XI
Olemme yleensä liian tunnollisia.
Jotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat karsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta emme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä jotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin kohtaamme.
Parastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa ollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina kiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat parantaneet tapojaan.
He mutisevat itsekseen ja puhelevat toisilleen ilmeisesti suutuksissaan:
— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne ole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna meitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.
Toiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat olla yksin ja rauhassa.
Mutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi. Asia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista työskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää kerrallaan.
Minun ja luotsin on määrä mennä ensimäiseksi.
Asiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä mielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän taskuunsa.
Mutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei ole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he eivät voi antaa lupaa siihen.
Parastealaiset iloitsevat. Muilta pääsee helpotuksen huokaisu.
Joku pistää joukosta:
— Siinä sitä nyt ollaan. Saivat herrat kerrankin nenälleen.
Ja senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein luottamuksella katsele.