesta, ja vasta silloin, kuin olen kuullut heidän viimeisen kuolonkorahduksensa, hengitän vapaasti.
POMBAL. Voitteko rauhoittua sillä, että olette katkaissut muutamia oksia, jotka löivät teitä silmiin, vaikka myrkyllinen päärunko vielä jää seisomaan?
KUNINGAS (syrjään). Hän tarkoittaa Jeesuksen veljeskuntaa. (Ääneen, niinkuin ei olisi kuullut Pombalin sanoja.) Eikö teidän mielestänne olisi sopivaa pystyttää temppeli pyhälle Sebastianille, jota minun on kiittäminen ihmeellisestä pelastuksestani?
POMBAL. Katkaisette sormen, mutta käsi jää vielä paikoilleen teitä lyömään.
KUNINGAS (ei edelleenkään ole kuulevinaan). Ja lisäksi voisi vielä ehkä panna toimeen kiitosjuhlat koko maassa.
POMBAL. Niin, kaikkeen tuohon on vielä aikaa, kun olette täydelleen pelastanut henkenne tuhoamalla vaarallisimmat vihamiehenne. Vasta silloin voitte sanoa, että pyhä Sebastian on teitä suojellut, vasta silloin on Portugalin kansalla syytä tyvenin mielin kiittää Jumalaa.
KUNINGAS (levottomana). Olen todellakin pahoinvoipa. Rakas markiisi, luulenpa etten tänään ole halukas keskustelemaan valtioasioista.
(Soittaa. Texeira tulee.)
POMBAL (kiireesti). Hänen majesteettinsa käskee, ettei ketään saa päästää sisään, olkoon kuka hyvänsä. (Texeira menee.)
KUNINGAS. Olette rohkea, herra markiisi.
POMBAL. Luulin että se oli teidän majesteettinne tarkoitus.
KUNINGAS (syrjään). Huomaan, etten voi livistää pakoon. Olkoon siis menneeksi, silloin siitä kerrankin pääsee! (Ääneen.) Tarkoitukseni, — tietystikin. (Istuutuu.) No, mitä siis oikeastaan tahdotte? Sanalla sanoen —!
POMBAL. Jesuiittain karkoittamista.
KUNINGAS. Siihen minä en ikinä suostu.
POMBAL. Miksi ette?
KUNINGAS. Siksi, — siksi etten tahdo. Silloinhan minut koko Europassa julistettaisiin uskonnon vainoojaksi. Puolisoni mainitsi, että eräs hänen hovinaisistaan kertoi lukeneensa erään jumalattoman ranskalaisen filosoofin teoksen, jossa minua verrattiin harhaoppiseen Preussin Fredrikiin. En voi sanoa tekijän nimeä, sillä (tehden ristimerkin) en katso hurskaan kristityn velvollisuudeksi panna mieleensä mokomien uskottomain jumalainkieltäjien nimiä, mutta siinä itse näette uudistuksienne tulokset.
POMBAL. Tämäkö perusteenne?
KUNINGAS. Mitä hänen pyhyytensä siitä sanoisi? Jeesuksen veljeskunta on liiaksi mahtava, — me emme tohdi sitä suututtaa. Sitä paitse pitää meillä olla syitä, perusteita maailmalle ilmoitettavana.
POMBAL. Eikö viimeinen salahanke teidän henkeänne vastaan ole todistus, jonka pitäisi saada heidän uskollisimmat ystävänsäkin uskomaan? Eikö heidän kätensä ole ruhtinasten verillä tahratut? Jokaisella noista kymmenestä, joille kuolemantuomion julistitte, on puolellaan satoja, jotka joka hetki vetävät henkeään vain syytääkseen teihin kirouksia, — joiden ainoa tunne on kosto, joiden ainoa ajatus on teidän murhanne.
