AHNEET GREGORICSIT.
Testamentin sisältö tuli piankin tunnetuksi paikkakunnan etevimmissä piireissä ja synnytti se suurta pahennusta yksinkertaisissa patriarkaalisissa salongeissa, missä vanhan kirsikkapuisen pianon kohdalla seinässä riippui joku isänmaallinen kuva ja missä valkoisen, virkatun liinan peittämällä pikkupöydällä komeili ontot hopeiset kynttiläjalat, keskellä Pöstyenistä tuotu suuri maljakko, tämän kylpylaitoksen kuvineen ja syreenikukkia sisässä.
Näissä pienissä hauskoissa salongeissa mielipiteet olivat kovasti kuohuksissa.
Tuo Gregoricsin teko oli sentään jotenkin kauhea. Aina hän oli tahditon. Mutta vallan ennenkuulumatonta on se, että hän meni tuolla tavoin häpäisemään kunniallisia vallasnaisia, jotka jo harmaahapsisina lastenlapsiansa tuudittelevat. — Ainakin puolet näistä oli näet sellaisia.
Nuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko kaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos oli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin, jotka sanelivat:
— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics lienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti tuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt olla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti hänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei vaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa ollut mitä suurinta säädyttömyyttä.
— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány Mihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi, vieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos hänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen sanan veitseni kärjellä raavin pois.
Arkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo parisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa asianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.
— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa lukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta nämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä haittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen terään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain sellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat hedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan Gregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä pelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää hyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa, kykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.
Lähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin pitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä saapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion luo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että koska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon hävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.
Kun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki toisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa eivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin. Sztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa kuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen puolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.
Vielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin ollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta — niistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti osuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa. Tiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin nuo toiset yhdeksän.
Muikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita maatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi Pragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat tehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet jälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän lähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei vielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:
— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki Böömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin maatilan!
Veljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja Matyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila. Perunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa näitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän kun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.
Matyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain oli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin todella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen kävi koulua.
— Voi sitä Pál-veitikkaa! Kehtasikin niin pettää sukulaisiaan!
Nyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut — maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän salaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle pennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.
Mutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut uskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta mihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta Gregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan kanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista rahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa jäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli saanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa kiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin, jonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt, mutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta herrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja antava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi talonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.
— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa kaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin; ettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?
Totta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta talostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja Priworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä neljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin suunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja sulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin lyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis rahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.
Tosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan hallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja, mutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden he paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä taitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä välin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista ja puheista asian todellista laitaa.
Mutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui kaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa ruokapaikassa, jota nimitettiin "Aprilliksi". Tämä pieni ravintola juristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita uudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen ruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa olentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:
Herra Laihanen: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan näköinen?
Herra Lihavainen: Ka, täällä "Aprillissa."
Herra Laihanen: Sinnepä tulen minäkin.
Siitä huolimatta oli ruoka "Aprillissa" huonoa. Ehkäpä juuri tuon kehuvan ruokalistan vuoksi ravintola oli nimensä ansainnutkin. Niin, nuo vanhat ravintoloitsijat olivat sentään rehellisiä; valehdellessaankin he menettelivät niin vilpittömästi, että ken hyvänsä oveluuden oivalsi.
Gáspár herra sai joka päivä tarkat tiedot Gyurin elämästä. Aamiaista se mies söi eräässä kahvikojussa, aamupäivällä kävi luennoilla, söi päivällistä "Aprillissa", kirjoitteli iltapäivällä eräässä asianajotoimistossa, söi illalliseksi palasen silavaa tai maalaisjuustoa ja luki puoliyöhön. Kaikki häntä rakastivat ja kiittivät; hänestä oli tuleva etevä mies.
Viekas Gregorics Gáspár alkoi jo miltei toivoa, että poika todella olisi neljännesmiljoonan omistaja ja sitte naisi hänen tyttärensä Minkan, joka nyt juuri oli nupustaan kukkaan puhkeamaisillaan, — olihan jo kahdennellatoista.
