TOINEN LUKU.
Lukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.
Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä muuta kuin jaa ja aamen.
Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa, kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan täydellisyyteen.
Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä, kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino, millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s. ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.
Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun verran romantillisissa olosuhteissa.
Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi — se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän, ja hänen silmänsä painuivat alas.
Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella, mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään huomannut minua, mutta miten lieneekään: andante'n aikana kohtasimme toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!" Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.
Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.
Olin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan "vakinaista". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät heti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään — se oli elämän laki, ankara ja säälimätön.
Vihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen, mutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian vapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus löisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa sanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja, osittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja moni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta niitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat palauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella, että tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen puutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta. Sepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minä itse nauroin vatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin surkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle pahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden olevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties soveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.
Moiset vastoinkäymiset panivat epäilemään koko kirjailijakutsumustani.
Mutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta soitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka luonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen. Mutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain lisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.
Eräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen jälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo kaukaa. Avasin kirjeen ja luin:
"Kalle kulta!
Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe. Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä, vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisit suudellut minua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia, vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.
Apropos! Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle. Vakuutan että tulet iloiseksi.
Näkemiin! Tuhannet tervehdykset ja tulisimmat suudelmat omalta
Katriltasi.
P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta, ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen."
Kun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä tai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani kävi naisvieraita.
Yhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli kädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se yllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.
"Arvaahan, mitä tässä on?"
Minä en rohjennut edes yrittää.
"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi, kun lanka loppui kesken."
Hän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli ommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli, takasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.
Mieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli kutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.
"Miellyttääkö se sinua?" kysyi hän.
"Sehän on suurenmoinen! Idylli, runo kankaalla!"
"Runo!" kuiskasi hän.
"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen suudelman."
Katri punastui ja sanoi:
"Yhden…!"
"Kaksi… kolme… neljä… viisi…"
Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista kyllikseen.
Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin herätessäni.
Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:
"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat menettelemään toisin kuin tahto olisi."
"Katri-kulta, minä en käsitä…"
Hän istui kauan ääneti.
"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään ajatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen. Ihmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme seurustelleet ilman…"
Tiesin sanomattakin aivan hyvin, miten jatko olisi kuulunut.
"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään", sanoin minä ja tunsin, että sanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.
"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole hauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että meidän on erottava tai…
"Mentävä naimisiin", lisäsin minä. "Hyvä — minä olen jo tehnytkin ratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton, Katri-kulta."
Sanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi kätensä kaulaani ja sanoi:
"Tarkoitatko todella, mitä sanot? Mikä sinut siihen päähän sai?"
Selitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt vetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei minun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja pahoitteli:
"Hyi, Kalle! Joutavan vedon tähden! Sinä olet pettänyt minut."
Vähemmästäkin voi naiselle tulla kyyneleet silmiin. Koetin lohdutella:
"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin syitä."
"Esimerkiksi?"
Viivytin tahallani vastausta.
"Muun muassa se, että… että minä… että minä niin kamalasti rakastan sinua."
Katri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä kaulaani hän puheli:
"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen toisen…"
"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi tulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?"
Hän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut nuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:
"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan vaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin."
Puhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen, keskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:
"Luulenpa, että sinä äsken teit pienen kiertoliikkeen."
Katri nauroi ja sanoi:
"Entä jos teinkin. Mutta sanoppa, eikö manööverini onnistunut."
Nipistin häntä korvasta ja sanoin:
"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä vielä ole voitettu."
Hän otti taas ankaran juhlallisen ilmeen ja sanoi:
"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen tänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan lopullisesti. Äitikin arveli…"
Hän oli muuttunut kysymysmerkiksi, arvoitukseksi.
"Ei, Katriseni", sanoin minä, "me emme eroa, Minä olen tehnyt päätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi… veto… tiedäthän…"
Katri tukisti minua ja sanoi:
"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!"
Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa. Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti! Minä peruutan jokikisen sanan."