KUNINGAS. Tiedän, — he ovat vihamiehiäni. Mutta nähkääs, — sanon siis totuuden: en tohdi, pelkään heitä. Lapsuudestani asti on minuun istutettu se käsitys, että Jeesuksen veljeskunta on jotakin suurta, hirmuista, mahtavaa, joka toisessa kädessään pitää taivaan, toisessa syvyyden avaimia, — jotka tuntevat vähäpätöisimmän ihmisen pienimmätkin ajatukset, — joiden rankaisevaa kouraa ei voisi välttää, vaikka; pakenisikin Portugalista, Europasta, asutusta maailmasta, elämästä —, sillä he ovat mahtavammat kuin maan kuninkaat, ja taivaan enkelit kuulevat heidän ääntään.
POMBAL. Myönnän, että ovat mahtavat, mutta heidän mahtinsa on uhkaavan pilven, joka näyttää hirmuiselta, vaan jonka auringon säteet pian hajoittavat. Kautta koko nykyajan käy huuto noita jesuiittoja vastaan, kauhun huuto menneisyyteen nähden ja koston huuto tulevaisuuteen nähden. Pieni Portugal on antava Europalle esikuvan, josta tämä tulee sitä iankaiken kiittämään.
KUNINGAS. Tuhlaatte sanojanne turhaan. Minä en voi ryhtyä karkoittamaan Jeesuksen veljeskuntaa.
POMBAL. Sekö viimeinen sananne?
KUNINGAS. Viimeinen.
POMBAL. Silloin minun täytyy teidän majesteetiltanne pyytää virastani eroa.
KUNINGAS. Eroako? Mahdotonta! En tule toimeen ilman teitä. Ah! te tahdotte saada ministeri-palkkanne korotetuksi. Saatte. Se on todellakin pieni, myönnän sen. Teistä on tuleva ruhtinas, ensimmäinen Portugalissa — ajatelkaas, se kuuluu kauniilta. Vaan ette saa minua jättää, kaikessa muussa tahdon noudattaa mieltänne. Eikö totta — te jäätte?
POMBAL. Sire, sanassani pysyn.
KUNINGAS. Mutta pyydän, rukoilen, — kuninkaanne, ei, ei, ystävänne, joka hyväksenne on tehnyt kaikki, rukoilemalla rukoilee teitä jäämään. Minulla ei ole ketäkään muuta, johon voin luottaa.
POMBAL. Valitkaa! — minut tai jesuiitat, uskollisin palvelijanne tai kiukkuisimmat vihamiehenne.
KUNINGAS (kylmästi). Vai niin! Luulette olevanne tuiki tarpeellinen. Erehdytte kerrassaan, hyvä markiisi. Menkää herran nimeen, — me emme tarvitse teitä.
POMBAL. Niin pian kuin mahdollista annan kertomuksen niistä yhdeksästä vuodesta, joina olen kuninkaani käskyjä toimittanut. Tämän kirjeen voin heti jättää teidän majesteettinne haltuun. Se on hänen pyhyydeltään, paavi Clemens XIII:nnelta, joka joitakuita päiviä sitten vielä oli kardinaali Aqvaviva.
KUNINGAS (lukee). Haa! Pyhä Isä on tyytymätön. Hänen kanssaan pitää heti suoriutua.
POMBAL. Niin, hän vaatii, että teidän murhaajanne, koska ovat jesuiittoja, pitää jättää rankaisematta.
KUNINGAS. Arveluttava asia! Teidän pitää saattaa se oikeaan.
POMBAL. Teidän majesteettinne, unhotatte että olen pantu viralta.
KUNINGAS. Pyhä Sebastian! Tunnen etten koskaan voi selvitä tästä sokkelosta.
POMBAL. Clemensin ovat jesuiitat asettaneet paavinistuimelle. Kun hän nyt näkee teidän majesteettinne näitä suosivan, niin vaatii hän röyhkeästi kaikkien murhamiehinenne vapauttamista, jotta he sitä paremmin voisivat hioa niitä tikareita, jotka eivät ensi kerralla osuneet oikeaan. Meidän täytyy siis alkaa taistelu pyhän paavinistuimen kanssa. Meillä ei ole muita liittolaisia kuin protestanttinen Englanti, joka tässä kohden ei voi meitä auttaa. Ranska ja Espanja ovat vihollisiamme, — pian voi sota syttyä näitä valtoja vastaan. Tosin on armeijallamme taitava päällikkö, Schaumburgin herttua, mutta hän pyytää eroansa samalla kertaa kuin minäkin. Itävallan kanssa olemme jotakuinkin hyvässä sovussa, mutta ainoastaan minun ja puolisoni erikoistuttavuuksien kautta. Jos minä luovun virastani, niin saatte Maria Theresiasta vihamiehen. Näettekö, mitä voitte toimittaa ilman minua?
