VIIDES LUKU.
Minä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.
Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä. Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.
Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat muiden mukana.
Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä, elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen. Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni elämän suurissa arpajaisissa.
Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani. Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi! Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen, — koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.
Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven. Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin, jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.
* * * * *
Kesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.
Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello. Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret rouvat ovat erittäin taipuvaisia.
"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään liikuttanut.
"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on", sanoi Katri.
Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän kädestäni ja menin eteiseen.
"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä hansikas peitti.
Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.
Tehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.
"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?" kysyin.
Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti hautajaistunnelmaa.
"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.
Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista. Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta — ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.
Hän huokasi syvään, loi kyyneleiset silmänsä minuun ja sanoi:
"Me odotimme enoa hautajaisiin, mutta eno ei tullut."
"Se tuli niin odottamatta, matkakin oli pitkä, ja…"
Hän meni eteiseen, toi käsilaukkunsa, otti kirjeen ja antoi minulle.
"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa."
Kirje oli kyhätty kuolevan kuumeisella, vapisevalla kädellä ja kuului:
"Rakas veljeni!
Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme. Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi! Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa joutuvan hyviin käsiin.
Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon hänellä on suuret lahjat ja palava halu.
Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen elämänkumppanin.
En jaksa enempää. Kuolema seisoo kynnyksellä ja odottaa.
Jumala siunatkoon sinua ja rakasta tytärtäni! Viimeinen tervehdys siskoltasi
Kaarinalta."
Vaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä liikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.
Katri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa vielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes ehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi asua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli on huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja tuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.
Kun Katri kuuli, että Sirkka tulee asettumaan kaupunkiin, sanoi hän:
"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää. Olisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä kuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana."
Sirkka kiitti liikutettuna, ja Katri riensi keittiöön hommiinsa.
Neuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen perintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa ja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta pidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja. Musiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana, jollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan. Hänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi ollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.
Katri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen valmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä pyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista vierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi osattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.
Tyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten olisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi ilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin ventovieraiden parissa.
Päivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa oppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön olisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.
Sade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka herätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti kadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että musta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka miehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis maalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti minussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle uskottuun kasvattajatehtävään.
Sirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla. Ymmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa tokaisin paremman puutteessa leikillä:
"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan surupukua?"
Myönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan loukkaantunut, vaan sanoi:
"Luuletko, ettei musta minulle sovellu! Odotahan, niin saat nähdä."
"Siksikö kun minä kuolen!"
"Tyhmyri! Kuole vain — niin minä panen ylleni punaisen hameen."
"Saammepa nähdä!"
Sirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat ikkunasta, mihin päin hän menisi.
Lähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja puheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty — mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme Sirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.
Hänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista väsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan hänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä Jumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.
Sinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan painon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan tehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.
Katrikaan ei ollut nukkunut, ja minä ilmaisin hänelle huoleni.
"Tässä ei riitä ihmisvoima. Täytyy rukoilla Jumalaa", sanoi hän vakavasti.
"Niinpä rukoile!"
"Sinua asia lähemmin koskee."
"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena rukoilin usein."
Näin Katrin nousevan ja polvistuvan. Sitten kuulin hänen hiljaa lausuvan:
"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"
"Sekö sinusta on pääasia?" sanoin minä.
"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin rukoukseni."
"Voi teitä hupsuja!"
"Sinä hupsu olet!" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja käski:
"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot."
Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen. Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!
Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"