VI
Nukuttuamme tuskin neljää tuntia, herätetään meidät ylös. Kello on viisi aamulla.
— Jalkeille joka mies!
Ja olkikasoista nostaa mies miehen jälkeen päänsä. Kesken makeinta unta. Ojennellaan käsiä, haukotellaan. Sadatuksia. Joku joukosta toivottaa hyvää huomentakin.
Ensi työksi jaetaan jokaiselle leivänviipale. Toiset alkavat sitä heti pureskella.
Matkustajat ja päällystö rupeavat tekemään aamusiivousta. Tosin ei täällä ole mukavia kylpyhuoneita, eikä pesuastioita ja peilejä, mutta toimeen kuitenkin tullaan.
Pienet ruskeat savivadit, joitten tarkotusperää emme vielä olleet keksineet, käytetään pesuastioina. Saippuata on yllin kyllin. Samoin partaharjoja ja partaveitsiä. Puhdasta jälkeä tulee!
Tulee kahvia, mustaa, kermatonta ja sokeritonta kuten laivalla. Nyt ovat ruskeat saviastiat, tarpeen. Ne saavat käydä kahvikupeista, sillä mitään sellaisia mukavuusesineitä ei meille suoda. Leipä tekee kahvin särpimenä — kellä sitä vielä on — hyvin kauppansa.
Aika kuluu nopeasti. Vartiat jo kiirehtivät.
Sukkelaan harjaillaan pukimista suurimmat olkiliat pois. Matkalaukut käteen ja ulos kaksimiehiseen riviin. Meidät lasketaan taas. Kaikki ovat koossa, sekä suomalaiset että englantilaiset.
Vaellus asemaa kohden alkaa. Aamuvarhaisesta huolimatta on väkeä jo runsaasti liikkeellä. Uteliaisuudella meitä tarkastellaan. Sotamiehiltä tiedustellaan keitä olemme. Ohi ajavat maitokuskit ja kauppiaan rengit pysäyttävät hevosensa ja jäävät pilkallisesti hymyillen tarkastamaan meitä. Vähän väliä avautuu joku akkuna ja pörröinen naisen pää pistäytyy ulos. Aukiolevien puotien ovella seisovat puotipojat, kädet lanteilla, sääret ristissä ja kynä korvanpielessä. Miten tyypikkäitä ne ovatkaan Saksassa!
Marssimme tyyninä ja rauhallisina. Vilkuilemme sivuile vanhoja rakennuksia, joita siellä täällä uusien komeitten rakennusten välissä vielä näkyy. Toiset tarkastelevat ohikulkijoita ja iskevät pulleaposkisille saksalaisneitosille silmää ja kuvittelevat heidän olevan huvitettuja vihollisvangeista, joita kuljetetaan kuin karjaa, paimenet muassa.
Rakennukset käyvät yhä komeimmiksi Alakerrokset ovat suurina puotien akkunoina, täynnä erilaista rihkamaa ja ruokatavaraa. Paperi- ja kirjakauppojen akkunoissa on suuria keisari Vilhelmin kuvia ja sotakarttoja sekä sotateoksia, joita vihkottain julkaistaan sitä myöten kun sota edistyy.
Mitä lähemmäs asemaa tullaan, sitä vilkkaammaksi liike kasvaa. Raitiotievaunut jyrräävät vähän väliä ohi. Pika-ajurien suljetuissa vaunuissa ajaa ihmisiä asemalle. Jalkakäytävällä rientää, ihmisiä eteenpäin. Sotilaspukuisia on enemmät puolet.
Kulkiessamme jäivät ohikulkijat meitä katsoa tuijottamaan, sanomalehtinojat unohtavat huutamisensa ja ajurit hillitsevät hevostaan.
Vihdoin saavumme asematorille. Asema on laaja punainen rakennus. Pysähdymme sen edustalle. Kello asematalon tornissa on neljännestä yli kuuden.
