NELJÄS LUKU.
Myötäjäisten laita on niin ja näin, mutta parempi jotain kuin ei mitään.
Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä. Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen ylläpito vaatii.
Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista. Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.
Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.
Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut vastustavallekaan kannalle asettua.
Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori, lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai seuraavan muodon: "Nuori, toistaiseksi lapseton pariskunta" j.n.e. Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.
Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla. Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala: takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat varmaan ottaneet 60 markkaa.
Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua. Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli ruhtinaallinen tulo minun oloissani.
Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta. Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri. Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa, josta summasta minä kirjoitin vekselin.
Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen. Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.
"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki kuin rasvattu."
Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani ajoin.
Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin, jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä, suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään. Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan. Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä. Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.
Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri, elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.
Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet minä kerran sanoin:
"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin vuokraisimme oman huoneuston."
"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua silmiin.
Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena. Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja, puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani: "Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko…"
"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."
"Tyhmyri! Tyhmyri!" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.
Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot lähteä ostamaan!"
"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!" hän mutisi ja kurkoitti varpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta mätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi itsekseen:
"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä… Piironki sopii paraiten nurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka…"
Sitte hän puhui vielä monenmoista, mutta niin hiljaa, etten voinut kuulla.
Minä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun viisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian virallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:
"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta kuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne jotakin."
"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?" kysyin. Hän vastasi siihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä mallisia huonekaluja otetaan.
Arvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui tuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset saisi lainaksi naapureilta.
Koko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja kulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun osakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran sain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.
Aamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä. Sain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta lähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla pysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti ihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi — useimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.
"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi tekee?" kysyin.
"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen keittokirjaa", selitti Katri.
Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän käski minun maksaa ja lähti.
Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi, tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin, että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.
Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin esimakua.
Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä moinen herkku oli nimeltänsä.
"Se on muhennosta", selitti Katri viisaan näköisenä.
"Eikö sillä ole sukunimeä?"
Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian- vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko "muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani", rohkenin arvostella.
Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi:
"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia mitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat hämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen niitä, vieläpä kiitänkin."
"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta puhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni."
Katri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen.
Lupasi laittaa "vanukasta".
Syötyämme kysyin, eikö rouvalla sattumalta ollut mitään jälkiruokaa.
"Tuossa on!" sanoi hän ja suuteli minua. "Saako olla lisää?"
"Samahan tuo, jos sinulta liikenee", sanoin minä.
"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa", vakuutti Katri ja suuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.
Pöydästä noustessa kiitin ja sanoin:
"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin miellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta."
Katri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin taitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin herkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden sanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se, jota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte tällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa; päivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa, perunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!
* * * * *
Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan, että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan. Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.
Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä — rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten! Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja vangitsi minut lopullisesti.
Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.
Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine, jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin, tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti, ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä koholla ja sanoin:
"Mikähän poropeukalo tämänkin on töhertänyt!"
Kun Katri ei vastannut, lisäsin leikkisästi:
"Tässäkö ne ovat sinun myötäjäisesi?"
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.
Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:
"Tiesithän sinä, että minä olin köyhä. Miksi sitten otit minut?"
Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset: uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä ansaitsenkaan."
Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"
"Historian! Onko sillä sellainenkin?"
Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.
Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti! Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua silmissäni.
"Kuulehan, Katri! Madonna on sinun näköisesi", sanoin minä.
"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri hymyillen.
"Mutta historia?"
"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa onnea ja että madonna kuulee rukouksen."
Nyt nauroin minä vuorostani:
"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaan
Jumalan äitiä ja muita pyhimyksiä."
"Uskovatko he todella, että neitsyt voi auttaa?"
"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen kirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen."
Olin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle rypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin ottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.
"Et saa, kuule! Anna se tänne! Hyi, kun olet ilkeä!"
Hän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se repesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.
"Mitä, runo!" huudahdin.
"Tuossa! Ota loppukin!" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa.
Sovitin palaset yhteen ja luin:
MADONNA.
Ma katson kuvaa lapsosen ja pyhän, puhtaan neitsyen, ja sydämeni heltyy ain': Madonna, kuule huutoain!
Jumalan äiti, miksi niin
sa painat lasta parmaisiin
kuin kohtalonsa aavistain! —
Madonna, kuule huutoain!
On ilta, päivä mailleen käy,
mut ystävääni vain ei näy.
Oi, etkö helly itkustani!
Madonna, kuule huutoain!
Oi neitsyt puhdas taivahan,
oi lapsi, Poika Jumalan,
sa auttaos mua murheissain!—
Madonna, kuule huutoain!
Oot puhdas yli kaikkien,
mut minä kurja syntinen.
Ah, jospa pyhyytes ma sain!
Madonna, kuule huutoain!
"Kuka on sen kirjoittanut? Katri! Sinä!" huudahdin.
"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken oikku, päähänpisto."
Liikutettuna kysyin:
"Missä, milloin on se syntynyt?"
"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana.
Olin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta,
saavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä.
Huokaukseni sai rukouksen muodon."
"Kuuliko madonna rukouksesi?"
"En tiedä, mutta seuraavana päivänä tapasimme, ja suruni oli laihtunut."
Minusta tuntui ihmeelliseltä, kuin olisin joskus itse kokenut samaa.
"Ja sinä uskot, että madonna tuottaa onnea?" kysyin.
"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten kiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!"
"Katri!"
Hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi:
"Madonna rakastaa. Ja se, joka rakastaa, on onnellinen."
Minä vedin hänet rinnoilleni.
"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen.
Rakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni."
Aurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon madonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden loisteen… näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt meille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme…