PIKKU VERONKA.
Turhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että maalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti ne maallisetkin tavarat.
Kun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin viisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla ettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla vielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti ei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi heikko se on sydänsuruun verraten.
Sztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että hän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen ja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta, sangen surulliselta.
Kyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin leski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan ruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle, jolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän päivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti vieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen toiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä huomasi että Veronkaa ei ollut missään.
— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne?
— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän luonanne.
— En ole nähnyt häntä kahteen tuntiin.
— Emme mekään.
— En minäkään.
— Ehkä hän on keittiössä?
Nyrpein katsein madame Krisbay nousi kunniasijaltaan pöydän päästä noutamaan sisään Veronkaa, mutta tuli kohta takaisin, olkapäätä kohauttaen.
— Eipä ole nähty keittiössäkään.
— Tämäpä vasta merkillistä, — ärähti kirkkoherra ja juoksi itse ulos, komentaen palvelijoita kiireesti etsimään neitiä puutarhan joka sopesta, missä hän varmaankin piileskeli, romaania lukien.
Adameczin leski siellä kyökissä päivitteli että ruoka jäähtyy ja laitokset pilaantuvat.
— Ruvetaan syömään, — kirkkoherra komensi, — ken ei ole kotona, olkoon syömättä. Emmekä me voi antaa vieraamme tässä odotella, varsinkin kun hän vielä aikoo lähteä kotiin tänään.
Toisensa perään kannettiin siis ruokia esiin, lientä, hirssiputinkia hanhenpaistin kanssa, kaalikäärylöitä, mainiosti täytettyjä, jotta kuningaskaan ei parempia saa; niinikään porsaanpaistia, lettusia. Mutta Veronka oli ja pysyi kadoksissa. Päivällistä syötäessä tuli Hanna ilmoittamaan ettei häntä ole löydetty mistään.
Wibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleen.
— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra, — taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on teidän välillänne jotain tapahtunut.
Hän loi Wibraan tutkivan katseen.
— Meidänkö välillämme? Ei, ei mitään, — vastasi Wibra kylmästi.
— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin. Ja me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme. Hän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on nytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra pormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!
Hän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän istui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti. Pormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden kasvullisuudelle ja missä määrässä.
— Oli kaksikin, — pappi vastasi.
— Onko kirkkoherralla useampia sisaria?
— En tiedä.
Nämät sekavat vastaukset osoittivat, miten apeaksi hänen mielensä oli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän keskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui kahvia juodessaan:
— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa hyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival Beszterczeen.
Kirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin pyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että hänkin alkoi käydä levottomaksi.
Molemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti ikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.
Silmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään kyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.
— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden.
— Mennään yhdessä.
Wibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo käsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville että hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.
— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää mitään tekemistä.
— Mahdotonta, sen sanon.
— Minkätähden?
— Ettekö huomaa että Veronka on kadonnut.
— Mitä sinä hänestä? Kadonnuthan on sateenvarjon varsikin.
Wibra löi suutuksissaan nyrkkiä pöytään niin, että lasit helisivät.
— Minä viis sateenvarjon varresta!
— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä niin sanonut.
Wibra kohautti olkapäätään.
— Se oli silloin! Silloin en vielä tiennyt.
— Ja nytkö tiedät?
— Nyt tiedän, — hän vastasi lyhyeen.
— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan päässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö tuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista mieltymystä.
— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa minua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan pikkuseikalta.
Nuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän puhkesi vilpittömästi sanomaan:
— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin minäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin saamme suoraan kysyä hänen mieltään.
Heidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin
Adameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.
— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa sormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä! Hän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen morsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.
Sztolarik astui kiireesti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
— Mitä sanoitte? Oletteko jotain kuullut?
— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi, nähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli niittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden… Herra Jumala, asiahan on selvä.
Keittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat tapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli nähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen vaimo.
— Oliko hän surullisen näköinen? — Wibra kysäsi.
— Itki.
— Voi minua! — huoahti Wibra epätoivoissaan.
— Mennään etsimään, — pormestari kehoitti.
— Mistä?
— Ympäristöstä, sillä varmaan hän on jossain lähiseuduilla; kohta saamme tietää, missä.
— Voi, eihän se ole niinkään helppoa, — Wibra huokasi syvään. — Vain saduissa on sille varalle peilejä olemassa…
— Minä kokoan tänne kohta koko paikkakunnan!
Wibra pudisti epäilevästi päätään. Oliko herra Sztolarik mennyt päästä pyörälle, kun aikoi tuoda tänne koko tämän rotkoisen paikkakunnan laaksoineen, metsineen hakemaan Veronkaa. Herra Sztolarik todellakin jotain semmoista ajatteli. Veronka on saatava esiin vaikka mistä, asiat kyllä sitte itsestään selviävät.
