KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Kabinetti Pombalin hovilinnassa Belemissa.)
ELVAS. JOSÉ.
ELVAS (ihmeissään, kun näkee JOSÉN astuvan sisään). José!
JOSÉ. Teitä ihmetyttää, että näette minut täällä, vaikka Pombalin markiisi on minut virasta erottanut. Mutta teillehän herttua, minä nyt sanoisinkin sanottavani.
ELVAS. Minulle? Puhukaa siis, mutta lyhyesti, olkaa hyvä, sillä markiisi tulee heti paikalla.
JOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?
ELVAS. Kummallinen johdanto! — Tietysti.
JOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan, koittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?
ELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis oikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?
JOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, — isänne, — veljenne, — ystävänne.
ELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin — mitä tulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.
JOSÉ. Ette usko minua, — sama se minulle. Silloin ei minulla ole täällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut, olen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla hänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis hänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut ilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki oikealle kannalle. Vaan — te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)
ELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini alla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt. Mitä tulee minun tehdä?
JOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja on tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He viimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä Lissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne on vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.
ELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät päästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.
JOSÉ. Te yksin voitte vielä kenties pelastaa kaikki.
ELVAS. Niin, niin, minun täytyy rientää luostariin. O. isä, isä, miksi minulle tämän teit? Vala, minkä alttarin edessä vannoit, se oli siis tyhjää, tyhjää! José, te sanoitte, että minä voisin vielä Pombalin pelastaa. Näyttäkää, sanokaa, mitä minun tulee tehdä.
JOSÉ. Teidän tulee nyt heti mennä luostariin. Minä neuvon teille, kuinka pääsette sisään. Sitten voitte ensin koittaa rukoilemalla ja kehottelemalla taivuttaa isäänne ja veljeänne. Jos se ei auta, niin uhatkaa ilmaista kaikki. Tunnette isänne pelkuruuden. Hän silloin kyllä mukautuu.
ELVAS (miettii hetken aikaa). Niin, se on parasta. Hän kuulee minua, siitä olen varma. Hän katuu, mitä on tehnyt, ja näin saan hänet taas omakseni. Sitten toden perästä tahdon sovittaa keskenään nämä kaksi miestä, joiden väliin olen asetettu. Pombal ei ole enää minua epäilevä. Ah! minulla on kaikki, sillä minulla on toivo. Toivo ja Beatrice — Beatrice! (Heltyen) Beatrice! Oi, suloista nimeä! Minun täytyy nähdä hänet vielä. Minusta tuntuu, kuin häntä uhkaisi jokin vaara. Niin, minä menen.
JOSÉ. Unohdatte, että joka hetki on kallis.
ELVAS. Aivan oikein. Mutta ainakin hänelle kirjoitan, jott'ei poissaoloni tekisi häntä levottomaksi. (Istuu kirjoittamaan.)
JOSÉ (syrjään). Kuinka ihminen sentään on kummallinen! Minustakin kerran oli tulemaisillaan tuollainen taivaallisen onnellinen narri. (Ikäänkuin haltioissaan.) Oli ilta, luonto uhkui äärettömästä hurmauksesta, niinkuin haaveilevan immen povi paisuu aaviloivista tunteista. Rosoiset vuoretkin etäällä näyttivät rusohohtoon sulautuvan. Beatrice oli niin ystävällinen, niin kaunis, niin herttainen. Ja ensikerran minä näin, että luonto oli kaunis; minusta tuntui, etten ollutkaan muukalainen maan päällä, että juutalaisellakin oli jotakin osallisuutta etelän taivaaseen, Portugalin maahan, — halusin ikäänkuin sulautua alkuaineisiin, itkeä haihduksiin elämäni Beatricen jalkain juuressa. Silloin hän kallisti rusottavan päänsä minun puoleeni ja sanoi: "José, lapsuuteni ystävä, sun tulee saada tietää elämäni suurin onni: — Elvas raastaa minua; minä olen hänen." Silloin katsoin ympärilleni — nauroin — sillä kaikki oli ennallaan. Mutta sydämmessäni vannoin toisen valan eläissäni.
ELVAS. Beatrice-raukka! Kunhan vain sanani sinua täysin rauhoittaisivat! José hyvä, tahdotteko viedä tämän kirjelapun herttuattarelle?
JOSÉ. Minä —
ELVAS. Miksi niin kiihkeä? Pyydän, olkaa hyvä.
JOSÉ. Antakaa tänne! (Syrjään.) Saisi muuten mennä itse, mutta voisi unhottaa itsensä sinne, mokoma narri.
ELVAS. Joko menette? Ette ole vielä sanonut, miten pääsen sisään luostariin.
JOSÉ. Tajon rannalla on pieni takaportti, siitä menkää. Se avataan, jos sanotte: S:t Fransisco Xavier. Kun astutte siitä edemmäksi, niin tulee vastaanne kolme porttia perätysten, jotka sama tunnussana avaa. Silloin olette perillä. Yksi asia teidän täytyy minulle luvata: mitä tapahtuneekin, ette saa isällenne ilmaista, että minä teille tästä olen puhunut. Tiedätte, että jesuiitoilla on pitkät käsivarret.
