XIII
Telttamme edustalle olemme tehneet penkin ja pöydän.
Sen äärellä usein sotamiesten kanssa jutustelemme. He kohtelevat meitä aivan toisin kuin vankeja, huolimatta siitä, että joka toinen päivä vaihtuu vartio ja aina on uusia miehiä.
Tänään — neljäntenätoista päivänä syyskuuta — kertovat he meille, että sunnuntain seutuvilla saapuu leirille yli kahdeksansataa venäläistä.
— Minne heidät oikein aijotaan sijoittaa. Ei siksi vielä ehdi ainoakaan parakki valmiiksi?
— Nähtävästi teidän telttaanne.
— Mutta minne me?
— Emme tiedä.
— Mutta eihän sinne kahdeksaasataa mahdu?
— Mahtuu, jos pannaan mahtumaan, nauraa sotamies.
Tieto osottautuu oikeaksi.
Päivällisen jälkeen lauvantaina tulee meille määräys, että saamme muuttaa Bütovin linnaan.
Harjaamme ja puhdistamme itseämme. Kokoomme matkatamineemme ja annamme takaisin huovat ja pyyheliinat, jotka vasta olemme saaneet.
— On siellä ainakin parempaa kuin täällä, virkkaa eräs matkustajista. Ei tarvitse kuitenkaan oljilla maata. Ja onhan vahvat kiviseinät ympärillä, jotta ei tuuli joka raosta lävitse tunge.
Kaikki oikeastaan ovat tästä tiedosta iloisia.
Mutta tuskin olemme vielä saaneet itsemme matkakuntoon, kun jo tulee peruutuskäsky.
Millainen asiainhoito täällä oikein on? Päätöksiä tehdään ja peruutetaan… Ettei meitä vaan sijoitettaisi noitten kahdeksansadan miehen kanssa samaan telttaan?
Olemme melkein epätoivon partaalla kun saamme uusia määräyksiä, jotka vapauttavat, meidät epäluuloistamme ja toivottomuudesta On jo kuitenkin sunnuntai-aamu. Ilma on alakuloinen kuin mielemme. Sataa vihmaa.
Kello kymmenen tienoissa ilmoitetaan, että meidän on käytävä käsiksi rakennustyöhön maantien varteen kohotettuun parakkiin, jos aijomme saada yöksi makuupaikan itsellemme.
Siksi on teltan oltava tyhjänä tavaroista.
Kierrämme tulisella kiireellä savukkeita kitkerästä saksalaisesta tupakasta, joka vetää vertoja mahorkalle. Riennämme parakille. Pyydämme vasaroita, sahoja ja nauloja. Kaikki, jok'ikinen tarttuu työhön. Sahat sähisevät. Vasarat paukkuvat. Seinät kohoavat seinän jälkeen, lattian pinta-ala laajenee. Pysähtyessään toisinaan tarkastamaan ympärilleen, täytyy ihailla sitä työintoa, joka on jokaisen vallannut. Illemmällä tulee vielä lasiseppä. Laseja kiinnitetään puitteisiin, ovia paikoilleen.
Kun jo on pimeä, heretään työstä. Vielä oljet sisään ja sitten ollaan valmiita… Yhtä ja toista on vielä kesken, mutta ne valmistetaan seuraavana päivänä.
Aikaisemmin päivällä, klo neljän tienoissa ovat jo venäläiset saapuneet. Sitä ennen olemme tyhjentäneet teltan tarpeistamme. Ne ovat nyt parakissa.
Kaupungista tuodaan ruokaa. Perunia ja pihviä. Joku meikäläisistä on niitä tilannut. Ruoasta ei saa kuitenkaan kuin maistaa. Liian vähän sitä on. Lieköhän ollenkaan miehistölle tarkotettukaan?
Mutta siihen ajatukseen tullaan vasta sitten kun ruoka on jo syöty.
* * * * *
Seuraava päivä menee vielä väliseinien laittoon, yhteen ja toiseen pieneen näpräilyyn.
Illalla omaksumme upseerille tarkotetun kammion yöhuoneeksemme. Yömme saamme siinä nukkua, mutta seuraavana aamuna ajetaan meidät siitä pois ja annetaan meille samasta rakennuksesta avara keskihuone. Siinä on kaksi suurta akkunaa, ja kaksi ovea, joista toinen johtaa, nähtävästi tulevaan vartioston keittiöön. Sen suljemme laudoilla. Lattiamme lasketaan tiilillä. Huoneestamme tulee erinomainen laitos, kunhan se vain ehtii valmistua.
Me alamme jo suunnitella miten siinä oikeastaan järjestetään kaikki.
Päätämme jakaa lattian kahtia. Toisesta tulee oleskelupaikka yötä ja toisesta päivää varten. Yökarsinaan kasaamme olet ja keskelle laitamme käytävän. Nukumme kahdessa rivissä jalat vastakkain.
Päiväkarsinaan rakennamme taas ristijalkaisen pöydän, ja penkit sen kummallekin puolelle. Ikkunan alle laitamme hyllyn ruokavaroja y.m. varten.
Uudessa asunnossa otetaan käytäntöön myös uudet tavat Tähän asti ovat venäläiset kantaneet meille ruuan ja pesseet astiamme. Nyt otamme nämä toimet omaksi huoleksemme. Keittiömestarimme annetaan päämieheksemme ja vuoronperään saa kaksi matruusia tai lämmittäjää suorittaa askareemme, tuoda keittiöstä ruuan, tehdä voileivät, jakaa sokerit, ammentaa keitoksen kuppeihimme ja puhdistaa oleskelukarsinamme.
Ajanvietto ja huvittelu käy edelleen entiseen tyyliin. Matkustajien ja alipäällystön kesken on skruvi sangen suosittu korttipeli, jotavastoin merimiehet eivät sen mutkikkaille poluille uskalla, vaan kuluttavat aikaansa kuorilla ja marjaasilla. Kun kortinpeluu alkaa väsyttää, lähdetään välillä ulos käymään tai tupakoidaan asuntomme edustalla tai leirin takana avaralla kentällä.
Eräänä päivänä lausuu eräs joukostamme sivumennen shakkipelistä jotakin.
— Pelaako kukaan shakkia? kysyy eräs innoissaan.
Pelaa kyllä, ainakin kaksi. Sepä erinomaista! Kuumeenomaisella kiireellä ryhtyy kysyjä vuolemaan puusta tylsällä veitsellä shakkinappuloita ja laudan sahaa hän kolmenneljäsosa tuuman vahvuisesta laudasta, johon lyijykynällä mustaa ruudut. Lauta ja nappulat ovat primitiiviset, ja herättävät upseereissa ja sotamiehissä ihmettelyä ja huvia, mutta silti erinomaiset ajankulukevälineet. Monta mielenkiintoista peliä niillä senjälkeen pelataan.