Turhia olivat nämät arvelut. Annan hallussa ei ainakaan voinut rahoja olla, sillä olisihan niistä jotain näkynyt ainakin pojalla. Anna oli antanut perimänsä talon vuokralle ja vuokrarahoista lähetti herra Sztolarik säännöllisesti Gyurille kolmekymmentä florinia kuussa.
Gregoricsin veljekset jakoivat keskenään nuo rouvien hylkimät kahdeksantoistatuhatta ynnä ne muutamat sataset, jotka kertyivät vainajan huonekalujen ynnä muun irtaimiston huutokaupasta. Kaikki muu omaisuus oli kadonnut jäljettömiin. Koko kaupunki sitä kummasteli, keksien mitä omituisimpia ja hassunkurisimpia juttuja. Kerrottiin vanhuksen lähettäneen rahat kenraali Klapkalle; saattepa nähdä että Klapka tuo ne takaisin painetteina. Höpistiinpä sellaistakin, että Gregorics Pál omisti jossain Karpaattien vuoristossa ihanan huvilan, jossa hän elätti kaunista naista. Jos hän ei itse olisikaan kyennyt syömään tavaraansa kullaksi sulatettuna, osaa kaunis nainen sen kyllä vähässä ajassa hörppiä vaikkapa kahvilusikalla.
Mutta kaikista noista juoruista tuntui perillisistä asiallisimmalta se huhu, jota kupariseppä oli alkuun pannut, että Gregorics Pál oli kuolemansa edellisenä päivänä ostanut häneltä suuren kattilan, mutta jättänyt sen maksamatta, jonkatähden hän sitte toikin laskun siitä Gáspár herralle.
Gáspár löi kämmenellä otsaansa.
— Tuhat tulimmaista kattilaa ei löytynyt perunkirjoituksessa.
Hän tutki vielä kerran huutokauppa-pöytäkirjan, jossa kaikki tavarat olivat lueteltuna, mutta kattilaa ei näkynyt niissäkään.
— Nyt olen jälillä — irvisti Gregorics Gáspár. — Ei se, veli rakas, turhan vuoksi kattilaa ostanut. Minkäkö tähden osti? Tietenkin siihen jotain pannakseen. Juuri sitähän me etsimme. Hän ilmoitti epäilyksensä veljelleenkin, joka riemuissaan kirkasi:
— Se on Jumalan sormi, veikkonen. Nyt luulen että löydämme aarteen. Pál on kaivanut kattilan jonnekin maahan riistääkseen rahat meiltä, ja hän olisi onnistunutkin, jos ei olisi tehnyt sitä tuhmuutta, että jätti kattilan maksamatta. Se juuri on sellaisissa tapauksissa onni, että pahantekijä aina jossain kohdassa erehtyy.
Kupariseppä muisteli vielä että renki Matyi oli kattilan valinnut ja vienyt. Gáspár kutsui senvuoksi eräänä päivänä Matyin luokseen kestiin, syöttäen ja juottaen häntä parhaan mukaan sekä sen ohessa koreasti kysellen vainajan viimeisiä päiviä, samalla myös viekkaasti mainiten kattilaa, jonka hintaa vaskiseppä oli tullut velkoinaan.
— Miten onkaan tuon kattilan laita, poikani? Olisiko isäntäsi sen todellakin tilannut? Sehän on miltei uskomatonta! Mitä hän sillä olisi tehnyt? Pelkäänpä, Matyi sinun kulkeneen ketun kengillä isäntäsi laskuun.
Se vielä puuttui, että Matyi paran kunniaa näin ruvettiin leikkaamaan. Nytpä oli leikattu hänen kielensäkin side; viattomuuttaan todistaakseen hän kertoi ihan kaikki, miten isäntä oli kuolemansa edellisenä päivänä käskenyt mennä joutuin hakemaan kattilan ja kaksi muuraria. Pian hän ne hankkikin. Asia tapahtui illan suussa. Kattilan hän vei isännän makuukamariin, samalla johtaen sisään muurarit. Hekin näkivät kattilan ja voivat siis asiassa todistaa.