ELVAS. Tuossa käteni! (JOSÉ menee. Mietteissään.) Käyneekö sitä jälleen yhdistäminen, mikä kerran on rikki revitty? O, isä, isä! (Menemäisillään, mutta kohtaa POMBALIN.)
TOINEN KOHTAUS.
POMBAL. ELVAS.
POMBAL. Menetkö? Minulla olisi ollut jotakin tärkeää puhumista kanssasi.
ELVAS. Anteeksi, minun täytyy mennä; olen luvannut tänä yönä olla Lissabonissa. Hyvästi! (Aikoo mennä, mutta kääntyy Pombalin puoleen levottomalla hellyydellä.) Älkää menkö ulos tänä yönä; jääkää tänne!
POMBAL (syrjään). Hän on kiihtynyt. (Ääneen.) Mitä tarkoitat?
ELVAS. En mitään! Turhia! Oikkuja! Beatrice näki unta sinusta ja oli niin huolissaan sinun tähtesi. Mutta kuitenkin — älä lähde mihinkään tänä yönä, — jää tänne Belemiin!
POMBAL. En ole ajatellutkaan lähteä Lissaboniin.
ELVAS. Jumalan kiitos! Hyvästi! (Menee.)
POMBAL. Mitä tämä tietää? Hän on muutamia aikoja karttanut seuraani, ja nyt tämä äkkinäinen levottomuus! (Soittaa. Lakeija tulee.) Onko hänen majesteettinsa ollut täällä?
LAKEIJA. Hänen majesteettinsa lähti äsken kamariherra Texeiran kanssa Lissaboniin. Muuten on teidän ylhäisyytenne entinen sihteeri, José, täällä ja odottaa…
POMBAL. Haa! José! Tuo heti hänet tänne! (Lakeija menee.) Taaskin yksi noita lukemattomia lemmenseikkailuja, jotka turmelevat hänen ruumiinsa, niinkuin ovat turmelleet hänen sielunsakin.
KOLMAS KOHTAUS.
POMBAL. JOSÉ.
POMBAL. Oletko saanut ilmi mitään?
JOSÉ. Olen. Epäluulonne oli oikeutettu. Koko sovinto oli vain ilveilyä, jotta voisivat teitä sitä helpommin pettää.
POMBAL. Se on vähemmän tärkeää, — mutta jesuiitat? —
JOSÉ. Ovat ruvenneet liittoon Tavoran suvun kanssa. He ovat nyt yksissä hankkeissa kukistaa teidät.
POMBAL. Eikö ole mitään hankkeita kuningasta vastaan? Ah! jospa olisi minulla vain yksikin todistus, että vehkeilevät häntä itseään vastaan, niin olisi asiani voitettu!
JOSÉ. Ei, he tuntevat liian hyvin kuninkaan heikkouden toivoakseen toista hallitsijaa. Tavoran suku tahtoo hallita, niinkuin se hallitsi entisen kuninkaan aikana.
POMBAL. No, miltä tuo vastasyntynyt käärmeenpoikanen näyttää? Miten sen tulee minua pistää?
JOSÉ. Paljoa en ole saanut tietooni, sillä pater Moreira ei näy asioita uskovan nykyiselle isännälleni, Tavoran herttualle. Ainoa, minkä tiedän, on, että kapina on Lissabonissa syttyvä vielä tänä yönä. Jesuiittain on määrä kaikilla kaduilla kehottaa kapinaan. Pater Malagrida etupäässä aikoo puheillaan ihmetöistä ja muista mokomista hullutuksista niin kiihoittaa kansaa, että se tarttuu aseisiin, muutamissa rykmenteissä on jo sotamiehet saatu taipumaan. On aikomus julistaa, että uskonto on vaarassa ja että te pidätte kuningasta vangittuna ja pakotatte häntä, mihin vain tahdotte.
POMBAL. Vai niin, — taaskin tuo vanha juttu! Mutta (tehden semmoisen liikkeen kuin jos murskaisi jotakin) sitä ei ole vaikea kukistaa. Muutamia mielettömiä raukkoja, jotka välttämättä tahtovat tulla martyyreiksi, lähetetään kaiketi liikkeelle. Pater Malagrida on vankeudessa, häntä he eivät voi käyttää.
JOSÉ. Erehdytte. Kuningas on omalla kädellään allekirjoittanut hänen vapautuksensa. Koko hankekin näyttää tärkeämmältä kuin luulette, sillä pater Moreira on itse Lissabonissa. Hän, kymmenen muuta jesuiittaa, sekä herttuat Aveiro, Tavora, Lafoens ja Elvas aikovat…
POMBAL. Aveiro, sanoit, Tavora, Lafoens — sehän oli vain kolme — minä erehdyin — tai — kuule, sano että erehdyin, niin saat omaksesi viljavimman maatilani.
