CZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.
Madame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään. Kaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin tiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka alkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat erään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon kappelin miesvainajansa muistoksi.
— Kai, kai iloissaankin, — lisäsi Wibra.
— Te olette häijy mies! — nuhteli Veronka.
Liskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja vaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä upea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain yksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken samanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset slovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus on täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat miltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti kuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia heittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten moninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa paras osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa yöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin tavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää se henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei ensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet, niin viimeinen niistä totuuden sanoo.
Nämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin työnnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan täytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat hänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja kasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut samoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.
Metsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen juomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen ystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa, linnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille neitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua, joka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin "sudentappajaksi".
Onko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet heidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat polvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: "Älkää koskeko lapset Aconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!"
Ainakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain joka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan, hän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen kapakoitsijan tappaneet.
— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo kuolleet.
— Mutta heidän poikansa?
Hän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin naapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se, missä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla, missä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin kaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut olevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan "Zelena Hruskaan", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta suurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!
Mitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti toivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä päätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta vaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena. Pyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti kosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata, kietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa seassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.
Mikä voima? Varmaankin pyhän Pietarin, joka unessa hänelle käskyn antoi.
Mutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni romanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot hyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki revolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan, joka sitte hellästi hänelle lausuisi: "Pelastit henkeni, omasi olen kuolemaani asti."
Mutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun takertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt. Epäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää? Jospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei olisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan on häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani auttamaan.
Mutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on sangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä kasva siis täällä rosvojakaan.
Zelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen ja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka ennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan edustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin sillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee ja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden olevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien aikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin, huoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia seinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka seitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.
Veronka kävi uteliaaksi tyttösen suhteen.
— Ja kuinka hänen sitte kävi? — hän kysyi isännältä.
— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan isäntä.
— Ja mihin aikaan on tuo katoaminen tapahtunut?
— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja lähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten keskitse tuonne autioon ritarilinnaan.
Kaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame
Krisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!
Veronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi
suojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.
— Ai, kuinka komea ruusu!
Vanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli muinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas muurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä tahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo paimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan yhden kukan vuodessa.
Wibra jättäytyi jälelle, viitaten portinvartijaa luokseen.
— Noutakaa minulle tuo ruusu.
— Mitä ajattelettekaan, herra? Vainajan sielu siitä närkästyisi.
Wibra veti esiin lompakkonsa ja pisti kaksi hopeaflorinia miehen kouraan, jolloin tämä sanaa sanomatta veti esiin veitsensä ja katkasi varovasti ruusun.
— Eikös nyt sitte vainajan henki närkästykään? — Wibra kysyi naurahtaen.
— Ei, sillä toisella florinilla annan papin lukea messun vainajan puolesta.
Aivan kuin aarteen löydettyään juoksi Wibra ruusu kädessä naisten luo, ojentaen voitonriemuisena sen Veronkalle.
— Tässä Czobor Marian ruusu! Vaihdetaan tuohon neilikkaan, neiti!
Veronka veti kätensä selän taakse ja vastasi kylmästi:
— Teilläkö oli sydäntä katkaista se?
— Oli teidän tähtenne. Ettekö vaihda?
— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin sen tuolta neidolta varastanut.
— Ettekö todellakaan ota sitä minulta?
— En.
Wibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun kädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien siskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.
Säälien katseli Veronka kukkaa, kunnes se katosi näkyvistä.
— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo ruusurukka oli teille tehnyt?
— Olipa niinkin — vastasi asianajaja kiihkeästi.
— Mitä sitten? Pistikö teitä?
— Pisti kuoliaaksi. Ilmoitti minulle sangen ikävän asian.
— Mitä niin?
— Kuiskasi minulle viimeöisen uneni jatkon.
— Sitä pikku lörpöttelijää!
Neidon ääni kävi leikkisäksi, ja nauraen hän katsoi Wibraan suurin silmin.
— Olisin saanut rukkaset.
Veronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden, joka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään omituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.
— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän hymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.
— Vielä siinä ivailette! — puhui asianajaja, mieliharmiansa purkaen.
— Oletteko varma siitä, että olisitte todellakin saanut rukkaset?
— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan aavistaa, ketä kosin.
— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen huuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää mitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna, kapeata polkua alas madamen perässä.
Hän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä pölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti, miten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin tahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet, vaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.
Korean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti poikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen? Juuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen — Beszterczen kuuluisa asianajaja. — "Kuolkoot kaikki elukat!" — ja iskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.
Veronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli itkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa. Häntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain puoliääneen mutisi: "Pyöveli!"
Päästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen ruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta likaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän kumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan puhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä ikänsä kasvanut.
Hän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen jättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi hänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun; hän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi antanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen sisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.
Alhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli valmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä istuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen katseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla, ja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat, käänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain rouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän välillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi voinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa, joita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten paholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion, jotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan mahtui kaikki, kaikki…
Tapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi Veronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui hänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.
Wibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään että se saisi jäädä.
— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun hiuksissani pysyä.
Eikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.
Mikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.
Minkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?
Ajopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin alas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se sulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä nimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on vuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet asettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja kallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka vinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle ja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.
— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on meidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.
Vielä oli sentään kulettava yhden metsän kautta, sitte alkaa kohta näkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä vasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja paikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät kallioseinää harasivat.
János käänsi päätään, korvallistaan kovasti kynsien:
— Liisterattaat pitäisi olla tässä maassa!
— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä vaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.
Tuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai työntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin syvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi liikkua, — János murisi.
— Ette pidä seudusta?
— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä mennä naimaan!
Wibra säpsähti. Olisikohan tuo jo jotain huomannut?
— Miten niin, János?
— Sentähden kun entinen isäntäni, se parooni — János oli ennen palvellut eräällä paroonilla Sárosin komitaatissa — aina sanoi pojilleen, ja hän oli viisas herra: "Älkää milloinkaan menkö naimaan semmoisesta paikasta, missä ei ole hyttysiä, missä ilma on raikas ja missä terveysvettä kasvaa."
Tälle jutulle jo Veronkakin alkoi nauraa samoin kuin Wibra.
— Aito sarosilainen ajatustapa. Mutta näetkös, nyt olet saanut neidon suuttumaan.
— Minä jään siis vanhaksi piiaksi? — päivitteli Veronka leikillään.
János inttämään käsin jaloin vastaan.
— Voi neiti kulta, ettehän te, ette suinkaan te, jos vain…
Mies aikoi sanoa jotain erittäin koreata, jäi vain hetkiseksi etsimään sopivia sanoja, mutta Jumalan tahto oli, että hänen piti ruveta ankarasti kiroilemaan, sillä juuri sillä hetkellä tarrautuivat eräässä käänteessä ajopelit ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja niiden etuosa vajosi aimopyöräyksellä maahan.
— Voih, koira vieköön sentään! Etuakseli katkesi.
Naiset säikähtivät, Wibra hyppäsi alas tarkastamaan akselia. Se oli todellakin poikki vasemmalta puolen.
— Mitä nyt tehdään? — János päivitteli. — Johan sanoin että täällä pitäisi liikkua linnun teitä, ei edes jalkaisin saati rattain.
— Ei se mitään, — vastasi Wibra jota ei edes sata katkennutta akselia olisi nyt voinut saada huonolle tuulelle. — Tänne kirves! Pidä sinä sillä aikaa hevosia, minä menen ja hakkaan tuolta tukipuun akselin alle.
Kuskinistuimen alla oli lyhytvartinen kirves; sen hän otti käteensä, koettaen rauhoittaa naisia vakuuttamalla, että hän pian tuon vian korjaa — joutava pikkuseikka tämä, — hyppäsi yli aitauksen ja harppasi läpi metsämurattia sikin sokin kasvavan pensaikon puita kohden. Mutta puitakin oli täällä niin harvassa kuin hiuskarvoja vanhan ukon päässä. Tuossa yksi hoikka koivu, sitte joukko pähkinäpuita ja orjantappurapensaita. Sitte taas ei mitään, sitte siellä täällä vanha puu, aivan kuin olisi joku karannut metsä ne sinne unhottanut. Eihän tuo punasenruskea joukko ole oikeata maaemon pintaakaan, kaikki kasvivoima on siitä pois palanut, eihän se kasvakaan muita kuin sieniä ja orvonkukkia. Nämät ovat karua seutua nämät Glogovan vuoret.
Kunnollista tukipuuta oli vaikea löytää. Mikä oli liian paksu, mikä liian heikko; hänen täytyi edetä loitommaksi. Jo oli kierrettävä muuan maanhalkeama, sitte hypättävä yli erään veden uurtaman ojan. Hän joutui niin kauas, että ajopelit aivan katosivat hänen näkyvistään, vain Veronkan punainen päivänvarjo sieltä häämöitti kuin mikä suuri punainen tatti. Viimein hän valitsi erään koivun, joka kasvoi yksin halkeaman reunalla. Vitakseksi se oli jo liian suuri, mutta tukipuuksi liian pieni. Oikea tyttöletukka puiden seassa, lupaava, kaunis kasvultaan. Mutta ei auta. Kuoleman oma olet, letukka! — Hän iski siihen kirveensä.
Mutta tuskin oli ehtinyt paria kertaa lyödä kirveellään, kun kuului ääni: Auttakaa, auttakaa!