KUNINGAS (menehtyneenä). Hallitkaa!
POMBAL. Itse Portugalissa olen murtanut aatelin vallan. Olen hankkinut kruunulle takaisin kaikki ne tilukset, jotka aateli on pakolla ottanut heikolta hallitukselta. Olen tehnyt kuningasvallan suureksi ja peljätyksi, niin että nämä pikkutyrannit eivät uskalla sen valtamahdin edessä päätään nostaa. Jos minut pannaan viralta, niin tämä mehua ja voimaa imevä harvainhallitus kohottaa taas päätään ja anastaa väkisin entisen valtansa.
KUNINGAS. Hallitkaa!
POMBAL. Ja mitä tulee teidän yksityiseen elämäänne, niin eikö kaikki salaiset vihamiehenne riemuitse ja todelliset ystävänne huolestu nähdessään, miten te kohtelette uskollisimpia palvelijoitanne? Kaiket päivät saatte levottomana vavista kapinoitsijain tikareita, kaiket yöt unissanne niitä peljätä.
KUNINGAS. Hallitkaa! Jätän kaikki teidän haltuunne, tehkää niinkuin tahdotte.
POMBAL. Pidättekö sananne?
KUNINGAS. Pidän.
POMBAL. Nyt olette taas oma itsenne, ja niin minäkin taas olen sama kuin ennen. Haa! Nyt olen siis saavuttanut unelmieni päämäärän! (Menee.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
KUNINGAS (yksin, nousee seisaalleen.) Hän on poissa. Olen yksin. Tuntuu siltä, kuin olisin kaikkien hylkäämä. Ei, ei! Vielähän olen kuningas. (Soittaa. Texeira tulee.) Samppanjaa! Minun täytyy virkistää mieltäni. Minua paleltaa. (Samppanjaa tuodaan, kuningas juo.) Lääkärini on sanonut, että voin vielä elää monta vuotta, hän on kyvykäs mies. Voin häneen luottaa, ja kuitenkin tuntuu siltä kuin kuolema, kamala viikate kädessä, seisoisi takanani ja osottaisi päätäni. (Juo.) Pah! Houreita! Haa! Tunnen hirveän ahdistuksen painavan ja vaivaavan rintaani. (Äänettömyyttä.) On niinkuin tekisi mieleni nähdä verta vuodatettavan, murhaajieni verta. Tuon salinoven takana seisoo kenties murhamies odottamassa, milloin voisi pistää minut kuoliaaksi. En tohdi täältä poistua. Ja tämä viini sitten! Se on ehkä myrkyllä sekotettua. Olkoon mitä on: se tarjoo minulle nautintoa ja siihen tahtoisin mieluimmin kuolla. (Kauhistuen.) Tuon ajatuksen paholainen johdatti mieleeni. Minun pitää saada seuraa. (Texeira tulee.) Onko siellä ketään, joka odottaa päästä puheilleni?
TEXEIRA. Donna Theresia de Tavora, Aveiron herttuatar.
KUNINGAS. Theresia! — minun luonani! Saanko uskoa korviani? Haa!
Vihdoinkin tuo ylpeä nainen on taipunut! Herttuatar tulkoon!
(Texeira menee.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
KUNINGAS. THERESIA.
THERESIA. Teidän majesteettinne! Etsin teitä viimeisenä turvanani. Laupeus on aina ollut kuningasten suurin kaunistus. Armoa vihollisillenne!
KUNINGAS (ivallisesti). Anotteko te armoa?
