SEITSEMÄS LUKU.
Lukija tulee tuntemaan erään liikeneron.
Tirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä kirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin asiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta nauttivan nimensä.
Tämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden johtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja, kiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan johtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen, Kansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka kaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut liikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä enemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.
Vastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka täytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne tirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli tirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen neuvonantaja ja tarvittaessa rouva.
Pöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä, kauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä. Luuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen työhuoneessa.
Varsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden ääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin "rouvan" välityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat vähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin. Mutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen mustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.
Esa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika. Isä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille, osti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin hevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa kaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta Lukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja Sipillan ennustuksia.
Kun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla sälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi neuvon: "myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei leiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni."
Esa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena: kokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian ohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille työstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin veti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän harrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus toverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus teki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties opettajalle ja tovereillekin.
Koskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän pestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet liikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua kuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa — kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui poika kilometritehtaalle.
Viidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän tunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta koska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen apulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa: vietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua otti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla. Velkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan omaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi menettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin saivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui vekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin ymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi hetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien harhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa maassa — Helsingissä.
Kun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi hän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa. Hänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean liiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia luonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty, kultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan entisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen — luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita liike-elämän alalla.
Aluksi hän toimi osakkaana muutamassa toimistossa, joka keritsi maalaisia, vaikkei se kaupunkilaisiakaan uhreja hylkinyt. Mutta koska hän oli luotu johtamaan, alkoi hän ennen pitkää toimia omalla uskalluksellaan. Pääomaa oli aluksi vaikea saada, mutta senkin pulman hän pian voitti.
Hän oli ollut kyllin viisas jättääkseen maalle vaimonsa ja lapsensa, jotta saattoi käyttää vapauttansa. Eräässä ravintolassa oli hän tutustunut tarjoilijattareen, jolla oli jonkun verran säästöjä. Esiintyen poikamiehenä hän heitti verkkonsa. Neitonen laski sydämensä ja rahansa ihailijan jalkojen juureen — ja siitä päivästä oli Esa Ansion matka paljasta voittokulkua.
* * * * *
Tirehtööri allekirjoitti viimeisen asiakirjan, katsoi kelloa ja sanoi:
"Jahah, juu. Nyt se on tehty. — Mutta mitä h—ttiä se Lehtinen ajattelee, kun ei se tuo niitä talon piirustuksia!"
"Kapakassa kait istuu! Ja sille retkulle sinä uskoit tehtävän. Mikset ottanut oikeata arkkitehtiä?" puheli neitonen.
"Tiedätkö, mitä arkkitehdit nylkevät? Lehtinen tekee sen työn puolta helpommalla."
Samassa kuului liikettä ulkoa; eräs apulainen pisti päänsä ovesta ja ilmoitti:
"Se mies on täällä taas siitä talonkaupasta puhumassa."
Tirehtöörin kierot, jääkylmät silmät välähtivät.
"Käske sen mennä suorinta tietä h—ttiin, minulla ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä."
Mutta ennenkuin se kohtelias pyyntö ehti perille, temmattiin ovi auki, ja mies seisoi tirehtöörin edessä. Oikeana liikemiehenä pysytteli tirehtööri tyynenä kuin kala vedessä.
"Jahah, juu! Mitä asiata?" kysyi hän.
Mies alkoi hätääntyneenä vapisevin äänin vaatia tekemäänsä talonkauppaa purettavaksi. Taloa rasitti kiinnelaina, josta hänellä ei ollut tietoa kauppaa tehdessä. Häntä oli hävyttömästi vedetty huulesta.
Tirehtööri hymyili ylimielisesti ja sanoi kylmästi:
"Kauppa kun kauppa! Ostaja katsokoon eteensä!"
Miehen sisua tuollainen esiintyminen ärsytti, ja hän alkoi menettää malttinsa.
"Petkuttaja!" karjaisi hän ja hyökkäsi tirehtööriä kohti. "Minä teille opetan! Poliisille ilmoitan!"
