KOLME KEKÄLETTÄ.
Te istutte siellä vaunuissa, madame, ettekä tiedä mitään koko asiasta; tunnette vain että teidän on nälkä. Teidän haltuunne uskottava tyttöletukka hyppää alas rattailta, juoksee tiehensä ja lentää jo tuolla puun alla erään pitkätakkisen miesolennon kaulaan; siellä he keskustelevat vilkkain elein ja säihkyvin silmin. Neitonen tulee takaisin, iloisesti hypähdellen kuten karitsa ja punaisena kuin ruusun nuppu, käsityksin sen nuoren miehen kanssa, joka eilen löysi hänen korvarenkaansa. Tämä kaikki on aivan odottamatonta, kummallista. Sillä aikaa kun vaunujen akseliin sidotaan tukipuu ja hevoset uudelleen valjastetaan, astuu tuo pitkätakkinen mies, neitosen veli esiin ja kuiskaa salaperäisesti: "Kasvattinne meni kihloihin!" — Herra Jumala, milloin, missä? — Juuri nyt, tuolla puun alla.
Ah, madame Krisbay, tunnen hyvin että teidän nyt pitäisi mennä tainnoksiin, osaksi hienona naisena jo pelkästä tuollaisesta sanomasta, osaksi myöskin sen tähden kun olette joutunut tällaisten kehittymättömien ihmisten pariin. Mutta kölninvesi-pullonne on syvällä matkalaukussanne, josta syystä on paras olla tainnoksiin menemättä, vain sydämellinen suuttumus riittäköön.
Puun alla kyllä kelpaa flirtata ja harjoittaa lemmenhaaveilua kuutamoisina iltoina, mutta kosimiseen ja kihlaukseen on varsinkin romaaneissa kauniisti kalustettu salonki sopivin. Neito silloin karkaa ulos ovesta, jos on kaino, taikka polvistuu vanhempainsa tai holhoojansa eteen saadakseen heidän siunauksensa, jos ei ole ylen kaino, — mutta miten polvistua puun alla?
Kauheata! Puun alla! Laittomasti yhdessä eläjistä sanotaan: "he menivät yhteen puun alla." — Mikä häpeä! Mitä tullaankaan heistä sanomaan? Vaikka tosin eivät puun alla yhteen menneetkään, niin kuitenkin siellä kihlautuivat! Sitähän on heidän mahdoton kieltää.
Näitä madame Krisbay ajatteli, mutta ei niin Veronka. Hän päinvastoin aikoi jonakin kauniina päivänä tulla tänne uudestaan ikuistuttamaan tuota vanhaa puuta luonnosvihkoonsa.
Vaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut rattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä, ottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä kuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä, kun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli vuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla laaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja tästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä mustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin, rattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa aatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin… Eiköhän tämä kaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan ja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa gallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken voi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä olisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista kertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin. Kaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän aikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä! Hän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman Veronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään sen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista? Nuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä olentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan… Todellakin ihmeitä! Yksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta toinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen asiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt unen, maanhalkeama suojelijan.
Tämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä neitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!
Tämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta hänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika, ajatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.
Kopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin
Glogova pienosine taloineen.
— Perillä ollaan, — Veronka virkkoi.
— Missä päin pappila?
— Kylän toisessa päässä.
— Sanothan sitte, minne päin on käännyttävä, oikeaanko vai vasempaan.
— Kyllä, herra kuski; ajakaa vain suoraan eteenpäin.
Laventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut pienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat seivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla leikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen laitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.
Kylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on peltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä väelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta lapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen opettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita, laihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää tulijoille.
Miehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa portailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut; semmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, — talonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu Klincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa pyörää.
— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin kirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli pastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.
Paljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana siintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten kauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa! Losoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin kirkon tornissa on sentään kukkokin.
Kylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana villiviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen talo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha, edustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin krenatöörit taloa vartioimassa.
— Kenen talo on tuo? — kysyi Wibra taakseen kääntyen.
— Vieressänne istuu sen omistaja.
— Niinkö? Teidänkö, Veronka?
Tämä nyökkäsi hiljaa ja kainostellen päätään.
— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori säyseästi.
Wibra murti halveksivasti suuta.
— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö niin, Veronka?