Wibra sävähti ja katsahti taaksensa. Kuka huusi? Ääni tuntui tulevan läheltä, mutta ketään ei näkynyt läheltä eikä kaukaa, vaikka saattoi nähdä hyvän matkan ympärilleen. Taas kuului avunhuuto kumeasti, aivan kuin maan alta. Nyt kuului jo selvästi, että halkeaman pohjasta joku huusi apua.
Wibra alkoi juosta pitkin halkeaman reunaa.
— Täällä ollaan! — hän huusi. — Kuka olet? Mikä hätänä?
— Täällä olen, — kuului äskeinen ääni halkeaman pohjasta, — auta minua, jos lienet kristitty ihminen.
Wibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen kyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä miestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää reunaa.
— Mitä kummaa! Miten olette sinne joutunut?
— Putosin tänne eilen illalla, — mies valitti.
— Mitä, jo eilen illalla? Ettekä pääse pois?
— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain pensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.
— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole tästä mennyt ohi?
— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun kuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua hyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.
— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos laskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?
— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi paljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.
— Mies rukka! Odottakaa!
Wibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli pistänyt hänen taskuunsa.
— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun muun keinon.
Hän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos vielä suuttuu.
— Joko löysitte?
— Jo. Kiitoksia.
— Älkää sentään syökö sitä punaista, sillä se ei ole minun.
— En syö.
— Te olette nähtävästi sivistynyt ihminen?
— Olen Glogovan kirkkoherra.
Äimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan kirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.
— Kohta tulen teitä auttamaan, herra pastori; odottakaahan hetkinen.
Hän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä solassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti täältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei tarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:
— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa johonkin kiinni.
János totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei mitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä tarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun, miten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa eteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?
Samapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja läksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat etupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.
— Tarttukaa nyt näihin, kirkkoherra, niin me kahden hilaamme teidät ylös!
Pappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui ohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa alta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.
Mutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä valvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään. Tuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani, — jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa nyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli nyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt valkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja tuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin hyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista ja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren hienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä Glogovan metsänlaidassa.
Ah, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti hartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.
Hän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta jalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.
— Olen kai langetessani loukkautunut, koska en saata kävelläkään.
— Nojatkaa minuun, rakas kirkkoherra! — Wibra kehoitti. — Onneksi eivät minun ajopelini ole kaukana. Hakkaa sinä János tueksi tuo puu, sillä aikaa kun me hiljaa kävelemme.
Hiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan vasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin puun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin nimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt koskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt kääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista vesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se osasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten tiellä kulkiessaan.
Vaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista keskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien varressa.
— Mutta sanokaahan kirkkoherra, miten jouduitte tänne yöllä ja yksin?
Tämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka oli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä alkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa kuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli astunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta tielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa kuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet kääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie Glogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa metsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä tapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen huolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni poikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen kiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.
— Sisar parkani, — hän huoahti, miten hän nyt minua sureekaan!
Wibra halusi kaikin mokomin ilahuttaa papin alakuloista mieltä.
— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin, kirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on tämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.
— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus olisi teitä sinne johdattanut.
— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä; muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.
Heltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.
— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole vielä kysynyt nimeännekään.
— Wibra György.
— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori! Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi…
Wibran huulilla väikkyi viekas hymy.
— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?
— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?
Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla ajopeliä läheten.
— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä kernaasti jotain.
— Puhukaa, pyydän, vain empimättä!
— Tuli mieleeni että tuolla minun vaunuissani on jotain teidän omaanne.
— Teidänkö vaunuissanne?
— Te ette vielä siitä tiedä, mutta minut se tekisi sangen onnelliseksi.
Pastori ojensi innokkaasti molemmat kätensä.
— Olipa mitä ikinä, niin saatte.
Tuokiossa olivat he jo päärynäpuun juurella.
— Tuolla vaununi!
Pastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä, mutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät naisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu, kukat, kasvot.
Hän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän, asianajajan käsivarteen tarttuen:
— Herra Jumala, minun Veronkani!
Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä rukoilevasti yhteen liittäen.
— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; — jos vain niin tahdotte.
Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:
— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame Krisbayn.
Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei ruvennut lasta säikäyttämään.
— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.
Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja löytymisen…
Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti leikkisästi:
— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?
Neito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten pyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.
— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään.
— Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.
— Sepä kumma, ja minulta hän jo pyysi.
— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin omituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. — Ja mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.
— Hän pyytää paljo.
— Niinkö? — soperti neito kalveten.
— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen päivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.
Veronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot lensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet alkoivat värähdellä… Voi, jo pillahtaa itkemään!
— Etkö vastaa mitään? Teinkö hyvin luvatessani? Mitä? Vastaa, Veronka!
Wibrakin astui luokse, pyysi nöyrästi ja arasti:
— Neiti Veronka, pyydän, vain yksi sana!
Neito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn murjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.
— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua niin hävettää…
Hän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain itkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka kuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia kukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla päivillään kantamaan.