JOSÉ. Jos olisin valehdellut, niin mielelläni olisin antanui vuosia elämästäni.
POMBAL. Ovatko siis maailman peruspylväät horjahtaneet ja taivas ja helvetti sekaantuneet toisiinsa? Haa! Ennen omin sormin repisin auki rintani ja riistäisin siitä sydämmen kuin että — haa! José! Seisot siinä niin rauhallisena. Et tiedä kuinka pirullisesti minua on petetty — olen hänelle antanut Beatriceni, hänen suutelonsa ovat tämän myrkyttäneet — ah, — minun tyttäreni, oman sieluni lapsi, sinun puolestasi on kostettava — vapise, sinä viheliäinen matelija! Tähän hetkeen olen vain vihannut pimeyttä, polkenut pahuutta, hävittänyt valhetta — mutta nyt — samalla pohjattomalla vihalla, millä ennen olen taistellut puolta maailmaa vastaan, samalla voimalla nyt sinut muserran! (Pikaisesti.) Missä on hän?
JOSÉ. Hän ja ne toiset salaliittolaiset ovat San Salvadorin dominikaani-luostarissa.
POMBAL. Varro! (Äänettömyyttä; toipuu.) Nyt olen levollinen. San
Salvadorin luostarissa, sanoit. Lähden heti sinne. Henkivartiostoni
päällikkö, Marialva, ja joukkokunta sotamiehiä seuratkoot minua.
Myöskin te.
JOSÉ. Meidän tulee kiirehtiä. Aika rientää. (Syrjään.) Tunnen kateellista voimattomuutta, kun näen hänen vihansa.
NELJÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sali Theresian asunnossa.) MALAGRIDA kahleissa,
MOREIRA, AVEIRO, RAFAEL.
AVEIRO (osottaen Rafaelia). Tuoko siis se mies?
MOREIRA. Tuo. Hän on meidät kuninkaasta pelastava, jos ei puolisonne suostu käyttämään valtaansa.
AVEIRO. Hänen täytyy. Lafoens ei saa tulla kuninkaaksi.
MALAGRIDA (joka on ollut vaipuneena rukouksiin). Rafael! Poikani!
RAFAEL. Isä!
MALAGRIDA. Oletko koko illan polvillasi rukoillut, niinkuin käskin?
RAFAEL. Olen. Rukoilin sata isämeitää ja kaksisataa Ave Mariaa, mutta silloin alkoi aivojani polttaa ja huumata, niin etten enää voinut lukea.
MALAGRIDA. Se oli jumalallinen valkeus, joka tunki sisään ja lumosi sinut, sama valkeus, joka muinoin näkyi Taborilla apostoleille. Vasta silloin, kuin maalliset ajatukset hämmentyvät, voittaa taivaallinen viisaus alaa. Tottapahan olet ruoskinutkin itseäsi?
RAFAEL. Käytin noita hihnoja, joissa on ne suuret naulat, ja käskin kahta veljestä ruoskimaan minua, sill'aikaa kuin itse lauloin virren.
MALAGRIDA. Ethän vain laulanut virttä liian nopeaan? On muumia jumalattomia, jotka sillä tavalla tahtovat peijata donnaa. He saavat helvetissä palaa pää alaspäin, sill'aikaa kuin huuhkajat huutavat sitä virttä heidän korviinsa, sen on hän itse minulle kertonut. Mutta tiedänhän, että sinä olet yksi niitä Jumalan valittuja. Näet, pyhä Neitsyt näkyi minulle unessa ja sanoi: minä tarvitsen marttyyrin, joka kukistaa viholliseni ja suorittaa työni. Silloin mainitsin sinun nimesi. Pyhä Neitsyt hymyili lempeästi ja sanoi: hän on minulle otollinen.
RAFAEL. Niinkö pyhä Neitsyt itse on minusta sanonut? Tulkoon nyt polttolava, mestausmiekka, petoeläimet ja kaikki julmuudet, millä pahuus muinoin pyhiä marttyyrejä vainosi, minä en kauhistu, en, minä riemuitsen.
MALAGRIDA. Ylistetty sinä nuorukaisten joukossa, jonka Jumala itse on aseekseen valinnut! Sinun nimesi on oleva kaunistukseksi nykyajalle ja kateudeksi jälkimaailmalle. Sinun nimesi on oleva siunaukseksi pyhille, mutta kiroukseksi jumalattomille. Oletko valmis kaikkeen mitä vaadin?
RAFAEL. Olen.
MALAGRIDA. Oletko valmis verelläsi parantamaan pyhän Neitsyen haavoja, joita maailman pahuus kirveltää? Oletko valmis pelastamaan Jeesuksen pyhää veljeskuntaa, jota saatana uhkaa hävittää? O, silloin enkelit lankeevat eteesi kasvoilleen ja pyhimykset huudahtavat: hän on suurin!