— Missä kirkkoherra? — hän kysyi töllisteleviltä ihmisiltä.
— Meni pellavalikojen luo katsomaan, olisiko neiti sinne hukkunut.
— Missä on kellonsoittaja?
— Tässä olen.
— Mene heti paikalla torniin ja soita suurta kelloa.
— Mutta eihän nyt ole tuli irti!
— Vaan minäpä käsken. Tunnetko minut?
Tunsipa hyvinkin.
Sztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen virkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan runsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja pian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida…
Ilma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan, ja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista alkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä, mistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa viimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa varmaan nähdä jotain tämän kaltaista.
Tyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen juoksevaa väen paljoutta.
— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin tuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa ovat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan, kellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?
— Näen kyllä, juoksee tuolla Srankón maissipellon laitaa.
— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös pian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta on juossut minua pakoon.
Hän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi hukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja itkeä lemmittynsä menettämistä.
Pormestari ärjäsi kellonsoittajalle, joka yhä vielä kiskoi kelloa hihnasta.
— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón maissipelto.
Kellonsoittaja viittilöi peltoja kohden.
— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä häntä vaivaa.
Mutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan Magátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä voi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni punainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin pajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.
Nähdessään Wibran neito kiljasi ja joka jäsen alkoi vavista.
— Missä on tuli irti? — hän kysyi tylsästi.
— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski vain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?
Neito kävi kalpeaksi kasvoiltaan; hän puraisi huuleensa.
— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa minun mennä… jättäkää minut.
Hän kääntyi poispäin, aivan kuin aikoisi uudestaan paeta metsään.
— Jumalan tähden, Veronka… Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa?
Mitä pahaa olen tehnyt?
Neito katsoi häneen tiukasti, kylmästi. Silmät olivat kuin jääpuikot.
— Jättäkää minut, — hän toisti. — Mitä minusta tahdotte?
Asianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Veronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden tiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut toisen kihlasormuksista neidon sormeen.
— Tätä tahdon, hän lausui rukoilevin katsein.
— Tätäkö? — naurahti neito katkerasti. — Mutta minä tahdon tätä!
Näin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas niitylle ruohikkoon.
Wibra rukka tarttui kaksin käsin ohimoihinsa.
Voi, mitä teittekään minulle? Mitä teittekään?
— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko tarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se sateenvarjoon… sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko ymmärrätte?
Yhtäkkiä selvisi Wibralle pulman salaisuus.
— Herra Jumala, tehän olette kuunnellut keskusteluamme.
— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on turha kieltääkään.
— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa minua, pyydän, kuunnelkaa.
He astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi, neito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät ruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi koko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta, miten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli mahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut Bábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli, ensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina saattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen kulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä tuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla huudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.
Jo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat häämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain jatkoa, jatkoa…
Jo tulee, jo tulee, jotta kohisee… ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla. Münz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu siitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva… voi, sehän meni juoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.
Vielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian ja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.
— Herra Jumala, Adameczin leskihän poltti sen sateenvarjon varren!
— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra iloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että rakastan teitä ilman sateenvarjoakin.
Veronka irroitti punaisen huivin päästään ja heilutellen sitä kädessään hän yhtäkkiä löi sillä Wibraa olkapäähän, samalla silmät kyyneleisinä hymyillen.
— Naisitteko todella vielä nytkin minut?
— Tietysti. Mitä sanotte siihen?
— Sitä, että… (hän pysähtyi, omituinen arkuus tuntui kurkkua kuristavan.)
— Että?
— Ja että… juostaan takaisin etsimään sormustani.
Näin sanoen hän pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan hyppien kuin nuori varsa takaisin Gongolyn niitylle; Wibra tuskin jaksoi perässä laukata.
He etsivät sormusta hyvän aikaa, mutta turhaan. Pian saapui sinne kirkkoherrakin. — Kuulehan Gyuri, älä puhu veljelleni mitään tuosta sateenvarjosta. — En, kultani, en puhu milloinkaan. —
Kirkkoherra antoi Veronkalle ankarat nuhteet.
Voi sinua, pahikko, miten sellainen käytös sopii? Missä olet ollut? Me jo pelättiin pahinta. Juoksit kai taas jonkun perhosen perässä?
— Päinvastoin semmoista pakenin, mutta sepä sai kiinni.
— Perhonenko?
— Niin tuo suuri häijy perhonen.
