VIIDESTOISTA LUKU.
Kuninkuus ja hirttonuora.
Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus ulos toisesta.
Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian. Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen mustat pilvet.
Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku onneton perhe häädetty vuokravelan takia.
Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun vuokra olisi maksettava etukäteen.
"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.
Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä puoleensa säälitellen:
"Harmaita hiuksia!"
"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja raskas huokaus kohosi rinnastani.
Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan, äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.
Hän nousi ja kävi ripeästi järjestämään uutta kotiamme.
"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän päättävästi.
Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni hän jatkoi:
"Arvaanpa, mitä mietiskelet. Kadut, että menit naimisiin."
"Rakas Katri, kuinka voit sellaista ajatella", sanoin minä loukkaantuneena.
"Ainakin pahoittelet sitä, että otit vaimoksesi köyhän tytön."
"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin olen syypää."
Katrin silmät kävivät himmeiksi, suupielet alkoivat värähdellä.
"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei minua ole kukaan pakoittanut."
Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin kalpeata poskea.
Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen piirteitään, ja hän sanoi:
"Ei nyt ole aikaa suutelemiseen. Meillä on tärkeämpää tehtävää."
"Kuulehan, Katri! Tahdotko kuulla, mitä minä aamulla vuoteellani sepitin."
"Onko se pitkä ja sekava?"
"Ei, se on lyhyt ja selvä."
Ja minä lausuin hänelle runon:
KUNINGAS.
Kun nälkä suolissani kurnuttaapi, ja reiät irvistävät vaatteissain, kun vaimo vieressäni jurnuttaapi, ja kuolo kummittelee aatteissain,
ma kuningasta silloin kuvittelen ja herkkupöydän laitan linnassain, ja juhlavieraitani huvittelen, ministereitä virast' erottain.
Mun onhan laulun, aatteen valtakunta, jot' itsevaltiaana hallitsen, Sun kanssas, kuningatar, näämme unta, ja onnemme on suuri, ikuinen.
"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta, joka oli ruvennut itkemään.
"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista kuin hän toivoo ja tahtoo?"
"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä vähän runsaamminkin.
Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme, miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki jotakin nurkassa ja sanoi:
"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi veitikkamaisesti Katria.
Katri punehtui ja painoi päänsä alas.
"Joko eno on säveltänyt sen laulun?" kysyi Sirkka.
"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä", vastasin saadakseni tytön kimpustani.
Hänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea saada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:
"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja sitten… uuden… uuden…"
Syntyi raskas äänettömyys.
"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy lykätä parempiin aikoihin", sanoin.
"Niinkö!" huokasi tyttö ahdistuneesti. "Täytyy sitte jättää."
Tuntien syytöksen, minkä nuo sanat sisälsivät, sanoin liikutettuna:
"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle kyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt…"
Tyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut minua hän sanoi:
"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan soittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa."
Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa kanssa.
"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.
"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi ovat kesken."
"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.
Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."
Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli ympärilleen ja sanoi:
"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!"
"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät pysyvät piilossa."
Kun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:
"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi."
"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen omaisuutensa."
Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.
"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme, ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.
Hän oli kauan vaiti.
"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa olevansa huonompi muita?"
"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas on alinomaa lankeamisen vaarassa."
Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää, mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.
Hän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:
"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."
"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä, onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"
Nuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.
"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän itse sanonut."
Ja hän heilutti keppiään ja loi halveksivia silmäyksiä ympärilleen.
"Elkää antako pettää itseänne", sanoin minä. "Onnettomien asianhaarojen johdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa."
"Mitä! Mahdotonta!" huusi sulhasmies.
"Ikävä, jos hän ei ole teille sitä ilmoittanut. Mutta niin on asia."
Ylkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin kunnioituksensa ja huusi:
"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en onnittele teitä!"
Ja hän lähti hyvästelemättä.
* * * * *
Seuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän haukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun minua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä. Pitkin matkaa hän puheli "vaimoni varoista" ja "yhteisestä omaisuudestamme". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein arvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi herättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian kanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.
Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.
Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.
Ymmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti itke.
"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?"
"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.
Aloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:
"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."
Tyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.
"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan häntä!"
"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"
Mutta yhä katkerampana hän vastasi:
"Miksi eno meni kertomaan sitä?"
"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka rakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta joutua huonon miehen vaimoksi."
"Hän…ei ole huono. Voi, voi, minua onnetonta! Mitä minusta nyt tulee!"
Ja hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän huomenna katselisi asioita toisessa valossa.
Vieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni sen "raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen" vuoksi. Tämä pettymys löi minut aivan lamaan.
Pienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa.
Katri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.
* * * * *
Olin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen, mutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus, että koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut itseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini elämän.
Kun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan päätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.
Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.
Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen, ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut. Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa, unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.
Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan, jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin olisin!
Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla, antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.
Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.
Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"
"Kiitä madonnaa!" sanoin minä. "Se toi mieleeni sinut ja lapseni."