KAHDESTOISTA LUKU.
Millaiseksi oma koti valmistui.
Kun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut, että se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville, että aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan osakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin kiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin, joten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi, ettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli yhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa koroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani. Sain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli pienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö pysyisi pystyssä.
Samoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous. Ilmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon tiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko hökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön tilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti tirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki kiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.
Samalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa. Lähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja keskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt niin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan haki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että kylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin, ymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti…
Vaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä vaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka luomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin järjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone sisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä pidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni nyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet viekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.
Uudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen, koska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä tuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli siitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.
Hääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin muutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan nähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:
"Ei, mutta Katri! Kuva on sinun näköisesi."
Minä sanoin tehneeni saman huomion, mutta se oli varmaan paljasta kuvittelua.
"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty madonna", väitti Sirkka uudelleen.
Katri punehtui ja sanoi:
"Minulla ei ole lasta… Enkä minä ole mikään madonna…
"Annappa Sirkan lukea se kaunis laulusi", pyysin minä.
"Onko Katri kirjoittanut laulun?" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia sitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän sanoi:
"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä tulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta ihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin runoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä välitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään."
"Mikä mies sinun sulhasesi on?" kysyi Katri.
Sirkka punastui ja alkoi katsella madonnankuvaa.
"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut musiikin teoriaa", sanoi tyttö.
"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista", lupasin saadakseni hänet kimpustani.
Kun madonna sitte vietiin muun romun mukana ullakolle, unohtui koko asia.
Jos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa silmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille enää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone tuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka puolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka olisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi tuottaa 15—20 markkaa kuussa.
Aloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan ottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon kehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.
Eräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään sanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi muuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren muotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän oli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella maininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua hävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea rauhassa.
Olimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja kun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä vastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin, miten vain halusimme.
Käydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille, ettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi varattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa uudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä katsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä puuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen tuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena tarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se tuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se vika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet korkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että talossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa täsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.
Samassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka herätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään tuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin "keinottelu", "huijaus", "petkutus". Samassa hän veti tukun papereita taskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: "Tuossa ovat roskapaperinne!" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään, kun mies jo huusi ovelta: "Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua tekemisiin!"
"Tämä juttu ratkaistaan raastuvanoikeudessa!" uhkasi tirehtööri.
Mutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita ja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut olla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne pois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli. Kysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty, maksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut kahtakymmentä.
Sirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä salaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona, toisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä. Eräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa, ja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa hänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään tietoa sennimisestä henkilöstä.
Pian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen eräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa, mutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me kauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa Sirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän hyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka aivan tilapäiseen tarpeeseen.
"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta olisi uskonut sellaista!" päivitteli Katri.
"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia asukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle."
Vielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin toivonut. Matka oli liian pitkä.
Siunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua vastaanottamaan iloista tapausta.
Syystä kyllä kaipasi Katri kylpyhuonetta!