— Vai niin — virkkoi Gáspár iloisesti, — oletpa onnenpoika Matyi. Jos voit hankkia todistajia, ei hätää mitään; silloin sinun kunniasi on niin puhdas kuin vasta kirnuttu voi. Silloin minäkin peruutan sanani. Kylläpä osasitkin, poikani, hyvästi itsesi pälkäästä pelastaa. Maistapas vielä lasillinen tätä häränverta äläkä pane pahaksi minun äskeistä ajattelematonta puhettani, sillä näes, epäilykseen oli aihetta, kattilaa kun ei löytynyt tavaroiden seasta mistään ja vaskiseppä vaatii maksua siitä, väittäen sinun sen sieltä kantaneen.
Mutta mihinkäs se oikeastaan olisi joutunut? — Matyi kohautti olkapäitään:
— Herra tiesi.
— Sinäkö et olisi sitä sen koommin nähnyt?
— En ole.
— Entä mitä nuo muurarit? Mitä ne siellä tekivät?
— En tiedä.
Gregorics Gáspár loi ivallisen katseen Matyiin.
— Sinähän olet kuin sadun "Entiijä", joka vastasi kaikkiin kysymyksiin: en tiedä. Et siis luonnollisestikaan liioin tunne niitä kahta todistajaa, jotka voisivat viattomuutesi kattila-asiassa toteen näyttää. Niinpä oletkin, veikkoseni, siis vielä klikissä.
— Tunnen minä ainakin heistä toisen!
— Mikä on hänen nimensä?
— Nimeä minä en tunne.
— Mistä hänet sitten tuntisit?
— Hänellä kasvaa nenänpäässä kolme karvaa.
— Joutavia! Senjälkeen on hän saattanut ajaa pois nuo karvat.
— Muutenkin tuntisin hänet muodostaan; hän on aivan pöllön näköinen.
— Ja mistä löysit nuo kaksi muuraria?
— Olivat korjaamassa tuomiokirkon seinää, sieltä heidät noudin.
Gregorics Gáspár onki Matyilta kaikki tiedot, jotka olivat jonkin arvoisia, ja nyt maa ihan alkoi polttaa hänen jalkojensa alla. Ei muuta kuin kaikella kiireellä tiedustelemaan kautta kaupungin sitä muuraria, jonka nenällä kasvaa kolme karvaa.
Miestä ei ollut niinkään vaikea löytää. Kohta ensimäiset muurarit, jotka hän tapasi ja joille hän noita kolmea karvaa mainitsi, vastasivat yksin suin:
— Se on varmaankin Prepelicza András. Senhän viikset ovat tehneet sen tepposen, että ovat keikahtaneet nenän päähän.
Nyt oli lasten leikkiä löytää Prepelicza. Jokainen muurari ja tulenkantajakin tiesi että hän nyt oli pääkaupungissa työssä, rakentamassa Kerepesin kadulla muuatta suurta kivitaloa. Gáspár ei säälinyt vaivojaan, vaan istui heti rattaille ja ajoi yhtä kyytiä pääkaupunkiin etsimään Prepeliczaa slovakkien keskuudesta.
Miestä hinattiin paraikaa hississä kolmanteen kerrokseen, kun Gregorics hänet tapasi. Kylmät väreet karmivat tätä nähdessään hänen selkäpiitään. Voi, jos nyt hissin köysi katkeaisi!
— Prepelicza hoi! — hän huusi. — Pysähtykää! Etsin juuri teitä. Olisi puhumista.
— Vai niin, — vastasi muurari välinpitämättömästi, tarkaten vierasta sieltä ylhäältä, — tulkaa te tänne, jos teillä on asiaa.
— Tulkaa te alas, sillä minulla on kiire.
