KUUDES LUKU.
Eräs vierailu ja sen seuraukset.
Emme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin hartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman kadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin olla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet sijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan. Siirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta. Hyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias kehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani, että samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni, mitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.
Helsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja harvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä ei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja musiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti häntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan toivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon, saadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.
Naisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja Sirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi päivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana toisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen pohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he osoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.
Minä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua puheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä naisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän puhelunsa otin vapauden virkkaa:
"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien tilattomien kohtalo."
Siihen suvaitsi Katri vastata:
"Älä sinä, Kalle, aina puhu turhia. Meillä on tässä tärkeitä asioita."
Ja hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi pukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.
Minun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta varovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan, mutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta vaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys. Tyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan, mutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en ollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti minulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen rahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:
"Ei se asia minua liikuta. Eno saa tehdä niinkuin parhaaksi katsoo."
Aivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai jonkun muun!
* * * * *
Setä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme vuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta sanoi Katri:
"Katsos, tuolla menee setäsi!"
Käännyin katsomaan, mutta setä se ei ollut.
Luultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti reumatismia ja siten muistutti setää.
Iltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän oli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua, vaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella. Olihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle tuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.
Kun olimme tulleet kadulle, sanoi Katri äkkiä:
"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole täällä ketään, jonka luo mennä."
"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan", estelin minä muistaen sedän karkeapuheisuuden.
"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen seurassaan."
Eikä Katri hellittänyt ennenkuin minä suostuin.
Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa. Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa. Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei voinut vaatia mestarin tulkintaa.
Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.
Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.
"Jatka vain! Se on Beethovenia", sanoin minä.
"Ass-duur-sonaatti. Miten kaunis se on! Pidän siitä erittäin paljon."
"Etkö soittaisi meille koko sonaattia alusta loppuun?" pyysin.
Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.
Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen Marcia funebren. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi kääntyä pois salatakseni liikutustani.
Vielä oli allegro soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:
"Miksi eno huokasi?"
"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut pitkän taipaleen musiikin alalla, mutta…"
"Mutta?"
"Leipäkysymys! Varat loppuivat. Piti keskeyttää opinnot."
"Kyllä se on katkeraa!" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen tytön silmäkulmassa.
"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa soiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua siihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa."
Katri oli istuutunut ja selaillut Sirkan nuottivarastoa. Hän nousi ja sanoi:
"Jos jatkamme tällä tavalla, alamme pian itkeä kaikki kolme."
"Siitä tulisi ikävä trio!" sanoin minä.
"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?" kysyi Katri saadakseen kaihon haihtumaan.
Sirkka kiitteli pehmeätä kaunista ääntä ja muita hyviä ominaisuuksia.
Kysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim.
Chopinia, mutta Katri päätti:
"Ei, nyt lähdetään. Pue yllesi, Sirkka. Sinä tulet mukaan!"
Tyttö lensi ylös kuin raketti.
"Mihin sitte?"
"Nuoren, kauniin herrasmiehen luo", vastasi Katri salaperäisenä.
Sirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta. Vähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian hän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja "nuoresta herrasmiehestä". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.
* * * * *
Setä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa lähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa persoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että tulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti hän:
"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä reisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä."
Katri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista paranemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät tervetulleiksi.
"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?" kysyi hän
Sirkkaa katsellen.
"Eikö setä muista Sirkka Vanamoa?"
"Aa, perh… Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen daami! Niin ne nuoret kasvavat."
Setä vei vieraansa sisään ja käski painaa puuta.
"Onko hän käymältä kaupungissa?"
"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri pianisti", sanoin minä.
"Suurenmoista!" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. "Minä pidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen epämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen laulua virheettömästi."
Hän otti savukelaatikon, mutta sanoi äkkiä:
"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta tupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei pyhäpäivänä ole parempaakaan työtä."
Keskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän vaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä huvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme, että jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista kertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.
Kevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli emännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin miellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta. Puhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka tuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy — minua lukuunottamatta.
Jäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa, liike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää kohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija arvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain tilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.
"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo kuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne", puheli setä.
"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni rahat, joiden hoito on uskottu minulle."
Viime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut näin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle tuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse poikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan uskaltanut sedälle ilmaista.
Ukko imeskeli piippuansa mietteissään.
"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras hankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa sakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa."
"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin", sanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos toden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa hepreaa.
Liike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on verrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota täytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.
Emännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan kupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:
"Sedällähän on oikein hauska huoneusto. Suuriko vuokra?"
"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna… 78 mk 96 p muistaakseni."
"Kaksi huonetta ja keittiö?"
"Kolme ja keittiö."
Katri oli ihmeissään.
"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme 60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään mukavuuksia."
"Tämä on vanha, hyvä yhtiö", sanoi setä ja joi kuppinsa loppuun.
"Yhtiö?" tartuin minä puheeseen. "Mikä yhtiö?"
"Minulla on osakkeita talossa." Ja setä alkoi selittää, miten ja milloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä tuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän kuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin hän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille ylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20 markkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.
Emme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää asuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta. Hän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja mukavuuksia.
Mentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän olisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä näytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja. Katrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi "muhennosta" ja "vanukasta" valmistaa.
Sitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka- ja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone ammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli käsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.
Samassa tempasi setä toisen oven auki ja sanoi hymyillen:
"Entäs tämä sitten!"
Katri ja Sirkka vetäytyivät äkkiä pois…
Setä nauraa hohotti ja sulki oven sanoen:
"Hyödyllinen laitos — vai mitä? Joka ei usko, koettakoon."
Naiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin kahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!
"Kelpaa tällaisessa talossa asua!" kehuskeli Katri.
"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä hiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja lopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti", selitti setä.
Sanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla heti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:
"Voi sentään, jos meilläkin olisi…!"
"Niin, jos olisi…!"
Ei kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen ajatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka säännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?
Kun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin, että oli kierähtää lattialle.
"Mitä hullutuksia sinä latelet unissasi!" kysyi hän.
"Hullutuksia?"
"Niin, toruit lapsia, kun muka…"
Hän oli haljeta nauruun.
"Oletko menettänyt järkesi, hupsu! Minäkö toruin lapsia?"
"Kun he muka olivat jättäneet erään erityisen oven auki."
"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille rottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan."
"Minä en koskaan puhu unissani."
"Vai et. En minäkään."
* * * * *
Toisena päivänä sain kirjeen, jonka käsiala oli outoa. Se kuului:
"Arvoisa herra!
Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat, vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä 5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.
Kunnioittaen
Tuomas Takkiainen, rakennusmestari."
Kirje herätti vilkkaan ajatuksenvaihdon, mutta tulos oli kielteinen — siitä yksinkertaisesta syystä, että meiltä sattui puuttumaan juuri nuo viisituhatta markkaa.
Seuraavana päivänä tuli toinen kirje, jossa kauppias ilmoitti "sattuneesta syystä" luovuttavansa osakkeensa nimellisarvosta, kolmestatuhannesta. Minä sanoin, että onni oli otettava sarvista kiinni. Toista näin edullista tilaisuutta tuskin tulisi. Mutta Katri ei innostunut. Hänestä oli hauskempaa ruveta uuteen yhtiöön, se vasta tuntuisi omalta kodilta. Enkä minä tahtonut päättää asiasta vastoin hänen tahtoaan.
Vielä kolmaskin kirje tuli, ja siinä tarjottiin osakkeita kahdestatuhannesta markasta. Minä hain jo lakkiani ja olin lähteä hieromaan kauppoja, ettei joku toinen ehtisi ennen. Mutta Katri pelkäsi, että siinä saattoi olla koira kuopattuna, kun tavaraa noin tyrkytettiin ja joka kerralla pudotettin pari tuhatta. Hänen epäilyksiinsä raukesi koko kauppa.
Katri oli oikeassa. Myöhemmin tavatessani sedän kysyi hän heti, oliko joku kaupannut minulle asunto-osakkeita. Vastattuani myöntäen sanoi hän:
"Ethän toki tehnyt kauppaa?"
"En, Katri pani vastaan."
"Kiitä Jumalaa, että sinulla on niin järkevä vaimo. Kuulin juuri, että sama yhtiö on mennyt kumoon, joten niillä osakkeilla ei ole viiden pennin arvoa", sanoi setä.
Minulta pääsi huudahdus.
"Mutta myyjä vakuutti, että yhtiö seisoo vankalla pohjalla."
Setä naurahti viisaasti:
"Se on afääriä!"
"Afääriä! Kaunista afääriä!" sanoin minä.
Emme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet turmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet kaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!
Kohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka olin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen upposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi oli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä tappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita vaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.
Niin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin olisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:
Jumala varjele minua ystävistäni, vihollisteni kanssa tulen kyllä toimeen!