Tirehtööri kalpeni ja oli hetken vaiti.
"Sanoitte pahan sanan. Asia ratkaistaan raastuvassa. Jutku ja Metku ovat minun asianajajani."
Mies hätkähti ja peräytyi jonkun verran.
"Yhtä lystiä", sanoi hän. "Minä annan haasteen petoksesta, ja se on kierä paikka."
Ja hän poistui. Mutta tirehtööri tarttui tyynesti puhelimeen, pyysi numeron ja puheli:
"Onko se Jutkun ja Metkun asianajotoimistossa? Hyvää päivää! Tämä on tirehtööri Ansio. Ajattelin kysyä, mitä siitä saa, kun sanoo toista petkuttajaksi.— Vai niin! Pääseekö sakoilla? Niinkö! Vankeutta? Hyvä! Niinkö? Hyvästi! Haloo jaa! Vai niin! Mekö voitimme sen vekselijutun. Hyvä! Senaattiinko? Vääriä todistajia meidän puolella? Haloo! Haloo! Haloo!"
Puhelin sulettiin. Sisään astui ränstyneen näköinen olio, käärö kädessä. Hänestä levisi väkevä löyhkä. Hän otti paperin, levitti pöydälle, tarkasteli ja mittaili.
Tirehtööri otti nurkassa olevasta kaapista pullon ja tarjosi "arkkitehdille" suunavausta, kaivoi sitte pöytälaatikosta jotakin ja työnsi miehen käteen, jonka jälkeen tämä suutaan pyyhkien lähti ulos.
Tirehtööri antoi merkin apulaiselleen, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:
"Jahah, juu! Piirustukset ovat valmiit. Nyt vaan kutsumus perustavaan yhtiökokoukseen."
Ja hän saneli painavasti naisen kirjoittaessa:
"Kunnioittaen kutsumme teitä täten Asunto-osakeyhtiö Onnelan perustavaan kokoukseen, joka pidetään allekirjoittaneen konttorissa ensi maanantaina klo 8 i.p., jolloin otetaan keskusteltavaksi seuraavat asiat:
1) osakepääoman korottamisesta;
2) lisäjäsenten valitsemisesta johtokuntaan;
3) hankintatarjouksista ja urakkatöistä;
4) kiinnelainoista;
5) isännöitsijän palkankorotuksesta ja
6) muista mahdollisesti esille tulevista kysymyksistä.
Johtokunnan puolesta:
Esa Ansio, isännöitsijä."
Muuan poika tuli samassa sisään.
"Sinä tulet kirjapainosta?"
Poika laski pöydälle paketin ja poistui.
Tirehtööri avasi käärön. Siinä oli painettu sääntöehdotus:
Asunto-Osakeyhtiö Onnelan yhtiöjärjestys.
Neitonen kysyi:
"Paljonko on merkitty osakkeita?"
"Noin kymmenes osa. Pitää ilmoittaa paremmin. Suunnittelen tässä reklaamia, joka menisi yleisöön."
Apulainen katseli miettivänä eteensä ja sanoi:
"Pelkään, että tulee suuri pannukakku koko yhtiöstä."
Tirehtööri katsoi tiukasti apulaistaan ja sanoi:
"Pahin, mikä voi kohdata, on konkurssi. Mutta se on sen ajan murhe.
Minä kyllä pesen käteni."
Vallitsi hetken hiljaisuus.
"Niin, pääasia on, että ajoissa voi vetäytyä syrjään", lopetti nainen varoittavasti.
Tirehtööri nyökkäsi ymmärtävästi apulaiselleen. He näkyivät päässeen yksimielisyyteen niin hyvin keinoista kuin tarkoitusperästä. Tirehtööri rummutti kädellään pöytää ja murahti:
"Moukat saavat maksaa viulut!"
Ja hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi salaa pistänyt kätensä jonkun kukkaroon ja siirtänyt sieltä jotakin omaan taskuunsa.