— Puhukaa vaan, kyllä minä kuulen.
— Ei käy laatuun, meidän täytyy ehdottomasti puhua kahden kesken.
— Hyviäkö vai huonoja? — uteli Prepelicza sieltä ylhäältä.
— Sangen hyviä.
— Minullekinko?
— Teillekin.
— No silloin ne ovat hyviä vielä illallakin; odottakaa iltaan, kunnes pääsen työstä, nyt minun on muurattava näitä yläikkunoita.
— Älkää viisastelko! Tulkaa heti alas, Prepelicza. Ette tule sitä katumaan.
— Äh, äh, enhän tiedä, kuka herra onkaan.
— Kohta saatte tietää.
Seuraavassa hississä hän lähetti sinne ylös Prepeliczalle ihka uuden kymmenen florinin setelin. Viejä sai palkkiokseen yhden florinin.
Saatuaan tämmöisen nimikortin heitti Prepelicza heti paikalla vasaran ja laastikauhan olalleen ja tuli seuraavassa hississä alas maaemon pinnalle, missä vielä Mooseksen ja Kristuksen jälkeenkin yhä ihmeitä tapahtuu.
— Käskekää, armollinen herra.
— Tulkaa mukaan!
— Vaikka hornaan, armollinen herra.
— Emme nyt niin kauas lähde, — puhui Gregorics Gáspár naurahtaen.
Eikä hän vienytkään miestä edemmäksi "Kukko" nimistä kapakkaa, missä hän tilasi viiniä, ruveten lasia kilistäissä ystävällisesti utelemaan:
— Osaatteko puhua, Prepelicza?
Muurari jäi miettimään, mitä tämä sana tarkoitti; pitkään ja tutkivasti hän katsoi tuon tuntemattoman herran pieniin teräsharmaisiin silmiin ja vastasi sitte varovasti:
— Puhua osaa papukaijakin.
— Minä olen Beszterczestä.
— Vai niin. Siellä asuu kunnon ihmisiä. Aivankuin olisin herran todellakin joskus nähnyt.
— Olette varmaankin nähnyt minun nuorimman veljeni — puhui Gregorics viekkaasti, — tiedättehän sen, joka teidät salaa tilasi sitä kattilaa varten.
— Kattilaa! — Prepeliczan suu jäi ällistyksestä auki. — Hänkö oli teidän veljenne? Vai niin, kyllä tiedän. Tuota, tuota että… (mies alkoi hämillään kynsiä korvallistaan) mistä kattilasta puhutte? Herranen aika, voinko minä muistaa kaikki kattilat ja padat, mitkä olen eläissäni nähnyt!
Gregorics oli valmistautunut tällaisen pienen teeskentelyn varalle. Ei ollut tuosta millänsäkään, tarjosi vain sikarin Prepeliczalle, joka ensin sen hyvästi kielellänsä kostutti, jotta se hitaammin palaisi, ja sytytti sen sitte, ruveten suurella, leveällä muurarin kynällä aikansa kuluksi naputtelemaan pöytään, aivankuin mies, jolla on sattumalta myötävää tavaraa ja huomaa tavanneensa oikean ostajan. Nyt kysytään vain mielenmalttia ja tyyneyttä, niin tavaran arvo nousee vielä melkoisesti.
Hänen sydämensä alkoi kovasti sykkiä. Valkoinen kukko, joka riippui raamissaan seinällä viheriäksi maalatun viinipöydän kohdalla, näytti hänen silmissään elävän, ja jo oli soivinaan hänen korvissaan sen kiekunta: "Terve, Prepelicza. Kukeli kuu! Oletpa onnen poika, Prepelicza!"