Sitte kääntyi hän uudestaan taakseen, lausuen pastorille:
— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät kreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.
Tätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka, jotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat antaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen hypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin kiljasi:
— Pyhä neitsyt Maaria, olet kuullut piikasi nöyrän rukouksen!
— Seis, pysähdytään! Olemme kotona. Aukaiskaa portti, Adamecz.
Leski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen riippumaan ja meni aukaisemaan porttia.
— Onko päivällistä? — kysyi kirkkoherra kiireesti.
— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt? Kaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen aika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin sen kohta sammuttanut.
— Hyvä, hyvä, tiedän että olette minua murehtinut, tunnenhan hyvän sydämenne, mutta menkää nyt laittamaan päivällistä ja joutuin, taikka kuolemme tässä kaikki vielä nälkään.
Veronkassa heräsi epäilyksiä Adameczin lesken sanojen johdosta ja hän rupesi tutkimaan veljeänsä, oliko häntä mikä vaara uhannut, ja kovasti hän sydämystyi Wibrallekin, kun häneltä oli jotain nähtävästi salattu. Vihdoin täytyi hänelle kertoa koko tapaus, ja nyt hänen sydäntään ihan kouristi ajatellessaan missä vaarassa hänen veljensä oli ollut.
Suurella touhulla valmistettiin sillaikaa keittiössä päivällistä; oli siinä puuhaa kummallekin piialle sekä myös rengille.
— Laitappas joutuin kermavaahtoa, Hanna! Tänne vähän suolaa, Borbála. Joko hanhi on kynitty? Voi teitä, laiskurit! Pyörihän vikkelämmin, yks, kaks, kolme. András, mene nopeasti noutamaan puutarhasta vähäsen persiljaa. Herra Jumala miten laihan opettajattaren neiti sieltä toi! Näettekö? Kyllähän tässä taas työtä saadaan, ennenkuin mokomakin luudanvarsi on lihotettu! Tänne se pannu. Ei sitä, vaan tuo toinen! Raasti sinä Borbála vähäsen vehnästä. Mutta tuo nuori herra, joka tuli mukana, se vasta komea on; mistä ovat löytäneet ja mitä varten, sitä vain en osaa arvata. Sanoitko jotain? Ettäkö et sinäkään? Senkin aasi! Kun en kerran minä tiedä, mitä sinä sitte, sinä kananpoika tietäisit. Se vain on varma, vaikka pysyköön se meidän kesken, että neidin silmissä on jotain omituista. Siellä on jotain tapahtunut. Saan vaikka paikalla koukkuun käpristyä, jos asia ei niin ole, en vaan osaa vielä sitä selittää.
Paljohan se Adameczin leski siinä rupatti, hyvää ja pahaa sekaisin, mutta hyvää ruokaa hän laittoi. Pian hän toi pöytään semmoisen päivällisen, että rakastuneetkin hyvällä ruokahalulla söivät.
Päivällisen jälkeen Wibra palkkasi ratsumiehen viemään kirjettä
Beszterczeen pormestari Sztolarikille.
"Rakas holhoojani! — näin kuului kirje. — Ilmoitan teille tärkeitä asioita, mutta nyt vain lyhyesti; yksityiskohdat sitte suusanallisesti. Isäni perinnön, nimittäin sateenvarjon olen löytänyt tavallaan rouva Münzin kautta, tavallaan myös sattumalta. Olen täällä Glogovan kirkkoherran luona, jonka nuorempaa sisarta Veronkaa olen kosinut vaimokseni. Sangen sievä tyttö, ja ainoastaan siten pääsen käsiksi perintööni, että nain hänet. Asianhaarat ovat sangen omituiset. Lähettäkää, pyydän, tämän ratsastajan mukana kaksi kihlasormusta kultaseppä Kuszák Samuelin liikkeestä sekä ristimätodistukseni, joka löytyy teidän holhouspaperienne seassa. Haluaisin päästä kuuluutuksiin jo ylihuomenna. Piirrän j.n.e."
Hän kehoitti ratsumiestä kiirehtimään.
— Kyllä minä, mutta hevonen ei tottele.
— Hoputa!
— Niin mutta Jumalapa ei ole luonut kannuksia pieksusaappaisiin.
Huono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin nopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo toisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos portaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.
Olipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli ainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä ihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen mukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?
Pormestari oli kuin olikin hänelle erittäin kohtelias ja ystävällinen.
— Tämäkö se on pikku Veronka?
— Tämä tietenkin, — vastasi Wibra voitonvarmana.
Sana "tietenkin" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti kättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin, nipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan ei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä: minkätähden tuo nyt tuli tänne?
Wibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui hyvinkin omituiselta.
— Toitteko ne? — hän kysyi, asemaa tunnustellen.
— Toin.
Veronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut odottavansa sormuksia Beszterczestä.
— Antakaa tänne!
— Kyllä sitte, — vastasi pormestari venytellen.
— Ensin on minun puhuttava kanssasi.
Ensin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää sitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä musteta.
Wibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet alkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.
— Tulkaa minun huoneeseeni, hyvä holhoojani.
Wibran kamari sijaitsi L-muotoon rakennetun pappilan toisessa päässä.
Ennenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin. Vanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua. Mutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin lautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen vierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.
Veronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat… Kaikki, kaikkihan, niin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut koskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään, miten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja kiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki mitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta seinää vasten.
Veronkaa ei tarvinnut siihen kauan pyytää; juoksujalassa hän sinne livahti. Uskomattoman paljon mettä saattaakin olla tuollaisten ilkeämielisten pahojenhenkien kielellä. Tämä suloinen hyvin kasvatettu ja hieno neitonen saattoi nyt kavuta istumaan kurkkutynnörille rasvapönttöjen ja viljasäkkien väliin kuuntelemaan, hermot jännitettyinä, joka sanaa ja ääntä.
Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan hänen sydämensä sykintä sekä rasvan tippuminen orressa riippuvista sianlihaliikkiöistä. Kuumuudesta nekin näet olivat alkaneet sulaa ja tippua. Jo tipahti hänen kauniille resedanväriselle puvulleenkin, — mutta mitäpä nyt niistä?…
— Olet siis, kuten sanoit, päässyt sateenvarjon perille, — kuului selvästi pormestarin ääni, — mutta oletko sitä jo nähnyt?
— Mitäs siitä? — vastasi Wibra — arvopapereihin pääsen käsiksi kumminkin kohta vihkimisen jälkeen.
— Mikset ennen?
— Koska en tahdo monestakaan syystä ruveta esittämään sateenvarjon historiaa.
— Esimerkiksi mistä syystä?
— Ensiksikin siitä syystä että pappi joutuisi yleisen naurun esineeksi.
— Mitä sinä papista?
— Toiseksi, kun se olisi armottomasti tehty Veronkaa kohtaan, hän näet luulisi minun naineen hänet vain sateenvarjon vuoksi.
— Mutta saahan hän sen tietää kumminkin sitte myöhemmin.
— En sano sitä koskaan hänelle.
— Onko sinulla vielä muita syitä?
— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos se näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä todistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille, joiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä jos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka yhden joka sormelle.
Veronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin… tällaiselta se mahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta, sateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä omaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena jonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.
— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka tapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä vielä edessä.
— Ah, mitkä? — kysäsi Wibra epävarmalla äänellä.
— Älä keskeytä minua, jää odottamaan viiden junaa. Ennen kaikkia on meidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.
Veronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä linnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan tuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään kauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?
— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on sangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?
— Kyllä, enhän minäkään mikään puupölkky ole. Mutta se nyt on kysymys, olisitko häntä kosinut, jos ei olisi ollut tuota sateenvarjo-historiaa olemassa!
— Ei se olisi johtunut mieleenikään.
Nyt kuului viereisestä huoneesta kiljahdus ja kohta sen perään kolinaa, aivan kuin olisi siellä joku huonekalu kaatunut.
Pormestari kävi tarkkaavaksi ja kysäsi seinään viitaten:
— Tiedätkö mitä on tuolla?
— Luullakseni ruokakammio.
— Olin kuulevinani sieltä kiljahduksen.
— Joku piioista lienee siellä hiirtä pelästynyt.
