KYMMENES LUKU.
Oman kodin unelma lähenee toteutumistaan.
Pitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä, tehty päätöksiä ja purettu vanhoja.
Minä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin läheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken pois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa kaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.
Tällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi, että rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.
Eräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla. Hän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa raastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa hän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta hän kyllä toimittaisi toisen pojan "tiilenpäitä lukemaan". Ennenkuin erottiin sanoi hän:
"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä rakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä, päästään syksyllä omaan taloon."
On mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma talo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota kohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme ja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se asiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!
Kirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en maininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa Sirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta hänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen seurassa.
Aamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla, sulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat iloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset matkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.
Uutisrakennus sijaitsi kaukana laitakaupungilla.
"Käännytään takaisin! Täällä tulee vastaan erämaa", sanoi Katri.
"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka", sanoin salaperäisenä.
Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari tiiliriviäkin muurattu.
Menimme lähemmäksi. Katri sanoi:
"Kukahan tännekin perustaa talon?"
Minä vain hymyilin vastaukseksi.
Silloin hän arvasi asian.
"Kuule, onko tämä meidän?"
Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan, ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan sataman maailman myrskyissä.
En hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin:
"Miellyttääkö sinua?"
"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin pölystä ja kuumuudesta."
"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja ikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun lumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää kehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen tuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen katsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin…"
Korkealentoisen runollisen esitykseni katkaisi samalla läheltä kuuluva melu:
"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se hulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin menee kaikki päin seiniä."
Katri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä tunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa rahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He kuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.
Nähtyään meidät sanoi hän:
"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö, millaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee talo, ettei vertaa koko Helsingissä."
Hän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt huomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen, katsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri kiipesi telineille ja pauhasi sieltä:
"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja sosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja haukkuvat porvareja."
Sanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat, kunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.
Mutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja sanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on isännöitsijänä.
Samassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut. Näimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän jalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän: "Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen tapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä todistamaan, miten onnettomuus tapahtui."
Hän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän surkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen. Heidän mentyään kysyi Katri: "Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää olevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa."
Minä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin paljosta kiitollisuuden velassa.
Samassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen seurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme joutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.
Käytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän ei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli tarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan kuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.
Minulle tuli mieleen äskeinen kohtaus ja sanoin:
"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin liikkeelle."
Mies katseli minua pitkään.
"Isännöitsijäkö?"
"Niin. Hädin tuskin kykeni omin avuin liikkumaan."
Toinen joutui yhä enemmän ymmälle.
"Hän tuli meitä vastaan tuolla ja käveli kuin ennenkin."
Nyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin kuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta "työkyvyttömyydestään" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta kesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!
* * * * *
Edellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme. Tuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin kerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät viestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut erimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo eroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon käsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi osan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti ajanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen johdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.
Sijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen opintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa, mutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi sen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin tirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi ja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta luonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja millaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta. Lopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava osakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.
Minä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui siltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta palkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.
Mutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa summaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle sellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni, mutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani viitonen.
Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta luovutti nyt mielellään sen.
Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta, mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta, jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.
Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa, ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut, sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!
Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen kaikkia kohtaan.
Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä pakoittaisi.
Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.
Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.
Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja toverit tulivat saattamaan häntä.
Kun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.
"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu", muistutin minä.
"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä", lupasi Katri.
Kun kello soi kolmannen kerran, astuimme Sirkka ja minä junaan.
"Pitäkää nyt hauskaa!" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä huiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.
Sirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi heiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin ja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli vaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.