— Ettäkö ette muista tuota kattilaa, Prepelicza? Kas vaan, niinkö tuhmaksi minua luulette? Näytönkö minä siltä? Muuten oikein tehty, Prepelicza, oikein tehty. Itsekin olisin niin menetellyt. Mutta eikö tämä viini olekin huonoa? Ei, siinä ei ole mitään päähännousevaa. Tuo tänne oikea pullo, viinuri, ja mene sitte hiiteen ja jätä meidät kahdenkesken! Niin, tuota, missä me oltiinkaan? Niin, sanoitte vastikään että papukaijakin osaa puhua. Se oli oikein sanottu, totta puhetta. Te olette ymmärtäväinen mies, Prepelicza. Huomaan kaikesta että olen osunut oikeaan. Semmoisista minä pidän. Kyllä me kohta selvillä ollaan. Sanoitte että papukaijakin osaa puhua; tarkoititte kai, sitte kun sen kieli on irti leikattu. Niin kai oli tarkoituksenne?
— Hmm — vastasi muurari, ja nuo kolme karvaa alkoivat kiivaasti liikkua nenällä hänen vetäessä syvään henkeänsä.
— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan irti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin…
— En toki — myhähti Prepelicza kainosti.
— Niin minä leikkaan irti kielenne näillä kahdella setelillä ensin.
Näin sanoen hän veti lompakostaan kaksi sadan florinin seteliä.
Muurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen. Ihan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän malttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä äänellä:
— Kattila oli sangen raskas… kamalan raskas oli se kattila.
Muuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli vain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa. Hänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin kauniita.
— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä vaikenette?
— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, — muurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa kestäisi.
— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette kiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven tunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille kahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää olko lapsellinen, Prepelicza!
Muurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa, antaen tietää ettei hän rahoista huolinut.
— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä, tukkaansa aukaisten.
Hetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin voimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.
— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa täällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut yhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan taikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain kahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!
Tähän valttiin Gregorics vastasi omalla valtillaan.
— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän kunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän pisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria, toverianne.
Hän otti esiin kynäveitsensä ja kilisti sillä pullon kylkeen.
— Tahdon maksaa!
Prepelicza purskahti nauruun.
— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette nyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen ihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa, johon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on… pankaa herra lisää vielä viisikymmentä, niin minä kerron kaikki.
— Menneeks olkoon. Kauppa kuin kauppa.
Perinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia, miten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen rakennukseen.
— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä hikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.
Mies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut, miten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja miten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he sitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin kysymyksiä.
— Oliko kattila raskaskin?
— Kauhean raskas.
— Eikö kukaan nähnyt, kun veitte sen kautta pihan?
— Ei, ei kukaan. Kaikki talossa nukkuivat.
Innoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti syvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän kuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin arvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä olisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut omaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee koonnutkin, itara kun oli.
— Paljoko veljeni teille antoi?
— Viisikymmentä florinia kummallekin.
— Oikein, aivan oikein.
Hänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei velivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen tuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.
Se olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa, sillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii itselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan holhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa syrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.
Hän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi oikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.
Näin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics Pál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää ainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja hankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen puutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä asettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä ravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään rupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.
Herra Sztolarik ei osoittanut vähääkään hämmästyvänsä.
— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla paikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä kaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten onkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?
— Haluaisin rakentaa siihen isomman talon.
— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik kylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset holhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään. Ennen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä "kamaransa" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra Gregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen maatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja lapsuusvuotensa viettänyt.
— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics hermostuneena.
Sztolarik tuli uteliaaksi.
— Mitä hintaa sanotte hyväksi? Mitä aiotte siitä tarjota?
— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja kasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta florinia.
— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä viidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan kaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin. Talopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta… ja sekin on jo sangen runsas arvio.
— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole hullumpi. Päinvastoin… Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi äkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta ensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.
— Mutta minulla olisi kiire.
— Kirjoitan pojalle vielä tänään.
Gregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan meni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan Tokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla kysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.
Herra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla hän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin kellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki menee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari osannut sanoa.
Tuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri ilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa lähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian ovi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen kuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.
— Istukaa, herra Gregorics, tehkää hyvin. Mitä hyviä uutisia tuotte?
