VII
Kello neljän tienoissa iltapäivällä pysähtyy juna.
Tähän aikaan pitäisi meidän olla perillä. Katsomme akkunasta.
Mikä valtava ihmispaljous asemalla.
Aseman nimi on Bütow. Olemme perillä.
— Valmiit! komentaa aliupseeri.
Heitämme matkalaukut ja vaatteemme kainaloon. Vaunun ovi avataan.
Astumme asemasillalle.
Vastassamme on upseereja ja sotamiehiä. Rautatie- ja postivirkamiehet juoksevat edestakaisin. Raskaita asemarattaita lykätään.
Mutta katseemme ei pysähdy niihin. Se tarkastaa asema-aitauksen takana olevaa sankkaa ja värikästä ihmisparvea Se kiertää asemalle johtavan kadun pään, joka on sulloutunut kansaa täyteen. Kiipeää rautatieraiteitten yli johtavalle korkealle sillalle. Sekin on täpösen täynnä katsojia. Kaikkialla missä on pieninkin paikka, josta voi nähdä asemalle, on yleisöä.
Koko pikkukaupunki on nähtävästi liikkeellä.
Se on sotavankeja kun jokainen on rientänyt katsomaan. Kaupungin pieni lehtipahanen on julkaissut tiedon englantilaisten tulosta ja siinä syy tähän suureen kansanpaljouteen aseman ympäristöllä. Kuten Danzigissakin, muodostavat sotamiehet vartioketjun ympärillemme.
— Valmiit! Mars!
Rivimme alkavat liikkua hiljaa eteenpäin. Asemalta päästyämme on kuljettava läpi kansanjoukon. Se seuraa mukana.
Siitä kuuluu voimakasta sorinaa. Puhutaan sotavangeista, vihatuista englantilaisista. Sadatellaan. Väliin kuuluu korkeaääninen letkaus yli sorinan. Sille nauretaan. Sormia ja käsivarsia ojentuu meitä osoittamaan. Katupojat koettavat päästä niin lähelle kuin mahdollista ja näyttelevät kaikenlaisia ilmeitä ja irvistelevät.
Mikä oiva ilvenäytelmä!
— Pysykää tyyninä ja vakavina, huutaa joku rivin alkupäästä. Neuvo on hyvä, sitä seurataan.
Asemamme on ihan sietämätön. Tuntuu kuin noitten lukemattomien ihmisten katseet ihan polttaisivat niskassa ja kasvoillamme, kuin heidän naurunsa ja ilkkumisensa raastaisi sisintämme.
Viaton parvi sotavankeja, viholliskansoihin kuuluvia jäseniä, jotka eivät edes ole ottaneet aktiivisesti sotaan osaa! Ja tällainen huomionosotus!
Tekee mieli vetää suunsa ivahymyyn.
Ensimäinen perämies ei jaksa pysyä tyynenä. Hän kiroilee yhtä mittaa.
Tuollaista roskajoukkoa! Hän ei muuten ole koskaan tyytyväinen.
Kuljemme eteenpäin. Nähtävästi pääkatua. Rakennukset ovat vanhat, joku uudempi joukossa. Kaikki valkeaksi rapattuja. Niiden päädyt ovat kadulle. Matalia ne ovat. Kaksikolmikerroksisia, tiilikattoisia. Ikkunat ovat selkoselällään, täynnä ihmisiä. Kadut ovat lasketut mukulakivillä, epätasaiset. Tahtoo toisinaan kompastua.
Vihdoin tekee katu suuren kaarroksen. Näköala muuttuu. Korkeampia rakennuksia. Suuria näyteikkunoita, joissa on mitä erilaatuisimpia tavaroita näytteillä. Paperikauppojen ikkunoissa on keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja.
Puotien ovet, akkunat ja edustat ovat täynnä väkeä.
Kuljemme ohi torin. Sen perällä on, nähtävästi raatihuone kellotorneineen. Silmämme kiertää äkkiä tyhjän torin ja tarkastaa taas kadunvarsia, niitten rakennuksia ja puotien akkunoita. Tulee melkein nälkä nähdessään kaikkia niitä herkkupaloja, joita on näytteillä.
Tähän asti on kansa pysynyt verrattain rauhallisena ja sen ilkkumisen on jaksanut kestää.
Mutta kuljettuamme torilta muutaman askeleen yllättää meidät kohtaus, joka ei jätä ketään tyyneksi.
Eräällä puodin rappusella kohottaa synkän näköinen kauppias, jonka ulkomuoto muistuttaa suuresti juutalaistyyppiä, nyrkkiin puristetun kätensä meitä kohti ja kirkuu:
— Kirotut englantilaiset!
