TAHDITON GREGORICS.
Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.
Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin, olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli tullut yksi perillinen lisää.
Lapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan — hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä, mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni, vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden. Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä kyllä sensijaan löytyy.
Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet. Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.
Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies; hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.
Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin, että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.
Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita, pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.
— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.
Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään halpoja kahden kreutzerin sikareja.
Sekään ei ihmisille kelvannut.
— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!
Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.
Mutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan:
— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.
Olipa heillä syytäkin suuttua.
Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä. Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala, kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!
Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa raukan nimen.
Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo, äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.
— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?
Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.
Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin tai maakunnan palvelukseen.
No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.
Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes
häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.
Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.
Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.
Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän, aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan… Uudenvuoden aattona sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella, mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa. Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos niiksi tulisi…
Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin: tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat tulevat viimeiseksi.
Nuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku Karoliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän käydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka vielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia tunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee verta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina päätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin eilen. Gregorics Pál sylkee verta!
Voi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál on ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän syleksii — mitä sinä siitä?
Usko minua että Rosalia, joka kävi "madamen" luona koulua kymmenen vuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo oppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin yskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:
— Todellakin, arvokas mies.
Mutta ääneensä hän huudahtaisi:
— Tahdon häntä hoitaa.
Ja syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät vielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan, ovathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät laskelmat:
— Jos Gregorics Pál yskii verta, pääsen hänestä pikemmin.
Voi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille antanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko minuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää lukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän keskuudestanne puolisoa.
Asia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas; mehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut, mutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen koskettanut.
Sentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset. Vähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin, hyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa karttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta muuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien puoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä; kauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja, komean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski sadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut Siebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti kummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten rouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat eivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä kun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla luudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän- ja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile, osoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.
Mutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut menestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat matkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan, että miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.
Hän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin elää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.
Hän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja heikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon. Mutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.
Värvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle seuraavan neuvon:
— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme työskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin tarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.
Loukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä suoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.
— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen.
Mikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?
— Varmaankin vakoilutoimi.
— Rupean siis vakoilijaksi.
Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea. Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen, käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari. Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien paholaisten sukuun".
Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi, asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?
Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti lauleli:
Tukkipoika lautallansa, poltteleepi piippuansa.
Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa istunut.
— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä sisässä, niin kuulen paremmin.
Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:
Tiedätkö kulta, missä mä makaan?
Kylmällä paadella viitallain,
Siinä mä makaan,
Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?
Hevosen luuta, Ei mitään muuta.
Kuulit jo kulta, näin elän vain.
Gregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:
— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!
Sitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään sivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen rakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin luiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui Anna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.
— Se ei kuulu palkkasopimukseen, hyvä herra.
Gregorics Pálkin kävi punaiseksi ja sopersi:
— Älä ole milläsikään, Anna. Älä hupsi!
Mutta Anna ei tullut järkiinsä, vaan hyppäsi pystyyn, lähtöä tehden.
— Älä mene, hölmö! Enhän minä sinua syö.
Anna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne.
Turhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:
— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä kadutkin.
Seuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai hänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen ettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää häntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.
Anna oli mielissään ylistelystä ja kultasormuksesta, ja jäi taloon.
— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä kerran lähentelette, niin minä karkaan.
Mutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti lähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál taas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni Radvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen kauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli niin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien lopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?
Jo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain tiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli vuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:
— Tekeeköhän hyvinkin kipeätä, jos pistetään reikä korvalehteen?
Eukko nauroi.
— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat?
Aijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!
Anna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia, että siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja vavahteli.
Tietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut? Olivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä silkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden lävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.
Niin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia. Hän ihan odotti että isäntä pian taas käyttäytyisi tuhmasti. Mutta semmoistahan voi jouduttaa. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa. Anna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi tulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon patistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois entisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä käveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat nähdä rintojen liikunnankin.
Gregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä Itävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan yksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia. Seuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla, missä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät krenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:
— Hm, "krenatööri" on johonkin kompastunut.
Muutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä kauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä vanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita vielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet niitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä…
Gregorics piikansa kanssa! Kauheata! Onkohan vielä milloinkaan moista nähty?
Ihmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; — sukulaisia rauhoitellen.
— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei Gregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain on näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri omaisuus jää lopultakin teille.
Paljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi sanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti vaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun ihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa talossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen lampaanvuonan kanssa.
Kenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin taloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti lukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin vatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista rihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.
— Hei, hevonen!
Ja nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai hypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.
Siitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet astuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka oli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki, jota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja poudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen, vaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä huomautettiinkin: "Jättäkää setä tänne sateenvarjonne."
— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.
Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? — Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István, joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.
Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan, kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta, — Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin mieltyä.