RAFAEL (hurjasti). En ole enää elävien joukkoa, sillä korvani kuulee pyhien hallelujahuudot ja silmäni näkevät Jumalan leimuavan istuimen.
MALAGRIDA (tarjoo hänelle pistoolin). Ota tämä pyhä ase. Herra muinoin hävitti Faraon ja hukutti hänet meren aaltoihin. Hän antoi Ahabin alastoman ruumiin koirain nuoltavaksi. Tuon jumalattomat Belialin, joka nyt valtaistuimelta myrkkyä syöksee, hänet Hän tahtoo tällä aseella surmata.
RAFAEL. Eikö muuta mitään? Etkö katso minun ansaitsevan marttyyrikruunua?
MALAGRIDA. Niinkuin muinoin Vapahtajan, niin sinutkin sotamiehet ottavat kiinni. Sinua pakotetaan sanomaan, kuka tämän on pannut toimeen. Sinun tulee vastata: Pombal. Silloin sinut surmataan. Tule nyt ottamaan siunaus. (Siunaa hänet.)
RAFAEL (hetken äänettömyyden jälkeen). Milloin tulee kuningas?
MALAGRIDA. Pyhä Neitsyt tahtoo itse kolkuttaa sen paatuneen sydäntä kääntääkseen sitä. Jos hän sittekin paatuu — niin, silloin on hän saatanan valtaan annettu, ja madonna lähettää valkeuden sinua valaisemaan merkiksi, että hän vaatii palvelustasi.
MOREIRA (hiljaa Malagridalle). Voisitte itse mennä paikalle ja näyttää, miten hänen tulee tehdä.
MALAGRIDA. Niinkuin tahdotte. Rafael, tule mukaan!
(RAFAEL ja MALAGRIDA menevät.)
VIIDES KOHTAUS.
MOREIRA. AVEIRO.
MOREIRA. Jos ei tätä Rafaelia tarvita, niin on hän vielä huomispäivänä laitettava lähetyssaarnaajaksi Intiaan.
AVEIRO. Miksi niin? Minusta niin hurskas ja innostunut nuorukainen voi täällä olla paremmin tarpeen kuin missään muualla.
MOREIRA. Erehdytte. Marttyyrikruunu, jonka hän nyt oli saavuttamaisillaan, tulisi alinomaa houkuttelemaan häntä. Hän voisi ruveta toimimaan omin päin ja tehdä veljeskunnallemme aika rumat kepposet. Intiassa sitä vastoin hänen kuolemansa virkistäisi veljiemme sammunutta uskonintoa; veljeskuntamme tarvitsee pyhimyksiä.
AVEIRO. Silloin hän varmaankin saa lähteä Intiaan, sillä Theresian täytyy ottaa kuullakseen järkisyitä ja auttaa meitä. Tiedän että te mieluummin tahtoisitte saada Lafoensin, mutta unohdatte, että nykyisen heikon, vanhan ja kivulloisen kuninkaan aikana me voimme hallita paljoa paremmin, kuin jos nuori ja tarmokas mies olisi hallitsijana. Ette tunnu kuulevan minua, — näytätte niin miettiväiseltä.
MOREIRA. Minä mietinkin. — Jos luvataan rikkauksia yhdelle, valtaa toiselle, paratiisin iloja kolmannelle, silloin ovat kaikki valmiit uhrautumaan; mutta jos sanotaan: "ole sinä vain köyhä, sorrettu, hyljätty, mutta sen asian, jonka puolesta taistelit, sen tulee voittaa" — silloin — niin, silloin ihmisiä arveluttaa.
AVEIRO. Eihän vain teissä ole niin jumalatonta ajatusta, että tahtoisitte olla hyljätty, köyhä, sorrettu?
MOREIRA. Teillä sitä ei tietystikään voisi olla. No niin, olemme kaikki syntisiä ihmisiä. (Ilkkuen.) Meissä on joskus oikein jumalattomia ajatuksia. Kuulen vaimonne tulevan. (Menee.)
KUUDES KOHTAUS.
THERESIA. AVEIRO.
THERESIA. Kutsuitte minua. Onko mitään tärkeätä tapahtunut?
AVEIRO. Theresia, me olemme aina vihanneet toisiamme. Joka katseessasi, joka liikkeessäsi olen huomannut ylenkatsetta minua kohtaan, ja tämän ylenkatseen olen minä kostanut kiusaamalla sinua. Minua on huvittanut näyttää sinulle kaikki ne ominaisuuteni, jotka ovat sinulle vastenmieliset.
THERESIA. Eikö puolisollani ole mitään muuta sanottavaa?
(Lähtemäisillään.)
AVEIRO. En puhu tässä puolisonasi, vaan sen puolueen lähettämänä, johon kumpikin kuulumme. Yhteinen asiamme vaatii teiltä uhrausta. Tiedän ett'ette mielellänne sitä tee, mutta teidän täytyy kuitenkin se tehdä. Antaakseni teille vielä yhden lisäsyyn mahdolliseksi kehotukseksi, tahdon minäkin tehdä uhrauksen. Olette syyttänyt minua ahneeksi — no niin, — vaikka siten menetänkin suurimman osan omaisuuttani, niin tahdon kuitenkin päästää teidät ja hakea eroa, jos nyt tottelette käskyäni.
THERESIA. Silloin se todellakin lienee jotakin tärkeätä.
AVEIRO. Kuningas tulee tänä yönä tänne teidän luoksenne.
THERESIA. Ei ikipäivinä!
AVEIRO. Minä olen teidän nimessänne kutsunut hänet tänne — näette siis, ettei teidän nyt auta olla siveä olevinanne. Teidän täytyy pitää häntä täällä koko yö, niin että huomenaamulla, kun kapina syttyy, hän on meidän käsissämme. Ymmärrättekö?
THERESIA. Pakotatte minua epäilemään äitinne siveyttä, että hän ei ole synnyttänyt ylimystä, vaan halpasukuisen äpärän. Meilläkö olisi yhteinen päämäärä! Ei, niin pyhänä, niin suurena on aatteeni edessäni, että riettaan ajatuksen haamekin sen jo saastuttaisi, ja te tahdotte — Haa! kaikki minussa voitte häväistä, vaan kunniaani ette ikipäivinä. Niin arvelivat esi-isämme, — niin minäkin ajattelen viimeiseen hengenpisaraan asti.
AVEIRO. Pois nuo houkkamaiset haaveet! Vaiti! Kuulen kuninkaan vaunujen jo vierivän kartanolla. No niin. Siis kuulkaa viimeinen sanani. Näettekö tuota lamppua? Jos ette pidä kuningasta täällä yötä, niin heti kun hänen vaununsa vierivät pois, tuo valo balkongilta on ilmoitusmerkkinä hänen murhaajilleen — kuuletteko, hänen salamurhaajilleen, että ottavat hänet hengiltä. Olette nyt kuullut — valitkaa itse.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
KUNINGAS. THEEESIA.
KUNINGAS. Ihana Theresia! Olen säntillinen, niinkuin näette. Julma sydämmenne on siis tuskistani vihdoinkin heltynyt. Hellät huokaukseni —
THERESIA (väkinäisellä levollisuudella). Anteeksi, sire! Tämä on erehdys. Minä en suinkaan ole antanut puolisolleni toimeksi kutsua teitä tänne.
KUNINGAS. Vai niin! (Syrjään.) Tämähän alkaa niinkuin kaikkein tavallisin lemmenyhtymys: minun puoleltani imeliä korulauseita, hänen puoleltaan siveätä vastarintaa. Ei! (Ääneen.) Kopea nainen, vihdoinkin olen sinut voittanut.
THERESIA (kiivaasti). Voittanut? (Taaskin väkinäisellä levollisuudella.) Vakuutan, sire, —
KUNINGAS. Miksi noita tavallisia korupuheita? Ne eivät sovi teidän-tapaiselle naiselle, Theresia. Ei, sanokaa suoraan: ette rakasta minua, kenties vihaatte minua, sitä parempi. Tahdotte hallita, senvuoksi antaudutte minulle. Olen kyllästynyt noihin naisiin, jotka ensi viittaukselta juoksevat syliin. Mutta kun sinä, Theresia, joka niin ylpeilet esi-isistäsi, niin ylpeilet siveydestäsi, niin ylpeilet kunniastasi, kun sinä polvistut eteeni maahan, kun sinä, niinkuin lilja myrskyssä, väriset sylissäni, silloin — silloin tunnen minä olevani mies.
THERESIA. Sire, — hyvin ymmärrän — te ette tunne naista — ette tunne Portugalin naista — ette tunne minua.
KUNINGAS. Yhäkö vastarintaa? (Aikoo tarttua häneen.) Tule, tämän suutelon hehku — —
THERESIA. Pois! Voitte vainota minua, sillä olette kuningas, voitte heittää minut vankeuteen, voitte surmata minut, mutta ikipäivinä ette — — Haa! voittepa vaikka tehdä minulle väkivaltaa, — kuuletteko, uskon sitä teistä, — ja minulla, minulla ei tosin ole tikaria, mutta voin kuristaa itseni omin käsin, tai, jos pitelette niitä kiinni, pidättää henkeäni, niin että pitelette ruumista sylissänne. (Äkisti muuttaen vihasta tuskaan.) O, sire! Sire, olen paljon kärsinyt teidän tähtenne, sillä te olette kuninkaani. Jos minulla olisi tuhat henkeä, niin mielelläni uhraisin ne kaikki, kunhan teissä vain näkisin yhtäkään suurten esi-isienne, urhoollisen Juhanan, jalon Emanuelin, pyhän Sebastianin, ominaisuutta. Nyt, kysykää itseltänne, voinko muuta kuin halveksia teitä?