— Rahaa tuon paljo, paljo, — hän läähätti, saamatta henkeä vedetyksi.
— No, sitä kyllä talossa tarvitaan.
— Tahdon ostaa tuon orpopojan maapalstan, Libanonin.
— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja itsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi ääneensä: Ehkä veljenne laskuun?
— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä, hyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.
— Omituista… todellakin omituista.
— Mikä siinä niin omituista olisi? — hän kysyi säpsähtäen.
— Sillä kun on jo ostaja.
— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina sukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän…
— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut viittätoistatuhatta.
Boldizsár ei silmää räpäyttänyt.
— Ei se mitään. Minä annan kaksikymmentätuhatta.
Vasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista tuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan, kysäisten:
— Vai tarjoaa viittätoista tuhatta? Kukahan sekin hupsu lienee?
— Kyllä se on herra Gregoricsin veli, herra Gáspár.
Kuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän nimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen nojatuoliin.
Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt päästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja juoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen palatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi mukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi toipunut, että kykeni puolustelemaan.
— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin tällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko… mutta palataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia Libanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.
Sztolarik mietti hetkisen.
— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan holhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.
Sen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin mietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat. Joku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa kultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun kuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.
Hän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä nauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri tiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti ilmaisi mitä siellä sisässä oli.
Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár kuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.
— Kirje on saapunut… niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on tapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista kaksikymmentä tuhatta.
Tämä oli kuin salaman isku Gáspárille.
— Mahdotonta — hän änkytti. — Kenties Boldizsár?
— Juuri Boldizsár.
— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta vapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui eteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli harvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.
— Sitä heittiötä… sitä heittiötä, — hän sähisi, hammasta purren.
Sitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten tuon tuostakin puoliääneen itseksensä:
— Mistä se on saanut sen tietää? Käsittämätöntä!
Asia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai helposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että Gregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet, oli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta salaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä jotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen herra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä sekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.
— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän kiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään. Minä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.
Herra Sztolarik hymyili, kumarrellen ja käsiään hykerrellen.
— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin taannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on sanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä lasten osaa saa loukata raudallakaan… Eikö olekin, herra Gregorics, oikein sanottu?
Gregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat lupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä mielin.
Mutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa Boldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra tänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa vielä viidellä tuhannella.
Tällä kertaa ei Boldizsár vähääkään ällistynyt.
— Olkoon siis kolmekymmentä tuhatta.
Tätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo udella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä asiassa jotain muuta?
Gáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen kuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo ihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan esimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: "Antaa tilan arvon vain kohota", hän saneli.
Ja sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. — Niin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin nuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin ihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla ollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa porauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan kultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun sitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.
— Entä jos Libanonin alla on kivihiiltä?
— Ei sitäkään.
— Sitte on joku Gregoricsit noitunut.
— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri poikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi viimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan kun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä pois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?
Sztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa, mutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta tehosi.
Hän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä parisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár joka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.
Gáspár oli jo ennenkin kummeksinut sitä, kun ei hänen sisarensa hievahtanutkaan. Mikähän siihen on syynä? Asian laita voi vain olla siten, että rouva Panyóki ei tiedä siitä mitään, Prepelicza ei ollut hänelle salaisuuttaan ilmaissut. Siinäkin Prepelicza on osoittanut olevansa sangen viisas mies. Jos hän näet olisi ilmaissut salaisuuden rouva Panyókille, olisi hän itse joutunut paikalla syrjään, mutta näin ollen, veljesten päästessä käsiksi kattilan sisältöön, täytyy heidän suorittaa hänelle alituista hyvitystä siitä, että hän ei kolmannelle salaisuutta ilmaise.
