IX.
Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.
Noustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä ja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen. Paljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä vedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä harvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet. Yhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät hampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen hammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat oljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.
Jo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista päin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus! sadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä puolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä katsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava. Lämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa aamukosteudessa ja koleudessa.
Mutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi sisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria, toiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.
Asian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen lopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko mahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.
Hän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada lähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa häiritse.
Toiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita, alkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas pohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria, nisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita j.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin kaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.
Ensimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa vastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.
Työntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä työnteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole työnpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä ryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei englantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.
Kello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri on määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan. Aliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.
Kivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me kuljemme edellä, aliupseeri perässä.
Ihmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:
— Englantilaisiako?
— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.
Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.
Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys. Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa, sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa. Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa olkapäälle.
Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät, on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä, tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta. Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista kunniaa, me nostamme lakkiamme.
Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.
Meillä on suuri kantamus.
Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio. Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.
— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.
Ohi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.
Poissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin olisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.
— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat voivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin lähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä Venäjän etuja.
Mutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja selvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin ylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne kestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan ne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista. Tupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen maistuvatkin savukkeet erinomaisilta.
SAKSALAISTEN SOTAVANKINA 79
— Kuka rupeaa provianttimestariksemme?
— Keittiömestari on siihen itseoikeutettu.
Siitä ovat kaikki yksimieliset.
— Saa ottaa apua miten paljon tarvitsee. Onhan yhdeksässätoista miehessä varaa!
Päivällinen onkin jo ovella. Ruokaämpäreitä tuodaan maantiellä. Voileipiä ryhdytään kiireesti valmistamaan. Hyvää saksalaista makkaraa särpimeksi. Hapanleipäannoksemme päätetään pyytää kokonaisina itsellemme. Käytämme siitä sitten minkä tarvitsemme.
Ruokakupit täytettyämme noudamme voileivät. Istumme oljille hajalleen telttaan.
Maistellaan. Hm, ei ole parempaa juuri kuin risteilijällä. Rasvasta, äitelää. Perunia siinä on, on ryynejä. Ties mitä. Koetetaan kuitenkin syödä, puoli väkisin. Ilkeintä on, että kun se vähän jäähtyy tulee se tahmeaksi melkein ilettäväksi.
Toiset panevat pois kuppinsa, syötyään muutamia lusikallisia ja korvaavat sopan voileivillä, jotka ovat hyviä, erinomaisia, eivätkä vaadi varsin hyviä hampaitakaan. Muuan meistä on erikoisesti itseään varten tuottanut sodavettä ja sillä sekä voileivillä hän pääasiallisesti elää.
Tällaiseksi sitten ainoa lämminateria päivittäin jääkin. Suurta vaihtelua se ei tarjoa. Vasta seuraavalla viikolla saamme kerran sianlihasoppaa — ja minkälaiselta herkulta se tuntuu!