KOLMAS LUKU.
Me vietämme häitä ja kuherruskesää.
Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.
Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä, uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.
Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran kihlauksemme jälkeen.
Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.
Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti, että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:
"Vai niin, sinä siis yhä otat tuon ijänikuisen, kuluneen hattureuhkan!"
Minä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se ikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen tuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että parista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä ilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.
Mutta Katri torui:
"Niin olet kuin mikäkin italialainen posetiivinsoittaja."
Siihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä posetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran kuullut m.m. Verdin aarian "La donna é mobile", joka niin liikuttavasti ylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui; sanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko vetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin pitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen, johon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi:
"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua.
Sulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu."
Estääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden pääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat strateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.
Kadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut sanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.
Teimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat pitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on kihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa nopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä päättelivät, ja jatkoimme matkaa.
Samassa huomasin ihmisvirrassa tutut naisen kasvot. Kuiskasin Katrin korvaan:
"Pidä nyt lujasti kiinni minusta! Tuossa tulee rouva Sutinen."
Katri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin kaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua ei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin hänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin ottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen näet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja muille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa vakavaraiselle kannalle.
Katri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai askartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan pienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja kirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä lieneekään se veitikka tarkoittanut.
Huomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen herrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä turkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä sateensuojakin kainalossa.
"No, kah, setä!" huudahdin. Samuli-sedäksi minä näet tunsin tulijan.
Ukko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän kuitenkin Katriin.
"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinun uusi hempukkasi?"
Katri nyrpisti nenäänsä, varmaankin laatusanalle.
"Saanko luvan: morsiameni neiti Valkama — setäni", esittelin minä.
Katri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä tervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:
"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin olen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos lähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siis taas on uusi! No eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset olivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat! Hahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä ihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä, vaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin sanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio väliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten suosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi."
Hän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei se lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.
"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on vielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!"
Ja setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi ihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin karkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän välttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja varakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua opintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä minä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä ennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä antaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista sedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin puolin yhtyä.
* * * * *
Samana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä ehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät tyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli tapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta minä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri numero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.
Varsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus oli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin todistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva Sutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän tunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri suhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin naimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin vähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.
Kehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut mukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään olleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon näköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt hevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla, etten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon kaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.
Ylimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi näyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta täysissä talvitamineissa ja sanoi:
"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain vihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä väleissä neitosten kanssa."
Lausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä riisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti vetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.
Me saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä höystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea reumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan suoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin luentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.
Illemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä jumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin, vaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme toimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa, kirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:
"Tässä on pohjaraha omaa kotia varten, hupsut!"
Katri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän kaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.
Setä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti samanmoisen summan.
"Ja tässä on teidän tulevalle perillisellenne…"
"Hyi, setä!" keskeytti Katri punehtuen hiusrajaa myöten.
Setä nauroi, jotta maha hytkyi:
"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin muutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja lihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin…
"Mutta, setä! Minä panen vastalauseen", sanoin häpeissäni Katrin puolesta.
"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se mieleenne, rakastuneet narrit."
Mutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan ja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut kolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt väliin. Katri sanoi äkäisesti:
"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi saada."
Setä oli sanomattomasti huvitettu suudelmista.
"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen lämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin vielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi."
"Me ristimme sen Samuliksi", lupasi Katri.
"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin se rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua suudelmalla."
"Se olisi liian kovaa. Sitä ei hän ole ansainnut", puutuin minä puheeseen.
Setä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia poteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset ja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt oltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia esteitä ilmaannu.
Häitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin kuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli samalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian sulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme elämämme ihaninta aikaa viettämään.
On turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa. Samosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä, jotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa lueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään. Välipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.
Enimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen vakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä kohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää kohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että me emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli jonkunlainen "rakastavaisten päiväkirja", mutta minä huomasin, ettei hänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna päivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti hänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta muuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista 15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä varkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan "ankaran vastalauseen", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.
Tällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä piti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.
Lopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien ylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli minun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen silmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli ihaillut.
Vähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut itseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat Katrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut olla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä päiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti näistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden, joka peittää virheet.
Kuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta muutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri karistaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan oloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen. Kun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja huolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle sijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea itseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että siihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni, sikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi myöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.
Sanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo rakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaan yhtä.