HUONOJA ENTEITÄ.
Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin saneli:
— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!
Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän, vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli innoissaan hänestä Gregoricsille:
— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?
Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:
— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen menettäneeni.
Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.
— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois, herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn. Ymmärrättehän, herra Gregorics?
Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat: "Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä vetoa".
Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.
Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi ontuvasta emännästä taloonsa?
Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen. Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:
— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?
— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.
Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.
Hän tarttui tohtoria käteen:
— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.
Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan, vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.
Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.
Noita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt jotain myrkyllistä sientä?
Gyuri pudisti päätänsä.
— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —
Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?
— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei
ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.
Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.
— Älä hupsi, Anna!
Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut; ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.
Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.
— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä asettaisin hänet heidän tielleen.
Hän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä enää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli puolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen nousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen armolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.
— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi.
Ymmärrätkö?
Poikanen pillahti itkuun.
Gregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla hänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.
— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen vaaraan, jos se saataisiin tietää.
Vanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa Kupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja ensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos talon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit kiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja rääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen puku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:
— Kukahan on tuokin poikaviikari?
Ne, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin kyökkipiian pentu.
Johtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen sisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin hienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä hän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta Gregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta veljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.
— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.
Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.
Varovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa olikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta kysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko mielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa. Hän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen henkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.
Poikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta luokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä kiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen hinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin hän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta sokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin kuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas Kassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja salaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla päivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi Beszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt vanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi kuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään, iloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon tuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin: "Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa." Uudestaan alkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli turhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa kuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei milloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista suurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen Böömiin.
Tuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut, vaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku heistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka ollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä kyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota maatilaansa.
Se olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen
enempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla
Karlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru
Böömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.
Gregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi, jättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä oli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe, jonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa rikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin. Vanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin, joissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.
Ne olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä, kun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta oli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan ja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä pidetty.
Viikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta. Usein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän Kupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki ihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan taaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin tornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä sopottivat.
Silloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien päättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika juoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi luullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä ja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin tähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa Wibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt hänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla. Olipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan kautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan vetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota hän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin ennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan paras runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta distikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon tuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin Gyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta alkoi vuotaa nenästä ja suusta.
Gyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka vuoksi luokkatoverit "isäsetää" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti asian puheeksi.
— Isäsedän pitäisi ostaa uusi sateenvarjo. Vanhus hymyili omituisesti.
— Mitä? Sinulleko ei kelpaa minun sateenvarjoni, sinä kuka-mikä?
— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin sepittäneet.
— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen, että joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian käsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin, kaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi sitte:
— Kun saat sateenvarjon omaksesi.
Gyurin suupielissä ja poskilla väikkyi hyvänmielen hymyily.
— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle nimipäivälahjaksi… ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?
Poika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen tyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä. Hänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin hän olisi nauranut sisäänpäin, omille ajatuksilleen.
— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä omaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana sateessa ja pahoissa säissä.
Sitä itsepintaisuutta! — ajatteli Gyuri itsekseen. Vanhat miehet kiintyvät kapineisiinsa siihen määrään, että liioittelevat niiden arvoa. Professori Havránek esimerkiksi on jo käyttänyt 41 vuotta samaa kynäveistä, on vain uusinut vuoroin vartta, vuoroin terää. Eräs tapaus jäi senlisäksi ainaiseksi Gyurin mieleen, jonkatähden hän heitti lopullisesti sikseen tuon sateenvarjon hätyyttämisen. Muuanna päivänä he lähtivät soutamaan veneellä Sárgaan. Sárga on pieni saari Maros-virran ja Tiszan yhtymäkohdalla, siellä missä vanhat Szegedin kalastajat valmistavat sitä maankuulua kalakeittoansa. Nuori polvi ei sielläkään enää osaa latinaa. Ja se on ainoa ruokalaji, jonka valmistamiseen vaaditaan latinan kieltä, tietenkin pataa, monnikalaa, paprikaa eli turkinpippuria ja Tiszan vettä lukuun ottamatta. Niin on näet kirjoitettu eräässä ikivanhassa, kuuluisassa keittokirjassa, joka viittaa siihen, että naiset eivät osaa tätä kalakeittoa valmistaa, eikä ole mahdotonta että siinä pidetään silmällä Szegedin kalastajien vanhaa sääntöä, jota on noudatettu tätä ruokaa valmistettaessa jo hamasta maailman alusta ja joka kuuluu näin: Habeat saporem, colorem et odorem, (Sillä tulee olla hyvä maku, väri ja haju).
