KUUDESTOISTA LUKU.
Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.
Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää. Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun kysyin sitä, sanoi hän hymyillen:
"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta."
Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden välttänyt.
Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon, turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi. Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin häätää minä päivänä hyvänsä.
Muistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen apuunsa.
Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä. Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.
Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle, joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:
"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa kättä."
Katri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.
"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin tällainen kidutus", sanoin minä.
Hän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.
"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi."
Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.
"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa, puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja alotti:
"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."
Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen ja sanoin:
"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"
Vastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.
"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut."
"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.
"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle", sanoin nuhtelevasti.
"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et syö? Eikö sinun ole nälkä?"
Leipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.
"Mistä saamme huomenna?" sanoin syödessäni.
"Huominen päivä on Jumalan kädessä!" vastasi Katri.
Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin milloinkaan onnen päivinä.
Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.
Eräänä aamuna kysyi Katri:
"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä apukeinosta jo ihan tyynesti.
"Ei mitään. Kaikki on lopussa…"
Hän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen rinnastaan.
En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä ja samalla syytti minua.
Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.
Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni. Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä toivottomana kuin minäkin.
"Kirottu elämä!" pääsi huuliltani.
"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri, kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."
Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin ullakolle.
Madonnankuva oli siellä sopessaan… Ulosottomiehen potkusta syntynyt tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun, käärin paperiin ja lähdin ulos.
Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja, jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso, ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.
Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun kysyvästi.
"Mikä se on?"
"Vanha taulu", sanoin punehtuen aivan kuin olisin sen varastanut.
"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä", sanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä jätkältä vanhat housut.
Nolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua, toiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.
Kävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin puistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.
Samassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle, jossa näkyi isoilla kirjaimilla:
KIRJAKAUPPA JA ANTIKVARIAATTI. VANHOJA KIRJOJA JA TAIDETEOKSIA OSTETAAN.
Niinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon saliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät taulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa, mutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa erään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät lainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat renessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista asioista.
Nuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin minut ja tuli kysymään asiaani.
"Minulla olisi vanha taulu", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin kääröstä.
Tuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää, vasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.
Vanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei hiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui siihen innokkaasti, sanoen:
"Mitä ihmettä! Rubensinko? Ei, kaiketi jäljennös!"
"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä", puheli taidekauppias ihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies, nähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun oppilaan. Arvokas joka tapauksessa:"
Hän kääntyi minuun.
"Myykää se minulle!" sanoi hän. "Paljonko tahdotte siitä?"
Minäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni heidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.
"Jos taulu miellyttää herroja, niin antakaa siitä minulle kymmenen markkaa."
"Kymmenen markkaa!" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla remahtamatta nauruun. "Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se sietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta."
En voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi vanha herrasmies vakavasti:
"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja omistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle kolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties kuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta tarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti onkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun."
Taidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän liiketuttavan kilpailijaksi.
Kärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja vastasin tuskastuneesti:
"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua rahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei ole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta ihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan jonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —"
Vanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä, että hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut haltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän vei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa hänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle maksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun läksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus, ettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.
Luonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään voinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti herätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla varma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja lähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava maailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli, etten juossut automobiilin alle!
Kotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta huutaa:
"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen arvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun alankomaalaisen mestarin tekemä!"
Katri vetäytyi kauhistuneena ovea kohti ja änkkäsi:
"Hyvä Jumala! Hän on menettänyt järkensä!"
"Vähät siitä, olenko hullu vai viisas, mutta nyt meillä on rahoja!"
Hän tuijotti setelitukkoon ja ravisti päätänsä.
"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole tuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut."
Minun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun, ennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut rahani.
Hän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa perässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään Sirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:
"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä myötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!"
"Nythän minä saan uuden hatunkin!" riemuitsi tyttö hyppien kuin harakka.
"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole", sanoin minä. "Ja sullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin, Tokioon, mihin tahansa!"
Olimme niin iloiset, ettemme muistaneet, mistä koko ilo alkunsa sai.
"Siis oli kuitenkin totta, että madonna tuottaa onnea", sanoin viimein.
Ilon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: "Ehkä se kuulee rukouksenkin!
Kuka tietää!"