Tarkastamme ympäristöämme. Asematalon vastapäätä, torin toisella laidalla, on hotelleja. Hotelli hotellin vieressä. Suurilla kirjaimilla on kunkin seinällä nimet. Alakerroissa on suuria kauppoja näyteikkunoineen.
Oikealla nousee katu loivasti ja haarautuu kahtaalle. Katujen välissä on vehreä puistikko.
Vähän väliä seisahtuu asematalon edustalle mustat, suletut vaunut. Jokaisessa on ihmisiä. Milloin astuu niistä yksinäinen, komea ja pitkä upseeri, joka on puettu harmaaseen, pitkään päällystakkiin ja kotkakypäriin, milloin vanha mustiin puettu rouvasihminen, milloin nuori pariskunta, joista mies on sotilaspuvussa ja jotka käsikynkässä rientävät eteenpäin, milloin taas nuori poika ijäkkään äitinsä seurassa, milloin mustiin ja harsoihin puettu nainen. Ihmisiä tulee joka suunnalta, sekä jalan että raitiotiellä. Kaikilla on kiire. Sivumennen vilkaisevat he meihin ja katoovat suureen asemarakennukseen. Harvoilla on aikaa jäädä katselemaan meitä.
Vihdoin tulee pieni sotilaskomennuskunta. Noin kaksikymmentä miestä. He seisahtuvat aseman edustalle ja komennetaan lepoasentoon.
Aika kuluu vitkalleen. Vasta neljännestä vailla seitsemän lähdetään meitä kulettamaan kiertotietä asemalle. Siellä odottaa juna. Meitä ja englantilaisia varten on varattu kaksi neljännenluokan vaunua. Ei tarvitse sentään härkävaunuissa matkustaa.
Asemasillalla vaihtuvat vahdit. Sotilaskomennuskunta, jonka näimme aseman edustalla ottaa meidät haltuunsa. Niille luovutetaan kaikki meitä koskevat paperit.
Vaunut, joihin meidät sijoitetaan, ovat jaetut kahteen osaan. Seiniä kiertävät penkit. Seinällä on paikkakunnan kartta.
Englantilaiset saavat oman vaunun ja vahdit. Ainoastaan kahdeksan heistä joutuu meidän vaunuumme. Tilaa on yllin kyllin.
Vartioiksemme saamme rillinenäisen ja pitkäviiksisen, vaalean aliupseerin ja neljä sotamiestä.
Matkamääräykset ovat ankarat:
Junasta ei saa poistua ampumisen uhalla. Karkausyritys rangaistaan kuolemalla.
Kello seitsemän tienoissa lähtee juna. Hiljaa vierii se läpi kaupungin ja akkunoista koetamme tarkastaa tätä vanhaa linnoituskaupunkia Veikselin suulla. Taaksemme jäävät vanhat, jykevät rakennukset, kirkot, vallitukset, puistot. Taaksemme jäävät kadut ja tiet, joilla päivän touhu on jo alkanut.
Vähitellen harvenee kaupunki. Laajat, aukeat kentät, joilla puistotiet piirtelevät viivojaan, aukenevat silmän kantamaan. Siellä täällä vain kohoaa joku talo tai taloryhmä ja tupanen. Ja junan tehdessä laajan kaaren näkee vielä kerran Danzigin harmaana silhuettina kivitorneineen, korkeine rakennuksineen ja savutorvineen piirtyvän savusta, harmaata aamutaivasta vastaan.
Juna jyrrää eteenpäin. Silloin tällöin seisahtuu se pysäkeille ja asemille. Maisema on lakea. Laajat vehreät kentät, joilla ei ole kumpuakaan, jatkuvat yhä. Vaihtelua tarjoavat niille ainoastaan niitä leikkaavat puistotiet, taloryhmät kirkkoineen ja tehtaineen, yksinäiset tupaset tai pieni kaupunki.