Kaikkia näitä ajatellessaan Gáspár alkoi pitää suurena tuhmuutena sitä, että joko hän tai Boldizsár koko maailman nauruksi työntävät omaisuuttaan Libanonin vuoksi mokomalle äpärälle ja siten vielä herättää epäilyjä sisaressaan. Sehän oli selvää, että osti kumpi heistä tahansa Libanonin, toinen alkaisi juonia kattilan vuoksi. Eiköhän niin ollen kävisi halvemmaksi ja helpommaksi heidän ostaa se yhdessä ja aukaista yhdessä aarretta kätkevä seinä sekä tukkimalla Prepeliczan suu hiljaa pistää taskuihin velivainajan aarteet? Varmasti oli se sata kertaa viisaampaa.
Gáspár sopi siis, muuanna kauniina päivänä Boldizsárin kanssa, ja suuri oli Sztolarikin kummastus, kun Boldizsár eräänä päivänä senjälkeen käväisi hänen luonaan ilmoittamassa, että hän peruuttaa puheensa Libanonin ostoon nähden. Oli muka lähemmin asiaa harkinnut kotonaan, olipa tehnyt laskelman tapaisiakin ja tullut huomaamaan ettei se ollut viidenkymmenen tuhannen florinin arvoinen.
— Ei haittaa, — vastasi Sztolarik, — veljenne sen ostaa neljästäkymmenestäkahdeksasta tuhannesta.
Heti ensi kerralla Gáspárin tavattuaan hän kehoitti tätä päättämään kaupan. Tämä vain kohautti olkapäätään.
— Se oli minulta tuhmuus, — hän vastasi veltosti. — Se höyry on jo mennyt päästäni kuin paha uni. Kiitän teitä, rakas herra Sztolarik, kun ette heti tarttunut sanaani, nyt en enää asiaan puutu enkä sekaannu. Kahdeksallaviidettätuhannella florinilla saisi, hitto vie, jo herrashovin.
Holhooja joutui epätoivoon. Pelkäsi turmelleensa asian jousta liiaksi jännittämällä, samalla aavistaen että koko kaupunki tulee nauramaan hänen taitamatonta kaupusteluintoansa ja että Guyri mieheksi kasvettuaan tulee häntä siitä kovasti moittimaan. Hän riensi senvuoksi Boldizsárin luo, tarjoten Libanonin viidestäviidettä tuhannesta, mutta tämä vastasi lyhyesti, ihraleukaansa raapien:
— Pitääkö herra minua hulluna?
Boldizsárin luota syöksyi hän suin päin Gáspárin luo.
— Menneeks olkoon. Saatte Libanonin neljästäkymmenestä tuhannesta.
Gáspár pudisti hiljaa päätänsä.
— Enpä ole vielä hullunruohoa syönyt.
Näin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes vihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi viidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja huudattivat sen yhdessä maakirjaan.
Samana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet, sulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla — kuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin muurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila oli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan saatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa riitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.
Juttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden perästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään muuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva Panyókille.
Gregoricsit raivostuivat hänen tavatessaan.
— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle rosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän tenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä kalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja raudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi aarteesta.
Näin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon Prepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi oikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista sinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä laatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle Wieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä kunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti Prepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis ajurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään, ja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko asian alusta loppuun.
Täten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin ollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena koko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien kuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen naulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon, seinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden, mutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit sensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen, tämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia heitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.
Kun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän pääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla ja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt heille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka päättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi, kumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri mitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja puolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.
Gregoricsit kuolivat järjestään köyhyydessä. Vähitellen unhottui heidän maineensakin, vain Gregorics Pálista asianajajat myöhemmin joskus sanelivat:
— Se vasta oli viisas mies!
Mutta mihin oli hänen omaisuutensa joutunut, sitä ei kukaan osannut arvata.
Ja sitä oli kumminkin paljo, vaikka se niin jäljettömiin hävisi.
Niin, — mutta, ei kumminkaan ihan jäljettömiin; sadut sen perivät. Ne pääsivät sitä vapaasti käsittelemään, vähentelemään, kartuttamaan, asettamaan sitä milloin minnekin mielensä mukaan.