Kuten sanoin, tekivät he kolmisin, Kupeczky, Gregorics ja Gyuri veneretken Sárgalle. Heidän ollen jo pääsemäisillään rantaan meni heidän pieni veneensä karille ja alkoi pahasti kallistua. Gregorics tehden jo nousua horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen veneeseen, päästäen säikäyksissään kädestänsä sateenvarjon, joka molskahti veteen ja alkoi hiljaa uida virran mukana poispäin.
Gregorics huudahti: "Voi, sateenvarjoni!"
Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Silmät jäivät kauhusta selälleen. Molemmat soutajat naurahtivat, vanha Márton huomautti halveksivasti siirtäessään piippunysäänsä suupielestä toiseen:
— Eipä ollut vahinko suurikaan, hyvä herra. Eihän se oikeastaan olisi kelvannut enää muuhun kuin vehnämiehen käteen. (Vehnämieheksi kansa sanoo isoa risaista nukkea, joka pystytetään vehnäpeltoon varpusten pelätiksi).
— Sata florinia sille, joka sen tuo takaisin! — höpisi vanhus epätoivoissaan.
Soutajat katsahtivat toisiinsa; nuorempi, Börcsök Janesi alkoi jo riisua saappaitaan:
— Eihän herra vain laske leikkiä?
— Tässä sata florinia, — puhui Gregorics innostuneena ja veti esiin lompakostaan 100 florinin setelin.
Börcsök Jancsi, aito szegediläinen kalastaja kääntyi Kupeczkyn puoleen.
— Eihän tuo herra vain ole hullu? — hän kysyi omalla hitaalla tavallaan, sateenvarjon hiljalleen keinuessa veden pinnalla ja soluessa alaspäin tuon laiskan unkarilaisen Niilivirran leveällä selällä.
— Ei, eihän toki, — vastasi Kupeczky, joka alkoi hänkin ihmetellä, miten kovasti Gregorics oli kiintynyt sateenvarjoonsa. — Hän ei enää sitä saavuta, siitä olen varma; olisi sulaa hulluutta…
— Pian, pian — läähätti Gregorics.
Vielä yksi epäilys heräsi kalastajassa.
— Eihän tuo seteli ole vain väärä, hyvä herra?
— Ei ole, joudu, joudu!
Börcsök Janesi oli tällävälin jo riisunut saappaansa. Nyt heitti hän liivin yltään ja hyppäsi silmänräpäyksessä veteen, alkaen uida sateenvarjoa kohden. Márton huutelemaan hänen peräänsä:
— Olet aika aasi, Jankó! Mitä teetkään, Jankó? Tule pois Jankó! Älä vaivaa itseäsi syyttä, suotta.
Säikäyksissään hyökkäsi nyt Gregorics miehen kimppuun; aivankuin suunniltaan pois joutuneena hän alkoi häntä kuristaa kurkusta.
— Älkää huutako, taikka minä tapan… tapan tähän paikkaan. Tahdotteko te tuhota minut?
Vanha Márton pysyi aivan tyynenä.
— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?
Hellittäkää kaulaliinani!
— Antakaa te myös miehen uida sateenvarjon perään.
— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. — Tällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta eikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä saaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen tunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen joutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt joku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan vatsasta.
Niin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut nuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän kalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille lupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan, palkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte seuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko oli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä oltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä puhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.
— Ehkä olisi sateenvarjon varsi kultaa?
— Mitä hittoa. Puuta oli.
— Kangas sitte mahtoi olla erinomaisen hienoa?
— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin kangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja paikattu.
— Asiassa ei siis perää lienekään.
— On siinä perää.
Kupeczkykin otti kerran kahdenkesken Gyurin kanssa asian puheeksi:
— Voisinpa lyödä vetoa että vanhuksen pääkopassa on joku ruuvi irti.
— Oikullinen ukko, mutta hyvä mies, — puolusteli Gyuri. — Kuka tietää, mitkä muistot häntä tuohon sateenvarjoon kiinnittävät?