VIII
Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.
Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.
Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin, pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän… Mutta kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.
Uteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.
Joku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme rahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.
Nauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan jälkeen.
Tuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi ihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi tulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla makaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt alussa tuntuukin.
Mutta jo on toisella suunnitelma valmis:
— Kortit esiin! Onko kellään?
Ompa tietysti. Eräs matkustajista kaivaa ne matkalaukustaan.
— Yhteinen onnettomuus, yhteinen tavara! sanoo hän.
Matkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria lyömässä.
Samassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään hommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.
Eräs matkustajista menee häntä vastaan.
Tarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on kaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.
Osa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää taivasalla ja tupakoimaan.
— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka tuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja senjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.
Luvataan pitää ankaraa kotikuria ja se aletaankin heti ensi hetkestä.
Ulkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee edestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen ja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa. Venäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja palkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat paikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille. Ja keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat lyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman näköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän joukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen mies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin yli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin kävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.
Komennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen sangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on leipäsäkkejä selässään.
Muonamestari tulee luoksemme.
— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan jälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.
Meille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri, joka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa meille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua viipaletta. Samoin keitosta.
— Ottakaa vain tarpeeksi, kehoittaa muonamestari. Kyllä sitä riittää.
Eikä meitä tarvitse kehottaa.
Menemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven suuhun.
Kupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on rasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin saadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa. Toiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:
— Täytyy syödä, ties koska saa lisää!
Syödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä telttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja uudelleen:
– Ottakaa vain lisää, ottakaa vain lisää, kyllä sieltä riittää.
Vihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset sotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.
Mutta vielä ei ole muonamestari tyytyväinen:
— Ovatko kaikki kylläisiä? Eikö kukaan tahdo lisää? utelee hän yhä.
— Ei, me olemme kylläisiä. Kiitoksia vain, vastataan.
Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät keskusteluun asemastamme.
Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin. Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä solinana.
Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä, ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä hyväksemme?
Huomisaamuna tuumasta toimeen.
Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.
Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin toiselle puolelle.
Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä on lämmin ja hyvä olla.
Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.