KOLMASTOISTA LUKU.
Kurjuus astuu kynnyksen yli.
Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.
Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä — itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.
Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut. Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.
Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien aikojen tultua.
Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.
Keväällä piti Sirkan saada kauan uneksimansa lyyry.
Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi "vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat kaikista rakkaimmat.
Koska tyttö oli rasittunut ja levon tarpeessa, aloimme hommata häntä maalle.
Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet saamaan sopivaa kesäasukasta.
Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui niin vaikealta.
Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi katkerasti naurahtaen:
"Tällainen vuokralaisten pitäminen vie meidät vararikkoon."
"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa etuansa laskeva järki."
Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.
Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia. Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha. Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi? Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.
Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta asettui itse hyökkäävälle kannalle.
"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi tilassa, muuten…"
Hän ei sanonut loppuun, vaan jätti minulle täydentämisen tilaisuuden.
Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä. Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni —, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.
"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä on mahdollista."
Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen, tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.
Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan. Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja kysyi, miksi minä en luottanut häneen.
Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni; miksen maksanut ajoissa?
Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään, sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua rohkaisemaan.
Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun asianajotoimiston huostaan.
Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".
Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta seurasta lähteä?"
Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö — yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti tilatakseen maukkaan aamiaisen.
Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa — nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi, oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.
Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.
Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin esitystäni.
Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti, että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati juttua heti päätettäväksi.
Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja niin paljon.
Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä kuin etevä peluri sakkinappuloita.
"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä voittanut."
Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen lapun.
Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt synnytyslaitokseen.
Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.
Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.
Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli kuitatuksi.
Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi hyödyttänytkään salata totuutta.
"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"
Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte:
"Pitää vuokrata soittokone."
Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten ennenkin.
Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen:
"Olen hankkinut vuokralaisen!"
Olin niin raskasmielinen, etten ymmärtänyt leikkiä. Sanoin:
"Kiitos, Katri-kulta! Sinä saat aina jotakin aikaan."
"Älä minua kiitä", sanoi hän nauraen. "Se on yhtä paljon sinun ansiotasi."
Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä, säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni. Mutta hän sanoi:
"Ei mitään, se menee kyllä ohi. Ymmärrän kaikki…"
"Anna anteeksi, Katri rakas!" rukoilin. "Minä olen syypää kaikkeen."
Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän oli kalpea ja vapisi.
"Täällä on kylmä! Se paleltuu, lapsi-raukka."
Hän otti pienokaisen sängystä ja suuteli sitä sanoen:
"Lapsi-parka! Pahaan aikaan sinä tulit maailmaan!"
Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut sydänverellään sitä lämmittää…