GREGORICS PÁLIN KUOLEMA.
Edellä kerrottu tapaus sai suuremman merkityksen vasta myöhemmin, vuosien kuluttua, kun kukaan sitä ei enää muistanut ja Gyurikin sen jo oli unohtanut. Kupeczkyn mieleen se ei enää voinutkaan johtua, sillä tähän vanhaan opettajaan iski salaman tavoin muuanna päivänä Beszterczestä saapunut sähkösanoma, että Gregorics Pál oli kuollut. Vanhusta alkoi yhtäkkiä vilustaa ja vuoteen omaksi joutuen hän puhui näin itkeä nyyhkyttävälle oppilaalleen:
— Minä kuolen, Gyuri. Tunnen pian kuolevan! Gregorics piti minua hengissä. Tuota, minä pysyin hengissä hänen tähtensä, mutta nyt olen mennyttä. Loppuni lähestyy. Kuinka käy nyt sinun, poika rukka! Onkohan Gregorics pitänyt sinusta huolta? Minut hän nähtävästi on unohtanut. Mutta mitä siitä; tunnen kohta kuolevani. Lyönpä vaikka vetoa.
Ja vedon hän olisi voittanutkin, sillä Gregoricsin kuolema ja senjohdosta syntyneet huhut vaikuttivat vanhukseen niin masentavasti, ettei hän enää vuoteestaan noussut. Heidän yhteinen emännöitsijänsä ilmoitti viikon kuluttua Gyurille, joka oli mennyt kotia hautajaisiin, että hänen opettajansakin oli kuollut, samalla pyytäen varoja hautajaiskustannuksiin.
Mitä olikaan Kupeczkyn kuolema verrattuna Gregoricsin kuolemaan? Eihän kukaan enää kaivannut tuota vanhaa kirjatoukkaa. Olipa häneltä oikein tehty, kun osasi ajoissa lähteä, ja vielä miltei kenenkään huomaamatta. Hiljaa, kauniisti hän siirtyi toiseen maailmaan, aivankuin mies joka ei eläissäänkään ollut suurta melua synnyttänyt. Hän eli ja meni, siinä kaikki.
Gregorics Pál sensijaan toimitti tämänkin asian aika koreasti.
Oli helatorstai, kun vanhus alkoi valitella puolipäivän aikaan vatsanväänteitä. Hän oli kovin kalpea, tunsi ankaria kipuja ja meni senvuoksi maata, pyytäen kuumia kaurapusseja vatsalleen. Anna valmisti nämät, laittaen samalla vuoteen. Vatsanväänteet hieman talttuivat, mutta sijaan tuli ääretön raukeus; sairas nukkui iltaan asti.
Iltasella hän aukasi silmänsä, virkkoen:
— Tuo tänne sateenvarjoni ja aseta se pään alle. Kas niin, nyt tuntuu helpommalta.
Hän nukkui jälleen hetkiseksi, mutta heräsi kiljaisten ja kasvot kauhusta vääntyneinä.
— Näin kamalaa unta, Anna. Olin olevinani hevonen, jota vietiin markkinoille. Veljeni ja heidän poikansa tekivät minusta kauppaa. Minä siinä värjötellen aprikoin, kukahan heistä minut ostaa. Veljeni Boldizsár aukasi suuni ja tutki hampaitani, puhuen: "Ei kelpaa tämä koni enää mihinkään; vain nahka lienee viiden florinin arvoinen." Heidän siinä tehdessään kauppaa saapui paikalle muuan niittomies ja läimäytti minua lanteille. Voi, vieläkin tuntuu se paikka kipeältä. Kuule Anna, juuri tähän paikkaan hän iski. "Hevonen on minun — se sanoi, — minä sen ostan." Vilkaisin niittomieheen; se oli kuolema. Mutta marhamintaa minä en anna, — intti isäntäni. Eipä haittaa, — myönti viikatemies; — pian minä käyn marhaminnan tuolta kauppiaasta; odottakaa, tulen kohta. — Siihen heräsin, Anna. Se oli kauhea uni!
Punaiset haivenet seisoivat pystyssä sairaan päässä ja kuoleman hiki helmeili ohimoilla. Anna pyyhki niitä nenäliinallaan.
— Joutavia, uskokaa pois, joutavia. Semmoiset unet eivät tule taivaasta vaan vatsasta.
— Ei, ei, — ähki sairas, — tunnen loppuni lähestyvän. Vain sen verran on minulla aikaa, Anna, kunnes hän ehtii hakea marhaminnan. Älä koeta minua lohdutella, minä en pidä turhista puheista, vaan tuo tänne heti paperi ja kynä, minä kirjoitan sähkösanoman pojalle, Gyurille, käsken hänen tulla kotiin. Jään odottamaan poikaa. Niin, jään odottamaan.
Vuoteen luo kannettiin pöytä, ja nopeasti ja reippaasti vanhus kirjoitti paperille sanat: "Tule heti kotiin; isäsetä kuoleman kielissä, tahtoo sinulle jotain antaa. Äitisi."