KUNINGAS. Vai niin, olette siis vain tahtonut ilveillä kanssani — mutta saadaanpa nähdä, kuka meistä ilveeksi joutuu. Huomenna saa koko hovi tietää, että olen ollut tänä yönä luonanne. Puolisonne ja minä, me kyllä pidämme huolta siitä että se tulee tiedoksi. Koko hovi, koko kaupunki, koko Portugal takanapäin sylkee teihin, vaikka edessä teitä kumartaa. Miehenne nimitetään ylihovimestariksi, tietysti omista ansioistaan — niin hänen ystävänsä sanovat vaikkeivät niin ajattele. Europan silmissä te tulette olemaan samalla tasalla kuin markiisitar d'Azara, madame Pompadour ja keitä lienevätkään nimeltään nuo daamit, joista aina olette niin suurella kunnioituksella puhunut. Nyt tiedätte mitä on edessänne. Rakastajanne tahtoo vaieta, kuninkaanne aikoo puhua. Käännytte pois. Ette siis vastaa?
(THERESIA aikoo vastata, vaan ei voi).
KUNINGAS. No niin, hyvästi siis! Huomenna olette maailman silmissä minun jalkavaimoni. (Menee.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
AVEIRO. THERESIA. (Äänettömyyttä.)
AVEIRO (ilkkuen). Menenkö kertomaan Lafoensin herttualle, että kuningas oli tänä yönä täällä?
THERESIA (ylpeänä). Tästä hetkestä en ole enää teidän vaimonne, niin sanomattomasti, niin kuulumattomasti, niin suunnattomasti olette minua häväissyt. Kuolema se kaikki siteet kirvoittaa, ja mitä on kuolema häpeän rinnalla?
AVEIRO. Hyvä! Yhdentekevä. Itse olette niin tahtonut. (Menee lampun luo ja aikoo ottaa sen.)
THERESIA. Teidänkö pelkuri kätenne aikoo lähettää salaman valaisemaan maailmaa? Ei, pois, ettei valkea sammuisi häpeästä olla teidän kädessänne! (Painaa päänsä käsiinsä; hetken äänettömyys; sitten hän nostaa päätänsä ja sanoo kolkosti.) Minun kunniani on häväisty, — minun on kosto. (Tarttuu lamppuun ja menee balkongille. Palajaa.)
AVEIRO. Te olette todellakin sen näköinen kuin — (Vaimon kolkko katse osuu mieheen. Tämä vaikenee.)
THERESIA. Nyt katosi aurinko maailmasta, ja pimeys on astunut sen sijalle! Sinä pieni valo, sinäkö vielä yksin aiot taistella vastaan? Ei, sammu! (Sammuttaa lampun.) Nyt on yö!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
(Näyttämönmuutos. Sali San Salvadorin dominikaani-luostarissa.)
MOREIRA, MALAGRIDA, TAVORA, ATOUGIA, ALESSANDRO, jesuiittoja, aatelismiehiä.
MOREIRA. Ken siellä?
ALESSANDRO. St Fransisco Xavier! (Ovi avataan. ALESSANDRO tulee.)
MOREIRA (hiljaa Alessandrolle). Oletteko puhutellut päällikköä?
ALESSANDRO. Hän on meille suosiollinen. Lupasi ryhtyä niin nurinpuolisiin toimiin, että hankkeemme helpottuisi. Miehellä on summaton joukko velkojia, ja kuka voi estää kansanjoukkoa levottomuuksien aikana ottamasta hengiltä yhtä ja toista koronkiskojaa juutalaista. Lausuin myöskin viittauksen Pombalin tiluksien ryöstämisestä — se teki asianmukaisen vaikutuksen.
MOREIRA. Niinkuin se on monessa muussa paikassa tehnyt. — Ah, jospa meillä vain olisi tarpeeksi kultaa! Tosin kyllä monet veljeskunnan jäsenet käyvät luvatonta kauppaa, mutta kun sitten voittorahoja tarvittaisiin, niin on ne kulutettu turhuuksiin. (Tavoralle.) Oletteko hävittänyt kaikki paperit, jotka jollakin tavalla voisivat todistaa meitä vastaan?
TAVORA. Olkaa huoleti! Periaatteenani on, etten koskaan jätä jälkeeni mitään, joka voisi minut paljastaa. Tämä on todellakin tärkeä päivä. Tuntee luonnossaan tällä hetkellä olevansa historiallinen henkilö.