Joukostamme kuuluu mutinaa. Perämies sadattelee.
Mutta asema selviää vähitellen. Alamme ymmärtää mistä tällaiset kohteliaisuudet johtuvat. He luulevat meitä suomalaisiakin vihatuiksi englantilaisiksi. Ja mikä ihme tuo! Onhan meillä englantilaiset lippalakit päässämme ja olemmehan puetut englantilaiseen verkaan… Niin, ja eihän meillä ole mitään ulkonaisia tunnusmerkkejä, ei univormuja, eikä kirjoitettuja kylttejä selässämme, jotka voisivat osoittaa kansallisuutemme ja viattomuutemme kohtaloomme. Meidän on alistuttava tilanteeseen ja tyydyttävä katsomaan noita barbaarisia, pingottuneita ilmeitä, jotka niin selvään kertovat meille alhaisesta syntyperästämme ja kuuntelemaan kaikkia niitä kirjavia ääniä, jotka ympärillämme meitä ivaavat, pilkkaavat ja sadattelevat.
Runsaan neljännestunnin olemme jo marssineet. Eikö se jo lopu? Minne meitä oikein viedään? Onni, että ainakin yksi katu loppuu, koska tulee seinä eteen. Mutta meidän matkamme ei lopu. Käännymme vasemmalle puistikkokadulle, joka nousee mäkeä. Näyttää kuin mäellä alkaisi jo maaseutu. Talorivit loppuvat ja kaksi puistotietä erkanee. Maaseudulleko meitä kuletetaankin?
Nousemme mäelle. Vasemmanpuoleinen puistikkotie johtaa loivasti alas kauniiseen puistoiseen laaksoon, jonka rinteet ovat vehreät ja tasaiset, jossa puuryhmät muodostavat kaunis viivaisia lepokohtia silmälle ja jonka takana kohoavat ylängöt nousevat suuriviivaisina ja paisuvina. Mutta me käännymme oikealle, sivu kiviaitaisen hautausmaan.
Siellä tien vasemmalla puolella, hautuumaasta eteenpäin, jossa maa on laajoissa pinnoissa tasaista, jossa ei kasvavaa puuta näe muualla kuin tien varsilla, on kai vankileirimme. Siellä on ainakin kaksi telttaa, ja suurien parakkien luustoja kohoaa jo maasta. Siellä näkee väkeä tekemässä kattoja, toisia kaivamassa maata, kantamassa lautoja. Sinne kiertävät kaksivaljaiset hevosien vetämät rattaat suurine taakkoineen. Niin ja eikö nuo ole venäläisiä sotilaita, jotka rientävät tulevaa kuormaa purkamaan? Ovat ne, joskin olkalaput ovat riistetyt olkapäiltä.
Sinne mekin kierrämme. Asetumme suuren sirkusteltan tapaisen kenttäteltan eteen.
Siellä odottaa meitä leiriä komentava upseeri, nähtävästi kenttävääpeli. Hän on suuri, korkearyhtinen ja töykeä herra, kunnioitusta ja pelkoaherättävä kun hän ärjyy komennussanansa ja läimäyttää saappaansa vartta nahkasta palmikoidulla ruoskallaan. Hänen katseessaan ja ennen kaikkea viiksissään — joskin ne ovat vaaleat — on Saksan keisaria muistuttavaa ylpeätä ja tietoista julkeutta.
Ja kun meitä komentava aliupseeri huutaa
— Halt! Seis!
Tarkastaa hän meitä kuin heti ensi silmäyksellä haluaisi lävistää meidät.
Aliupseeri jättää hänelle nimiluettelon.
Toimitetaan nimihuuto.
Senjälkeen opastetaan meidät suureen sirkustelttaan, jonka ovensuu on suuren olkiröykkiön umpeen luoma. Siellä on oleskelupaikkamme.
Englantilaiset, joita kohtaan osoitetaan suurempaa ynseyttä ja röyhkeyttä saatetaan nelinurkkaiseen pienempään telttaan, jonne jo kahdeksankymmentä venäläistä on sijoitettu.
Ja kenttävääpeli uhkaa vielä ilkkuen:
— Minä kyllä opetan minkälaisen kansan kanssa he ovat liitossa!
Mutta englantilaiset eivät häntä kuule, tuskin ymmärtävät ja astuvat tyyneinä ja alistuvina heille osoitettuun telttaan. On kuin heidän yllänsä lepäisi jonkinlainen syvä, mutta uljas surumielisyys.