YHDEKSÄS LUKU.
Sirkka menee ja rakastuu silmittömästi, ja minun kasvatustaitoni tekee kuperkeikan.
Jos herra tirehtööri ei ollutkaan mikään kirjallisuuden tuntija, osoittautui hän pian ensiluokkaiseksi liikemieheksi. Hän oli oikea todistus siitä, että oikea talousnero ei kaipaa korkeampaa sivistystä, kun on vain hyvä puheenlahja ja tarvittava määrä hävyttömyyttä.
Kun yhtiön perustava kokous pidettiin, halusin minäkin olla saapuvilla. Yhtiömiehistä sanottiin useita rakennusmestareiksi. Minä pidin sitä hyvänä enteenä, koska uudesta talosta ammattimiesten käsissä tulisi kunnollinen. Puheista päättäen olivat he perillä yhtiötoimintaa koskevissa asioissa ja puhuivat asiaintuntijain tavoin vekseleistä ja kiinnityksistä. Minä olin ainoa muukalainen joukossa. En siis rohjennut pyytää puheenvuoroa, koska pelkäsin paljastavani tietämättömyyteni ja joutuvani halveksituksi. Äänestyksissä kannatin puheenjohtajaa, tirehtööriä, koska hän tuntui kaikessa tarkoittavan yhtiön parasta.
Myöhemmin huomasin, että yhtiössä oli syntymässä vastustuspuolue, vaikka se oli vähemmistönä. Enemmistö kannatti tirehtööriä, ja tämä valvoi tarkkaan, että johtokunnan jäsenet ja tilintarkastajat valittiin hänen hengenheimolaisistaan. Jos ken rohkeni olla eri mieltä, sitä hän koetti saivartelulla, pilkkanaurulla, jopa henkilökohtaisilla hyökkäyksillä musertaa. Minua ei huvittanut heittäytyä taistelun pyörteisiin. Katsoin parhaaksi antaa sananvallan ammattimiehille, koskei minun kirjallinen viisauteni ja musiikintuntemukseni tässä mitään pyhittänyt.
Kokouksesta lähdettäessä antautui tirehtööri puheisiin minun kanssani, ja se seikka nosti suuresti arvoani omissa silmissäni. Hän piti minulle vielä kerran korkean veisun yhtiömme kunniaksi. Sanoi perustaneensa kymmenittäin yhtiöitä, mutta tämä uhkasi voittaa kaikki entiset. Onnelan osakkeista maksettaisiin jonkun ajan perästä nelinkertainen nimellisarvo. Hänen osakkeistaan oli jo tarjottu enemmänkin, mutta hän ei niitä möisi hinnasta mistään. Varoitti minuakin sitä tekemästä, muutoin saisin katkerasti katua. Samalla hän huomautti, että osakemaksujen kolmas viidennes oli ensi tilassa suoritettava, sillä yhtiö tarvitsi rahoja vekseliensä lunastukseen.
Äkkiä hän muisti jotakin ja sanoi:
"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta ottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului taas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna, ja silloin on kaikki mennyttä."
Kotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin pankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja kysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut nimeä, vaan että olin "varmalta taholta" kuullut asian.
Kun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani. Tietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista tunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!
Miten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja sijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.
Tuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta nousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.
Sitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää häntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti nopeasti vastaan vaikutuksia.
Ensimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli menoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä hän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle säästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli puettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta. Tyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten "vanha" nainut mies oli puettu.
Olisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta Katri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä hyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin asiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle neulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön sopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa itseni voitetuksi.
Sirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin, joka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä. Näimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan seurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa oli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa yhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja loivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa, jotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa toistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi ja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.
Mutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän mennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja itki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä vastauksia ja koetti välttää keskustelua.
Vaimoni naisellinen vaisto selitti pian arvoituksen:
"Ei ole epäilystäkään. Sirkka on rakastunut, usko tai älä", vakuutti hän.
"Rakastunut! Siinä ijässä! Se olisi kauheata", pääsi minulta.
Katri nauroi:
"Ei se kauheampaa ole kuin miehenkään rakastuminen."
"On siinä ero kuin yöllä ja päivällä. Jos mies rakastuu, hoitaa hän siitä huolimatta tehtävänsä, mutta nainen kulkee ja uneksii rakastetustaan, unohtaen koko maailman. Korkeintaan hän sepustaa rakkauskirjeitä."
Huomasin Katrin alahuulesta, että hän piti tätä väitettä hirveänä loukkauksena koko naissukua kohtaan. Ajattelin jo hiukan lieventää sitä myöntämällä, että rakastunut nainen joskus lisäksi neuloo kirjoitusmaton tai palttoon nimikirjaimet sulhaselleen.
"Niin, näetkös, asia on se, että nainen ottaa alunpitäin rakkautensa syvemmältä kuin mies. Kun nainen rakastaa, hän rakastaa koko sielullaan; muu kaikki on hänelle toisarvoista. Mutta miehelle rakkaus on sivuasia", innostui Katri.
Huomasin keskustelun luistaneen pois asiasta ja palautin sen oikeille raiteille:
"Tästä asiasta riittäisi miehen ja naisen välillä kinastelua vaikka tuomiopäivään saakka. Mutta kaikissa tapauksissa on syytä olla varuillaan Sirkan suhteen, jos hän todella on saanut rakkauden houreita päähänsä."
"Eikö mitä! Rakkaus kehittää naisen tunne-elämää ja syventää hänen luonnettaan. Rakkaus se oikean taiteilijankin tekee."
Minun täytyi tunnustaa, etten ollut odottanut Katrilta tällaista perinpohjaisuutta. Melkein liikutettuna sanoin:
"Sinä voit olla oikeassa. Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se hyvin ikävä. Mies, jota Sirkka rakastaa, saattaa tunnottomasti käyttää väärin nuoren tytön kokemattomuutta. Sellaisia konnia on Jumala paratkoon turmeltuneessa kaupungissa enemmän kuin kylliksi."
Katrin vakavista kasvoista huomasin, että asia hänestäkin oli ajattelemisen arvoinen. Mutta hän koetti ottaa kaikki parhaimmalta puoleltaan ja sanoi:
"Sirkka on vilkas, mutta hän ei ole kevytmielinen. Hän ymmärtää torjua lähentelemisyritykset, jotka uhkaavat hänen mainettaan."
Katrin luottamus ei kuitenkaan voinut minua täysin rauhoittaa. Päätin sen vuoksi vakavasti kehoittaa Sirkkaa karttamaan kaikkia epäilyttäviä miestuttavuuksia.
Eräänä iltana pistäydyin Katrin tietämättä Sirkan luo. Sain kuulla, että joku herrasmies oli käynyt hakemassa häntä ulos. Hänen huoneessaan vallitsi epäjärjestys, aivan kuin olisi kiireessä vaihdettu pukua. Pöydällä oli monenmoista pikkutavaraa: hajuvesipullo, hammasjauhetta, jonkunlaista kauneusvettä, karamellilaatikko. Piaanolla oli kukkakimppu, luultavasti ihailijalta saatu. Mutta ennen muuta kiintyi huomioni keskeneräiseen kirjeeseen, joka oli unohtunut pöydälle. En voinut vastustaa kiusausta vilkaista siihen. Kirjeen tuttavallinen sävy ja monet viittaukset yhdessä vietettyihin hauskoihin hetkiin ilmaisivat liiankin selvään, kelle se oli aiottu. Siinä laskettiin pilaa "kraapaamisesta", opettajien antamista muistutuksista ja kaikenmoisista pikkusynneistä. Istuuduin odottamaan syntipukin kotiintuloa. Aikani kuluksi aloin rangaista piaanoa — siksi kunnes saisin sen ihanan omistajattaren käsiini.
Vasta yhdentoista jälkeen tyttö tuli ja hämmästyi kovin minut nähdessään. Nuhtelin häntä aluksi myöhäisestä ulkonaolemisesta. Hän sanoi tulevansa toverin nimipäiviltä. Luotuaan lyhyen silmäyksen pöydälleen hän huomasi kirjeensä ja katsoi minuun kuin salapoliisi:
"Onko eno lukenut tämän kirjeen?"
Tuntien syyllisyyteni painoin pääni alas ja mutisin jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Olin paljastettu…
"Kuinka eno on niin tuhma, että menee lukemaan toisten kirjeitä!"
Olin tullut syyttäjänä, mutta jouduinkin itse syytettyjen penkille.
Aloin tiedustella hänen voinnistaan, rahantarpeista ja muusta sellaisesta. Sitte kävin valmistamaan päähyökkäystä: miksi oli Sirkka typeryyttään rakastunut?
Mutta tuo veitikka teki kiertoliikkeellä minun suunnitelmani tyhjäksi.
Hän istahti äkkiä piaanon ääreen.
"Tahtooko eno kuulla Schubertia?"
Luonnollisesti tahdoin. Ja vastoin tahtoani tempasi sävelten tenho minut valtoihinsa. Ja kun viimeinen akordi haihtui, olin unohtanut maan ja taivaan ja koko tytön ja mitä varten olin tullut. En mahtanut muuta kun kyynelsilmin puristaa tytön kättä ja sanoa:
"Miten ihana sävellys! Ja miten mainiosti sinä sen tulkitset!"
Mutta kotimatkalla minä tytön kepposta muistellessani puristin nyrkkiä taskussani ja ajattelin: voi sinua julmettunutta!
Enkä kehdannut mainita Katrille sanaakaan siitä, minkä kovan kolauksen minun kasvatusopillinen viisauteni oli saanut.