MOREIRA. Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsenet! Kenraalimme on Roomasta uskonut minun toimekseni tämän tärkeän asian, joka on muuttava Portugalin kohtalon ja tekevä veljeskuntamme yhtä hyödylliseksi kuin ennenkin. Ajan kiire on pakottanut minua toimimaan omavaltaisesti. Yhdessä kohdassa tahdon kuitenkin kysyä neuvoanne. On mahdollista, että yrityksemme ei onnistu, että kansanjoukot kukistetaan, että ystävämme pettävät meidät, että Jumala ei katso vielä hetken tulleen. Maailma silloin tietysti tekoamme sadattelee. Olen siinä tapauksessa niin asettanut, että kaikki varjo lankeaa meihin, mutta veljeskuntamme säilyy puhtaana. Veljeskunnan prokuraattori silloin nimittäin julistaa meidät kelvottomiksi jäseniksi, joiden kanssa veljeskunta ei tahdo olla missään tekemisissä, ja antaa meidät alttiiksi Pombalin kostolle. Jos taas sanomme, että toimimme veljeskunnan nimessä, niin pelastamme tosin henkemme, sillä silloin ei Pombalkaan uskalla meitä hätyyttää, niinkuin hän ei Oportossakaan uskaltanut, mutta silloin on veljeskuntamme asia Portugalissa ehkä hukassa. Teinkö oikein, kun valitsin edellisen?
KAIKKI JESUIITAT. Teit; me olisimme tehneet samoin.
MOREIRA (synkkänä). Olemme näin ehkä antautuneet kuoleman omaksi, mutta sellaisen kuoleman, joka on enemmän kuin kaikki elämä.
TAVORA. Otatte asian liian vakavalta kannalta. Oikein minua säikäytätte. Minusta yrityksemme on niin taattu, ettei se voi mitenkään huonosti onnistua. (Lafoens on sillaikaa sanonut tunnussanan ja päässyt sisään.)
MOREIRA. Vihdoinkin tulet, poikani. Olen kauan sinua odottanut. Nyt ei ole enää muita poissa, kuin Aveiron herttua ja yksityissihteeri José, joka on luvannut antaa meille muutamia tietoja.
LAFOENS. Isä, olen tullut tänne, mutta en ole vielä kokonaan teidän. Tahdon ensin saada täyden selvän kaikista teidän hankkeistanne. Älkää sitä katsoko epäluottamukseksi, sillä tiedättehän, että suuresti teitä kunnioitan. Kenties ette minua käsitä, mutta minun täytyy kuitenkin kysyä: aiotteko minulle kruunua vai ettekö?
MOREIRA. Vasta tunnin tai parin kuluttua voin antaa teille vastauksen. (Syrjään.) Silloin lienee tiettynä, onko kuningas elossa vai eikö.
LAFOENS. Luotan teihin.
MOREIRA. Tämän viime vuorokauden joka sekunti on ollut minulle kuin vuosi. On niin kuin täytyisi minun tunnustella päätäni, ovatko hiukseni jo vaalenneet. Mutta — hengen väsymystä ei laisinkaan!
(Kolkutusta. Kuuluu tunnuslause: S:t Fransisco Xavier; ovi aukenee.)
KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset. ELVAS.
TAVORA. Poikani! |
MOREIRA. Olemme petetyt! | Yht'aikaa.
AATELISMIEHET. Mitä tietää tämä? |
ELVAS. Se on siis totta! Isä! Ystävät! Mitä täällä teette!
MOREIRA. Miksi epäluulosi on meitä etsinyt?
TAVORA. Ah, minä olen petetty! Oma lapseni on minut pettänyt. Luiz-poikani, katso harmaita hiuksiani, ethän niitä tahtone saattaa mestauspölkylle? Olen hukassa! Ajattele äitiäsi. Tapasithan ennen olla niin hyvä. Ah, en tiedä mitä sanon.
ELVAS. O, isä! Sinäkin! Mitä tulee minun enää uskoa tässä maailmassa? O, ennen soisin että minä olisin sinun sijassasi ja sinä minun, kuin että — Mutta, ei mitään soimauksia! — ethän pane hankettasi täytäntöön, teethän sovinnon —?
MALAGRIDA. Kuolema tuolle jumalattomalle herjaajalle! Herra, salamasi on vaiti vain siksi, ettei ennättäisi tikariemme edelle.
TAVORA (hiukan tointuneena). Lupaan sinulle mitä tahdot, kunhan et vain ilmaise meitä; ei hiustakaan katkaista Beatricesi päästä; itse saat pitää kaikki mikä omasi on; ethän voi nähdä isääsi laahattavan mestauspölkylle Lissabonin roskaväen ilkkuessa — Hyvä Jumala! Kuinka olen minä voinut siittää noin kovasydämmistä? Ajattele esi-isiämme!
ELVAS. Pombal ei vielä tiedä mitään, enkä minä tahdo teitä perikatoon saattaa, jos vain heitätte salahankkeenne. Silloin menen täältä.
MOREIRA. Te ette mene mihinkään. Näette, että täällä on meitä tarpeeksi monta pidättämään teitä. Vaikka koettaisitte huutaakin, niin ette voisi saada ääntänne kuulumaan. Ja jos voisittekin, niin saatte olla varma, että samassa tuokiossa isänne tikari tapaa hänen sydäntään.
ELVAS. Mitä tehdä? O, Jumala! Valkeutta sydämmeeni! Valkeutta aivoihini! (Kolkutetaan.)