Niin. Siltä tuntuu murhenäytelmä viereiseen huoneeseen, kun väliseinä on ohut. Joku piika on nähnyt hiiren tai on sydän sortunut. Kukapa sen tietää, sillä epätoivolla ja pienellä säikähdyksellä on sama ääni. Oka sydämessä syöksi Veronka ulos vapaaseen ilmaan; enempää hän ei tahtonut tietää, pois vain täältä tai hän tukehtuisi, pois, pois vaikka minne… Ja viereisestä huoneesta tämä kaikki tuntui siltä, kuin olisi joko Adameczin leski tai Hanna sattunut astumaan hiiren päälle.
Samapa se, miltä se tuntui, sillä sehän kesti vain puolisen minuuttia, sitte se jo unhotettiin ja sai väistyä tärkeän keskustelun tieltä.
— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia… Siinä sitä ollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä. Tutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte voidaan asiasta edelleen puhua.
Wibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen ajatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee. Kuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.
— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole nyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.
Sztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä tiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman väitteensä.
— Mutta entä jos saavuttaisit perintösi ilman Veronkaakin.
Wibralta pääsi halveksiva hymähdys.
— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan jos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain löytö, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä kohden.
Sztolarik käänsi nyt kysymyksen aivan päinvastaiseksi.
— Entä jos et saavuta perintöäsi Veronkankaan kautta?
— Sitähän ei voine olettaakaan.
— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle äsken mainitsemani viiden juna.
— Kyllä kuulen.
Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja nyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.
— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa ostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet silloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak ei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se ristituuli.
Wibra nyökkäsi päätään, myöntäen tuntevansa miehen.
Pyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas, — vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri sille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.
Wibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös kiihkoissaan.
— Puhuitteko jotain Veronkasta?
— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä sormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa viime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta teetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he tallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet lähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine ei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne panemaan vartta paikoilleen.
— Sehän olisi kauheata! — huudahti Wibra kalveten.
Pormestari hymyili voittoisasti.
— Senpätähden sanoin sinulle jo, veikkonen, että meidän on ennen kaikkea päästävä sateenvarjosta selville.
— Mennään oitis! Mennään hakemaan kirkkoherraa!
Maa ihan poltti hänen jalkojensa alla. Hän oli jo saavuttamaisillaan perintönsä ja nyt se taas uhkasi haihtua kuten virva, joka vaeltajaa peräänsä eksyttää.
Helppo oli tavata kirkkoherraa, hän kun paraikaa syötteli kyyhkysiään lakan luona.
— Pyhä isä, — puhutteli häntä Wibra, joka jo eilen illallispöydässä oli tullut sinuksi tulevan lankomiehensä kanssa. — Pormestari haluaisi, kun kerran on täällä, nähdä teidän kuulua sateenvarjoanne. Saako?
— Kyllä. Ja oitis huusi hän Adameczin leskelle, joka paraikaa kyni kanaa portailla:
— Tuokaahan tänne kirkon avain!
Eukko pyörähti noutamaan avainta, ja pastori käyden edellä vei vieraansa kirkkoon, sen viileiden holvien alle, ohi ajan tummentamien penkkirivien.
Miten kauniit ovatkaan nämät yksinkertaiset maalaiskirkot ja kaikki, mitä niihin kuuluu! Nurmikko kirkon ympärillä, punaiset, vihreät ja monen muun väriset kirkkoliput sisässä ja penkkien kulmissa lempeiden naispyhimysten, pyhän Barbaran ja pyhän Rosalian kuvat riippumassa nauhoistaan. Miten monta pyhää legendaa yhdessä! Taivaan asujat ovat tuodut tänne puolitiehen — kirkko on näet puolitiessä taivaaseen — missä he voivat olla yhdessä täällä maan päällä elävien kanssa. Kuorissa pääalttari, lapsille pähkinöitä jakelevan pyhän Nikolauksen, Glogovan tähänastisen suojeluspyhimyksen kuvineen. — Sanoin, tähänastisen, sillä viime aikoina on pyhä Pietari alkanut hänen leipänsä perään kurkotella. — Vasemmalla vihkivesiastian kohdalla Kristuksen kuva, oikea ruususeppele orjantappurakruunun päällä. Siinä rukoili nuori pappi sinä päivänä, jolloin Billegi Máté toi orvoksi jääneen Veronkan hänen luokseen. Kaikki on täällä niin hiljaista ja majesteetillista; rauhaa ja lohdutusta henkivät nuo vakavat seinätkin sekä pyhänsavun tuoksu vielä nytkin, aivan kuin se ei olisikaan sunnuntaista lähtien haihtunut; yhtyneenä liinatukkaisten Glogovan tyttöjen resedakimppujen tuoksuun se täällä viihtyy ja liitelee, yläikkunoista sisään hiipivien auringonsäteiden kimaltelevilla harjoilla.
Kaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät osti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen hänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole niin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut, ja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.
— Tänne, tänne, herra, sakastiin!
Astuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja messupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha tuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo hopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.
Ikäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa sanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen perässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen kulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa kolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle määränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi virnistellen: Täällä on tyhjää.
Sztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon vartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.
— Onko tässä aina ollut tämä varsi? — hän kysäsi.
— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen valmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs. Eikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä yllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva särkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok Istvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä uskovaisia kristityitä ihmisiä.
Sitte kääntyi hän Wibran puoleen.
— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin kunnioitettava mies.
Wibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin, ja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen selkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan perintöäsi.
— Mutta varmaan on pidetty tallella se vanhakin varsi? — hän kysyi uusin toivein.
— Ei ole, — pappi vastasi, — se oli tavallinen puukeppi; muistaakseni
Adameczin leski sen silloin pyysi Veronkalta omakseen.
Johan se keskimäinen paholainen puhui papinkin kautta. "Sateenvarjon varsi on Adameczin leskellä."
Pormestarikin tuli uteliaaksi:
— Kuka on se Adameczin leski?
— Vanha emännöitsijäni, joka vastikään toi avaimen.
Sztolarik purskahti ääneensä nauramaan, — nauroi niin että silmät kyyneltyivät. Kirkon seinätkin ja holvit kaikuivat, koko kirkko tuntui nauraa hohottavan.
Kun olivat saapuneet ulos kirkosta ja pappi oli mennyt viemään sisään avainta, otti Sztolarik esiin silkkipaperiin käärityt sormukset ja painoi ne Gyurin kouraan, tyynen leikillisesti lausuen:
— Äskeisen ajatusjuoksusi mukaan on sinun nyt siis naitava Adameczin leski. Mene ja kihlaa hänet kohta, tässä sormukset!
Wibra ei vastannut sanaakaan tuohon karkeaan pilaan, vaan riensi epätietoisuuden kiihottamana suoraa päätä keittiöön, missä Adameczin leski paraikaa paistoi lettusia hellan ääressä.
— Kuulkaas, mihin olette pannut kirkon sateenvarjon vanhan varren?
Adameczin leski paistoi ensin valmiiksi lettuset, nosti ne varovasti vadille, missä niitä oli ennestään aimo läjä ja kääntyi sitte vasta katsomaan kuka häntä puhutteli.
— Sitä vanhaa varttako kysytte, kulta kunnioitettava herra? Asianlaita on niin, että lapsenlapseni, pikku Matyko sairastui viime vuonna… Juuri kaalin kypsymisen aikana, saattoipa se olla vähän aikaisemminkin…
— No olipa milloin tahansa!
Adameczin leski kaatoi rauhallisesti uutta taikinaa paistinpannuun.
— Tuota noin… Matykosta puhuin. Pahat silmät olivat sen häneen panneet. Pikku Matyko on suloinen lapsi…
Wibra polki kärsimätönnä jalkaa.
— Vai ette sano, missä se on?
— Tuollahan se syö nurkassa.
— Sateenvarjon varsiko?
— Ei, vaan Matyko.
Todellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä taikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen, leikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt suuhunsa kokonaisen lettusen.
— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti asianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.
Adameczin leski pudisti suuttuneena päätään.
— Siitähän minä tässä puhunkin… pahat silmät olivat, kuten sanoin, saaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään; ainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa kekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä. Mutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi sairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä nähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin tietää…
— Antakaa minunkin se tietää ja palatkaa jo Jumalan tähden asiaan.
— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin uusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu, lahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle, tästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin Matyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.
Eukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla taivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei niitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.
— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä äänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?
— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi sitä polttanut?
Wibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, vimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja hellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas paholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.
Yhtäkkiä tarttui joku kädellään hänen olkapäähänsä. Se oli Sztolarik.
— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon tahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa, vaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.