— Renki heti viemään sähkösanomaa!
Sairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi jo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja sanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää sähkösanomaa jättää.
Eipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas, ei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa suututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.
Tämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen hän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna puolipäivän aikaan.
Vanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan hyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden piironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna ajatteli itsekseen: "Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä ole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on entisellään."
Kaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän sulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja kirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä kysymässä, tarvitsiko hän jotain.
— En mitään.
— Eikö enää mihinkään koske?
— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani lyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.
— Onko kovinkin kipeä?
— Kovin on.
— Noudetaanko tohtori?
— Ei noudeta.
Illan suussa käski hän noutaa julkisen notarion. Hän oli erittäin hyvillään, kun notario Sztolarik János saapui, jopa jo naurelikin. Käski tuoda uuden pullon tokajviiniä.
— Tuo sitä helmikuun satoa, Anna.
Tätä viiniä hän oli perinyt isältään, tuolta kuululta viinikauppiaalta. Se oli siltä vuodelta, jolloin Tokajissa oli kaksi viininkorjuuta, toinen helmikuussa, toinen lokakuussa. Vain kuninkaat sellaista maistaa saavat.
"Tuo helmikuun sato oli sinä vuonna varhain tulleen talven vuoksi jäänyt runkoihin kevääseen asti. Noista pakkasen panemista rypäleistä saatiin omituista, erinomaisen hienoa ja väkevää viiniä. Gregorics-vainaja antoi juomalle nimen: 'Lebensretter' (hengenpelastaja), tuon tuostakin hokien: 'Jos itsemurhaaja tätä juo parisen kupillista, ennenkuin työhönsä ryhtyy, niin varmasti juoksee hakemaan puhemiestä, jos on naimaton, tai asianajajaa, jos on nainut, tahtoen joko mennä naimaan tai erota, mutta ei ainakaan kuolla."
Kilistettiin lasia.
Gregorics maiskautti kieltään.
— Hemmetin hyvää. Tätä sai kummini, kun minut ristittiin. Se oli alku, ja sillä minä nyt lopetan.
Kilistettiin jälleen. Notariollekin viini kelpasi. Nyt Gregorics veti esiin taskustaan sinetöidyn paperitukun, sanoen:
— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni sen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:
— On siinä koreita asioita.
— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit vastaan. — Mikäs kiire niillä?
Gregorics hymyili raukeasti…
— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta otetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta. Hän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella miten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.
— Olen sangen utelias, herra Gregorics.
— Niin, minun isäni oli suuri veitikka. Hän osasi olla ovela, jos milloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä oveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman tekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta, upporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota, oikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille iloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa häneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle pienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni tietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa, mutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. "Keisarillakaan ei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan", — hän oli vain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi tätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan: "Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas vaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden viikon ajan, varmasti hän paranisi". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski kellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin "hengenpelastajaa". Muutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille hän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta nytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — "Minne se on joutunut?" — kivahti kreivi kummastellen. "Gregoricsin leiliin meni kaikki, ei tullut täyteenkään." Isäukko oli näet teettänyt tynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák elää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla Zempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole todellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.
Notarion mentyä kutsui vanhus sisään renkinsä.
— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä hinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle millä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä vaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä tapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.
— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät sytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.
Gregorics Pál kutsui työmiehet sisimpään kamariinsa, sulkien oven perässään.
— Osaatteko olla vaiti?
Muurarit katsahtivat toisiinsa ja jäivät miettimään. Vihdoin vanhempi heistä vastasi:
— Pitäähän ihmisen osata vaieta; sehän taito hänellä on syntymästä asti.
— Eikä se ole niin kauan vaikeatakaan, kun ei osaa puhua.
— Ja sopii sitä koettaa myöhemminkin, — virkkoi nuorempi mies; — jos asia on sen arvoinen.
— Tämä on sen arvoinen. Saatte kumpikin 50 florinia, jos tänä yönä laitatte kiviseinään niin suuren kolon, että siihen tämä kattila mahtuu ja peitätte sen niin, ettei kukaan voi jälkiä tuntea.
— Eikö muuta?
— Ei muuta. Sen lisäksi tulette kumpikin saamaan talon isännältä 50 florinia vuodessa, niinkauan kuin olette asiasta vaiti.
Muurarit katsahtivat jälleen toisiinsa. Vanhempi heistä vastasi:
— Tehdään. Mihin se on tehtävä?
— Minä tulen näyttämään.
Gregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten mennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan vaikeata.
— Tulkaa perässä.
Mentiin puutarhaan. Sen takana oli "Libanon", parin auranalan suuruinen omena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita omenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen kirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen heti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui Kupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.
Tähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä paikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä noutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen muurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.
Puoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan. Gregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla. Päällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti kauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee sisässä ollut.
Gregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut, ennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.
— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna pirukaan sitä paikkaa löydä.
— Olen tyytyväinen, — vastasi Gregorics ja maksoi lupaamansa palkkion.
— Nyt saatte mennä.
Vanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti menemään laskettiin.
— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman halveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin puhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä, jotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin riittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se oli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.
Mutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon vahvan tammioven ja meni kotiin maata.
Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.
— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui Annalle:
— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.
Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää. Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai pappia?
Gregorics pudisti päätään.
— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.
Paljoko nyt on kello?
Puolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.
— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.
Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee Matyin mennä.
Sairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:
— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu, jotta saisin varemmin tiedon.
Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.
Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli, tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.
— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.
Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.
— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.
Sairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui tekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se tuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan tuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.
Sairas huoahti:
— Kätesi ei ole enää tarpeeksi pehmyt… Kätesi on kovettunut, Anna!
Sitte hän lisäsi:
— Mutta poikasen on niin pehmyt ja lämmin…
Hän hymyili raukeasti, aukaisten jälleen silmänsä:
— Kuulitko mitään?… Hst! Aivankuin Matyin torvi…
— En kuule, minä en kuule mitään.
Hermostuneena Gregorics viittasi kädellään toiseen huoneeseen.
— Kellopahus tuolla nakuttaa, se häiritsee, suututtaa. Pane se seisomaan, Anna, hetikohta…
Vanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se oli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin konkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen temppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse kaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti nakuttaen.
Anna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului sairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni, aivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: "Jo kuulin torven, jo kuulin." Vielä korahdus ja loiskaus.
Anna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo siellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena, kasvot kalpeina, silmät selällään.
Tämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti sukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman johtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä sanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä ja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi ajoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli Gáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics Eszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai tiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan huudahti:
— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä. Olen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja kumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan? Herra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa minulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui vasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet ja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa ajaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon olevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä isäntänä.
— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne te sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla huonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!
Gáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle piisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja vaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo jumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen kapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita, pankkikirjoja ja muuta sellaista.
Kolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset olivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka kuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua lähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut Szegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu pihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja häntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle, teki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan kyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen kuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta nostamaan.
Tämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä päivänä ihmisten silmissä kohonnut.
Kolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin luo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.
Unkarin Tiedeakatemialle vanhus oli määrännyt 2000 florinia.
Sitte oli hän määrännyt 2000 florinia kullekin naiselle, joiden kanssa hän oli ollut lähemmin tuttava tai joiden luona hänen ennen oli ollut tapana käydä tai joita hän oli kosiskellut. Naiset hän siinä luetteli nimiltään, varat 20000 florinia hän oli liittänyt puhtaassa rahassa testamenttinsa oheen, pyytäen että notario Sztolarik ne asianomaisille jakaisi.
Henkeä pidätellen sukulaiset kuuntelivat sisältöä. Veljekset vuorotellen päätä nyökäten ilmaisivat hyväksymisensä, jossain kohdassa ääneensä huomautuksia tehden:
— Oikein.
— Sopivaa.
— Menneeks' olkoon.
— Hyvin tehty.
Rouva Panyóki virnisteli ivallisesti kuullessaan lueteltavan noiden yhdeksän naisen nimet.
— Vai niin! Kummallista… mitä kummaa.
Veli Boldiszár, jonka mielestä ei kannattanut pikkuseikkoihin takertua — olihan Pál vainaja ollut kaiken ikänsä löylynlyömä — rehenteli jalomielisyydellään, huudahtaen:
— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin, herra notario!
Notario vastasi lyhyeen:
— Muuta ei ole.
Ihmettelyn sähähdys kuului huoneessa. Kaikki riensivät yhtaikaa testamenttiä katsomaan.
— Mahdotonta!
Notario kohautti olkapäätään:
— Eipä ole siinä sanaakaan enää.
Entä muu omaisuus? Maatila Böömissä?
— Niistä ei testamentissa mitään mainita. Minä luen vain mitä on kirjaan pantu. Käsittäneväthän herrat sen?
— Käsittämätöntä! — Horisi Gregorics Gáspár.
— Kaikkein kummallisinta, — arveli Boldiszár, — että hän ei mitään mainitse kyökkipiiastaan ja sen pennusta, vaikka koko maailma tietää, miten sen asian laita on.
— Niin, niin, — varmensi Gáspár. Tässä piilee joku salajuoni.
Notario kiiruhti rauhoittamaan heitä:
— Oikeastaan se on teille yhdentekevää. Mitä muuta omaisuutta on, lankeaa se luonnollisesti sisaruksille.
— Niin kyllä, — huomautti Gáspár, — mitä kiinteimeen tulee. Mutta missä käteiset? Häneltä olisi näet pitänyt jäädä paljo käteistä rahaakin. Pelkään että tässä on harjoitettu petosta.
Rouva Panyóki loi epäilevän katseen veljiinsä.