MOREIRA. Varmaankin yksityissihteeri José! — Ken siellä?
ÄÄNI ULKOA. S:t Fransisco Xavier!
MOREIRA. Mitä? Outo ääni!
MUNKKI (syösten sisään sivuhuoneesta). Kunnianarvoiset herrat! Koko kartano on täynnä sotamiehiä. Pelastukoon, ken voi.
ÄÄNI. Kuninkaan nimessä, avatkaa!
MOREIRA (Elvasille, joka aikoo vastata). Jos isänne henki on teille rakas, niin vaiti! Vielä voimme pelastua. Vaatikaa sitte mitä mielitte.
ÄÄNI. Avatkaa, kuninkaan nimessä!
MOREIRA. Tässä on salaovi, josta käytävän kautta johtaa salainen tie meidän veljeskuntamme taloon. (Avaa salaoven ja syöksee sen kautta ulos; toiset hankkiutuvat seuraamaan häntä. Hetken kuluttua hän kuitenkin kääntyy takaisin.) Haa! Nyt olemme hukassa. Näin sotilaita vilahtelevan sielläkin. Ah, ei toki, — vielä on toivon haametta! (Hurjasti.) Jos joku meistä on tehnyt Jumalalle palveluksen, niin muistuttakoon nyt Häntä siitä. Kun Hän vain tällä hetkellä kuulisi rukouksemme, niin saisi Hän sittemmin kieltää meiltä vaikka kaikki. (Kaikki laskeutuvat polvilleen, Elvaskin konemaisesti, ottavat esiin rukousnauhansa ja alkavat hartaasti rukoilla. Kun kehoitukseen ei ole vastausta saatu, aletaan ulkoapäin särkeä ovea. Kun se on tehty, nähdään Pombal, soturien keskellä.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Edelliset. POMBAL.
POMBAL. Rukouksissa! Kun jesuiitat rukoilevat, silloin pimeys viettää juhliaan. Kas vain! Tavora! Me yhdyimme toisena aikana, toisessa paikassa ja toisella tavalla, aiotte nyt kenties verelläni sovittaa sen rikoksen, että minua suutelitte. Malagrida —
MALAGRIDA (sylkien hänen jälkeensä). Vaiti, sinä kerettiläis-basiliski, sinä perkeleen sikiö! Tule kiduttamaan pyhiä, niinkuin ennenkin olet tehnyt, sinä epäjumalan palvelija, jonka edessä — — Haa! Herra, Herra, sinä tapoit Ananiaksen ja Faraon, mutta tuon sinä annat elää!
POMBAL. Tuo mies on hullu. Atougia, Moreira, Alessandro, Alveira — (Hänen silmänsä sattuvat Elvasiin, hän vaikenee äkisti ja kääntää pois päänsä. Elvas on koko ajan ollut ikäänkuin huumauksissa.)
ELVAS (karaten pystyyn). Isä, minä olen syytön, kaikki on väärinkäsitystä.
POMBAL (kylmästi). Viekää tuo S:t Julianin linnaan, syvimpään vankikomeroon. Jos hän tänne jää, niin tekee käteni mieli tavottaa tikariani, joka kuitenkin on liian hyvä tahrattavaksi hänen verellään.
(Sotamiehet käyvät kiinni Elvasiin, joka tekee vastarintaa.)
ELVAS. Vannon taivaan jumalan nimeen, että olen viaton. Todistakaa te puolestani! Ah, teidät on petetty! Beatriceni kautta —
POMBAL. Tuotako nimeä rohkenet mainita? Pois! (Soturit vievät pois
Elvasin.)
MOREIRA. Miksi te sotamiehin, sauvoin ja tulisoihduin tunkeutte hiljaiseen luostariin? Me vietämme täällä pyhän Fransisco Xavierin marttyyrikuolemaa, joka tapahtui tänä päivänä. (Syrjään.) Onko aika seisahtunut tätä töllistelemään, vai miksi se ei riennä eteenpäin? Jos nyt vain kuningas — —
POMBAL (syrjään). Näyttävät jotakin odottavan. (Laukaus kuuluu.)
KAIKKI. Haa!
MOREIRA. Haa! Veljeskuntamme on pelastettu!
POMBAL. Mitä oli tuo? Marialva, riennä katsomaan! Joutuin! (Tämä menee, mukanaan sotilaita.) Mitä, jos se olisi kuningas! Pieni luoti voisi hävittää kaikki, minkä puolesta olen ponnistellut. Sattumusko siis maailmaa ohjaa?
MALAGRIDA. Madonna olkoon kiitetty ja ylistetty! Hän ei ole vielä kääntänyt pois kasvojaan uskovaisista. (Kuningas tulee sisään haavoitettuna ja kalpeana, nojautuen Marialvan käsivarteen.)
POMBAL. Te elätte! Haa! Nyt vasta minun työni alkaa. Nyt, isänmaa, nyt, vapaus, riemuitkaa!