NELJÄSTOISTA LUKU.
Oman kodin unelma särkyy.
"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut poika!" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön astiasoikossa.
"Sanos muuta! Luonnollisesti hän peruuttaa lahjoituksensa."
Samassa tuli Sirkka nuottilaukku kädessä musiikkiopistoon lähteäkseen.
"Joko olet pitkällä äänenmuodostuksessa?" kysyin.
"Harjoituksia minä laulan ja vokaliisejä. Piakkoin saan aarian."
Katri kuivasi lapsen ja lopetti kylvyn suutelemalla sitä.
"Annas kun koetan, paljonko se painaa!" pyysi Sirkka.
"Sinä pudotat."
"Enkä pudota." — Ja hän otti lapsen varovasti käsivarrelleen.
"Mikä sen nimeksi tulee?"
"Matti", sanoin minä.
"Matti! Mikä nimi se on!" huusivat naiset yhdestä suusta.
"Rehellinen suomalainen nimi", ilmoitin minä.
Mutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä huomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin. Sitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä ja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin kannesta kanteen.
"Moosesko siitä tulee?" kysyin minä.
"Ei, kuin Kullervo", sanoi Sirkka.
"Kullervo on niin traagillinen nimi", yhtyi Katri.
"No, olkoon vaikka Kalervo! En puutu koko juttuun."
Nähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan, tunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus näytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää paikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet olemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet onnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme panneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi vuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.
Kaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut osakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se käsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin nimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että minua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli pörssissä kolminkertainen.
Eräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan takia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi yhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa myyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja kysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän nyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja sanoin:
"En aio poistua, ennenkuin asia on perinpohjin selvitetty."
Tirehtööri kääntyi hermostuneena minuun ja kysyi:
"Mitä te siis tahdotte?"
"Tahdon tietää, onko osakkeilla mitään arvoa vai ovatko ne roskapaperia."
Hän naurahti halveksivasti ja sanoi yli olkain:
"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä ymmärrä osakkeiden arvoa."
Syntyi hiljaisuus. Minä kokosin viimeiset voimani loppurynnäkköön.
"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet ovat paljasta, käärepaperia."
Hän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja sanoi sitten:
"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää vararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön."
Tunsin, miten veri kuohahti koskena aivoihini.
"Mitä minulla on siitä iloa?"
"Voitte ottaa osakkeita uudessa yhtiössä."
"Entä vanhat?"
"Jaa, vanhatko osakkeet? Ne ovat tietysti arvottomia."
Maailma musteni silmissäni, mutta koetin säilyttää malttini ja sanoin:
"Se on ainakin suoraa puhetta. Entä ne muut osakkeet?"
Tirehtööri katsoi ovea kohti, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.
"Jaa, nekö kasvisvoi-osakkeet! Ne ovat parhaita, mitä yleensä on olemassa."
"Totuus esiin!" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti askeleen takaperin.
Hän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa.
Se riitti minulle.
"Siis kaikki mennyttä! Sisarentyttäreni koko perintö menetetty!"
Tirehtööri hymähti:
"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette panoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa voitte voittaa."
Moinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston.
Astuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:
"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen vastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut hoitooni, tietäkää se!"
"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!" murahti hän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.
Nyt en voinut enää hillitä itseäni. Vihasta vavisten huusin:
"Petturi! Rosvo!"
Tirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen sanoistani.
"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä huoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!"
Olin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus tarkoitti.
Kotiin tultuani olin aivan näännyksissä ja huokasin:
"Katri rakas! Jumala meitä armahtakoon! Sirkan perintö on menetetty!"
"Menetetty! Laupias taivas!" parkaisi Katri.
Kerroin koko asian. Hän puhkesi itkemään.
"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut tarkempaa selkoa asiasta?"
Mutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli menetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle onnettomuudesta ainakin toistaiseksi.
* * * * *
Huijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen, jossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset Jutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.
Epätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että olin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli menetetty, suuttui hän yhä enemmin.
"Kas sillä lailla! Sinä olet oivallinen holhooja, sinä!"
Tämä moite sattui minuun niin kipeästi, etten voinut pidättää itkuani.
"Mistä minä tiesin, että se mies sellainen konna oli!"
Setä pahastui yhä enemmän.
"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt liikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on katsoa, ettei tule petetyksi."
"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut", sanoin loukattuna.
"Minä en puolusta, mutta yhtä vähän voin hyväksyä sinun menettelyäsi."
Vaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle kunnianloukkausjutusta.
"Yhä parempaa!" sanoi hän. "Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket itsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet pyytämään häneltä anteeksi."
"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi häntä sanoin."
"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää sinut pussiin."
"Niinpä hankin minäkin lakimiehen", sanoin itsepäisesti ja jätin pahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua, mutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin, etten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.
Niinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat ottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun kysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin hakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti kohteliaasti:
"Neuvottelu maksaa 10 markkaa!"
Maksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä harjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi. Lakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen lisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat vaihtaen nimityksiä sellaisia kuin "aasi" ja "sika" sekä muita kohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat, että voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin he vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.
Kun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko konttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista miestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen toteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli puhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.
Sillävälin sattui seikka, joka loi uutta valoa huijarin elämään.
Sirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli ilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus jo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa. Säikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää alkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin tytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.
"Seis!" huusin minä.
"Täälläkö se tyttö asuu!" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi henkilö kuin itse herra tirehtööri.
"Millä oikeudella te ahdistatte turvatonta tyttöä?"