Rautatien varsilla vilkkuvat pienet vahtituvat, suurine järjestysnumeroineen vähän väliä. Niitä ympäröi pieni puutarha tai ryytimaa.
Rataa vartioidaan tarkasti. Pienien välimatkojen päässä näkee kiväärillä varustetun vartijan, joka vartiopaikallaan astuu edestakaisin.
Meitä vartioimaan määrätty aliupseeri on sivistynyt ja huomaavainen mies. Nähtävästi joku oppikoulunopettaja. Hän kohtelee meitä suurella huomaavaisuudella ja antautuu kanssamme keskusteluun. Hän suo meille kaikenlaisia pikkuvapauksia. Toimittaa Hochenstein asemalla meiltä sähkösanoman Ruotsiin. Hankkii meille voileipiä ja tupakkaa. Tarjoo omistaankin, joita runsaasti joka asemalla jaetaan. Hän kertoo, että matkamme pitää itä-Pommeriin. Bütow-nimiseen pieneen kaupunkiin, jonka asukasluku nousee noin 50-tuhanteen, Siellä on vankileiri, jonne meidät on määrätty. Ennestään on siellä kahdeksankymmentä venäläistä. Nykyään ei siellä ole kuin kaksi telttaa, johon toiseen meidät sijoitetaan, kunnes parakit valmistuvat, parakit, joita rakennetaan yhdeksäätuhatta vankia varten. Ja hän jutustaa paljon muutakin, pistää väliin pienen kaskun ja nauraa toisten mukana pehmeätä, hyvänsuopaa nauruaan…
Danzigin ympäristöllä oli maa tasaista ja aukeata. Mitä edemmäs tulemme alkaa se kohota. Tasaisten kenttien sijaan tulee pyöreitä, kaarevia kunnaita, notkoja. Siellä täällä näkee syvänteissä pienen pyöreän järven ja toisinaan joen, joka polveilee sinisenä, leveten ja kaveten, toisinaan piiloutuen kunnasten taakse. Myös metsänkaistaleita, tosin nuorta, saa jo nähdä ja useissa paikoin on laaja maa-alue pienten kuusien ja mäntytaimien peitossa.
Pieni Berent-niminen asema tarjoo meille yllätyksen.
Asemalla on sankoin parvin väkeä. Vallitsee vilkas elämä ja liike. Punaisen ristin sisaria liikkuu parvittain. Sotamiehet saavat entistä enemmän savukkeita ja sikaareja. Ja sitten tuodaan voileipiä ja kahvia aina vaan lisää.
Me katsomme kadehtien heitä.
Mutta ei meitäkään unohdeta. Meillekin tuodaan suuret korilliset oivallisia voileipiä ja kahvia. Pienen paaston jälkeen tuntuu kuin olisimme päässeet Egyptin lihaville lihapadoille. Ja me syömme, syömme kuin nälkäiset sudet, ihan ahmimalla ja juomme oivallista kahvia suurista valkeista porsliinikupeista. Ja yhä vaan kysytään:
— Tahdotteko lisää? Täällä olisi enemmän!
Toiset ottavat varastoon. Mutta useimmat, toivoen edelleenkin samanlaisia viivähdyspaikkoja, menettelevät tyhmien neitseitten tavoin.
Olemme tyytyväisiä, suorastaan ihastuneita. Siunaamme Punaisen ristin sisaria. Joku innoissaan ehdottaa heille hurrattavaksi. Varovaisin joukosta ehdottaa kuitenkin vaikenemista. Mielenosoituksesta voisi saada suomalaisista sangen häilyvän käsityksen, Ja me vaikenemme.
Pian lähtee juna taas liikkeelle. Sotamiehille heilutetaan nenäliinoja ja lakkeja. He vastaavat huiskuttamalla omiaan.
Kohta ei meillä ole Berentistä jälellä muuta kuin hauska muisto.