THERESIA. Anon, itsenne tähden, herra kuningas. Pelastakaa veljenne, pelastakaa ne toisetkin aatelismiehet, muuten olette vikapää suurimpaan vääryyteen. He ovat syyllisiä — niin; mutta jokaisella on oikeus tulla ainoastaan vertaistensa, pääriensä, tuomittavaksi. O, olen käynyt Portugalin etevimpäin aatelismiesten luona, saadakseni heidät vastustamaan tuomiotanne, mutta nuo pelkurit ovat kieltäytyneet, ovat peljänneet Pombalin kostoa! Minun täytyy siis vedota teidän omaan oikeudentuntoonne.
KUNINGAS. Siitä asiasta päätän yhdessä ministerini kanssa. Olen vannonut pyhän Sebastianin nimeen, että heidän tulee kuolla, ja aina pidän valan, jonka olen hänelle tehnyt. (Syrjään.) Kuinka hän on kaunis! Kuinka tuo kiihtynyt kalpeus on viehättävä! Tuntuu, niinkuin tekisi mieleni raivokkain suuteloin purra nuo kalpeat huulet veripunaisiksi.
THERESIA. Mutta, sire, — ainakin veljenne, — hänet teidän täytyy pelastaa.
KUNINGAS. Hänen ennen muita täytyy mennä häpeän kuolemaan. Kauheiden kidutusten alaisena tulee hänen mestauslavalla heittää henkensä, joka sitten helvetin tulessa joutuu tuhatkertaa julmempaan vaivaan.
THERESIA (tuijottaa häneen liikahtamatta, niinkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan).
KUNINGAS (syrjään). Tuo aavemainen katse minua pelottaa. On niinkuin kulkisin unessa. Olen kai liiaksi juonut. (Ääneen.) Kumma, kuinka hartaasti olette kiintynyt Lafoensin herttuaan.
THERESIA (hurjasti). Siksi että häntä rakastan, ettekö sitä ymmärrä? — siksi että häntä rakastan. Ah! en voi ajatellakaan, että hän kuolisi — ah! en saata käsittää, kuinka maa enää voisi olemassa olla tai aurinko paistaa, jos hän ei eläisi. Käsitättehän — mahdotonta on, että hän kuolisi.
KUNINGAS. Te voitte hänet pelastaa.
THERESIA. Mitä tahdotte? Omaisuuteni, — äärettömät tilukseni? Ottakaa, ottakaa! Minä kuljeksin mierolaisena ja kerjään leipäni. Tai henkeni? Viekää! viekää! Häpeälava, — tikari, — myrkky, — mitä vain tahdotte!
KUNINGAS. En mitään tuosta kaikesta. Itsenne!
THERESIA (soinnuttomasti). Mitä tarkoitatte?
KUNINGAS (tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo häntä silmiin). Te ymmärrätte minut!
THERESIA (kääntyen pois). En!
KUNINGAS. Sinun täytyy tulla omakseni. En tiedä, rakastanko vai vihaanko sinua, mutta sydämmessäni tunnen valtavan himon tuhota, turmella, ja kuitenkin nauttia sinua. Haa! tahtoisin nähdä sinut piinapenkillä, nähdä kuinka häikäisevät, uhkuvat jäsenesi värisevät noiden kauheiden kidutuskoneiden käsissä, — ja samalla tahtoisin mielipuolen ahnain huulin suudella paljaita jalkojasi. Haa! tahtoisin nähdä sinun epätoivosta uupuneena nojautuvan olkapäähäni, aivoissa hulluus ja sydämmessä raivo, kunnes hurjapäisenä suudelmilla, vielä hehkuvammilla kuin minun, tapaisit huuliani.
THERESIA. Ah! noin rohkenette puhua minulle! Olen hävetä silmät päästäni. (Pitelee otsaansa.) Miksi tulinkaan tänne! Pois — pois! (Aikoo poistua.)
KUNINGAS. Älkää minua syyttäkö, — itse olette lemmittynne surmannut.
THERESIA (yht'äkkiä). Niin, niin! — minähän se hänet johdatin turmioon Ja vieläkö arvelisin —! (Kuninkaalle.) Pelastakaa Lafoens — niin minä olen teidän. (Synkästi.) Pyhä madonna, älä vihastu! Sinä olisit tehnyt samoin kuin minä. —