Huijari jäi hetkeksi vaiti, mutta pääsi pian tasapainoon ja sanoi:
"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu talossa."
Moinen katala solvaus sai minut suunniltani.
"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte epäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen heittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen varaa."
Mies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla sanoillaan:
"Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa."
Sirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen luoksensa.
Hykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana en ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään veijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä tarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.
Mutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi enempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä. Katri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön kuin hän olikin.
Minua suututti heidän itsepäisyytensä.
"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä penniä myöten!"
"Minunko perintöni!" huudahti Sirkka ja katsoi minuun suu auki.
Olin paljastanut koko salaisuuden. Peruuttaminen oli mahdotonta.
"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että tiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on."
Olin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi lempeästi:
"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa pahaa pahalla kostaa."
Katsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi antaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin Sirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut minuakaan syyttänyt.
* * * * *
Mutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin pian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia meni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta kun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat ullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä nurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja sanoi:
"Ska' vi ta den där?"
"Va' ska' vi göra me' så'nt skräp!" nauroi toinen.
Alas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä luovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa. Parin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus:
4 asunto-osaketta
osakeyhtiössä Onnela, å 1,000 markkaa, myydään — ellei maksua tai muuta laillista estettä tule — julkisella täkäläisessä huutokauppakamarissa pidettävällä pakkohuutokaupalla.
Ostohinnasta on puolet heti maksettava ja loput viikon kuluessa.
Muuten annetaan lähempiä tietoja myyntitilaisuudessa.
Synkässä alistuvaisuudessa katsoin tulevaisuuteen. Kuin hukkuva oljenkorteen, tartuin siihen ajatukseen, että setä tulisi ja huutaisi osakkeeni. Mutta hän ei tullut.
Osakkeista tarjottiin 100 markkaa kappaleelta. Yhtiön sääntöjen mukaan oli entisillä osakkailla etuoikeus niiden lunastamiseen.
Seuraavana päivänä lähetti huijari sanan, että minun oli heti muutettava, koska asunto oli hänen.
Sinä yönä emme saaneet unta silmäämme. Meidän ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään huonetta, mihin voimme siirtää vähät kapistuksemme. Satoi, ja kaikki tuli likomäräksi. Sirkka huolehti lapsesta sillaikaa kun me kuletimme tavaroitamme käsikärryillä, koska meillä ei ollut varaa ottaa ajuria. Pihalla hyöriessämme huusi huijari ikkunastaan talonmiehelle:
"Pääsemme vihdoinkin roskaväestä, joka ei maksa vuokraa."
Kuinka ne sanat viilsivätkään sydäntäni, sillä vaikka olimmekin köyhiä, oli ylpeyteni vielä lannistumaton.
Illan hämärtyessä lähdimme viimeisen kerran katsomaan rakasta kotiamme. Juuri kun aioimme lähteä sieltä vaipui Katri maahan ja itki niin toivottomasti, että luulin hänen kuolevan.
"Miksi, miksi piti näin käydä!" nyyhki hän ja väänteli käsiänsä.
"Katri rakas! Jumala koettelee, mutta Hän ei vielä ole hyljännyt meitä.
Kaikki vielä kääntyy hyväksi."
Näin sanoen nostin hänet ylös. Viimeisen kerran painoin tutun oven kiinni. Oli tullut pimeä. Muistin madonnankuvan unohtuneen ullakolle ja lähdin sitä hakemaan. Katri lupasi odottaa kadulla.
Palatessani huomasin katulyhdyn valossa miehen, joka läheni Katria ja tarttui julkeasti häntä käsivarteen. Salaman nopeudella hyökkäsin huijaria vastaan ja iskin häntä kaikin voimin vasten naamaa, niin että hän tupertui maahan.
"Rosvo!" huusin minä. "Kaikki veit minulta, aiotko lopuksi ryöstää vaimoni!"
Heittiö jupisi jotain käsittämätöntä.
"Konna!" huusin, ja uusi isku sattui samoille seuduille.
Mies kömpi jaloilleen ja otti puolustusasennon.
"Roisto!" huusin ja annoin kolmannen iskun kaupantekijäisiksi.
Huijari tointui hämmästyksestään.
"Mitä tämä merkitsee! Tässä maassa on laki ja oikeus."
"Valitettavasti ei ole lakia ja oikeutta huijareita ja naisten häväisijöitä vastaan", sanoin minä ja tartuin Katrin käsivarteen.
"Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!" sanoi huijari ja haki lakkinsa katuojasta.
"Sitä minä sydämeni pohjasta toivon."
Ja me lähdimme. Tultuamme jonkun matkaa päähän kääntyi Katri ja jäi synkkänä katsomaan. Hänen näkyi olevan mahdoton käsittää, että meidän oli iäksi jätettävä kotimme, jossa olimme niin paljon suurta uneksineet. Ja suuret kyynelkarpalot putoilivat pitkin hänen laihtuneita, kalpeita poskiaan.
"Elä itke, armaani! Jumala kyllä auttaa meitä. Rakkaus rakensi kodin — ja rakkautemme on meillä jälellä", koetin lohduttaa onnetonta, itsekin taistellen itkua vastaan.
Hän pyyhki silmiään ja sanoi kyyneltensä takaa hymyillen:
"Rakkaus meille jäi — kaikki muu on riistetty."
"Kun paras jäi, miksi suremme sitä, mikä on vähempiarvoista?" sanoin minä.
Hän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme käsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.