Saatuaan senverran asiasta selvyyttä kuin sitä hänelle suotiin, kirkkoherrakin alkoi etsiä sormusta, mutta kyllä he olisivat sitä saaneet etsiä vaikkapa tuomiopäivään asti, jos ei Gongoly-isäntä olisi saanut asiasta vihiä ja vääntäytynyt sinne suurine möhömahoineen, jonka päällä tupakkamassin kurenauhojen koreat tupsut mahtavasti heiluivat.
Veronka oli jo ihan epätoivoissaan sormuksen vuoksi.
— No, no — puhui Glogovan pohatta päätään pudistellen, jotta pitkä
harmaja tukka niskassa heilui. — Älkää yhtään surko, neitiseni, kyllä
Gongoly setä sen löytää. Löytää varmasti. Kyllä siihen keino keksitään.
Tunnin kuluttua annan niittomiesten leikata pois kaiken ruohon.
* * * * *
Vaikka odelma ei vielä ollut edes kahden sormen mittainen, vasta parisen viikkoa sitten oli heinähaasiat pois korjattu, — komensi Gongoly -isäntä sinne niittomiehiä, ja todellakin kilahti muutamaan viikatteeseen sieltä uusi kultasormus joka jo seuraavana päivänä kiilsi Veronkan sormessa. Tuosta niin kohteliaan Gongolyn niitystä on siitä lähtien säilynyt se merkillinen tarina, että sitä on niitetty kolmasti vuodessa, ja sitä jokainen glogovalainen kehuen mainitsee aina, kun vieraat paikkakunnasta halveksivasti puhuvat.
Mitä on minun tähän enää lisättävä? Paljohan on niitä asioita vielä kynäni eteen patoutunut. Ikuisia salaisuuksiakin. Gregorics Pálin omaisuudesta ei esimerkiksi tähän päivään ole saatu pienintäkään vihiä. Oliko tuo luuloteltu pankkiosoitus todella vanhuksen sateenvarjon varressa vai ei, sitä ei tiedä kukaan, ei pikku Matykokaan, vaikka hän joi veden, johon sen kolme kekälettä oli upotettu. Niin kallista juomaa eivät ole juoneet keisaritkaan kuin Matyko, — jos asiassa todella oli perää.
Legenda pyhän Pietarin sateenvarjosta Glogovassa elää vielä tänä päivänäkin niillä seuduilla. Sztolarik kyllä kertoili kaikkialla että vanha juutalainen Münz oli kristikansalle lahjoittanut tuon arvokkaan pyhäinjäännöksen, joten alaston totuus ilmi tuli, mutta usko on väkevämpi totuuttakin ja polki sen vähitellen kokonaan jalkoihinsa. Enkä minä suinkaan mene sitä sieltä ylösnostamaan, pyydänpä anteeksi tähänastisiakin tarinoimisiani. Epäilemättä piili asiassa jotain salaperäistä. Tuo pyhä sateenvarjo toi ylen suurta siunausta ja onnea kaikille, Gyurillekin, joka senkautta löysi maailman suloisimman puolison, mikä sitte tapahtui kolmantena sunnuntaina tässä kerrottujen tapausten jälkeen.
Glogovassa ei vielä oltu sellaisia vihkiäisiä nähty. Veronka oli saanut päähänsä, että on kutsuttava kaikki ne vieraat, jotka olivat Mravucsánin illallisissa, kun näet olivat saapuvilla silloin, kun he ensin toisiinsa tutustuivat, tulkoot nyt häihinkin. Paljo oli myös vieraita Beszterczestä, muiden muassa sulhasen äitikin mustassa puvussaan, pormestari, vara-ispaani ja herra tiesi, keitä kaikkia. Kopanyiczasta tulivat Urszinyit, Lehotasta tilanhoitajan neidet, yllä ruusunpunaset laskotetut hameet, Bábaszékistä rouva Münz, niin suuret renkaat korvissa kuin nyrkkini. Niin monta ja monenlaista ajopeliä oli silloin kertynyt Glogovaan, jotta kelpasi ihastella viikon päivät jo niiden valjaitakin.
Jumalanpalveluksen loputtua suntio hartaasti työnteli maalaisia kirkosta ulos, mutta kirkkoherra jäi sinne sisään. Kaiketi hääsaattuetta odottamaan.
— Sus Maria, niin paljon herrasväkeä — ja niin paljon kangasta heidän yllään! Astuivat kirkkoon kaksittain, nainen ja mies, neiti ja nuori herra. Ensin morsian, päässä valkoinen huntu ja valkoinen puku yllä. Voi, kuinka oli kaunis, — vahinko että hänkin joskus vanhenee. Eipä ollut huonompi sulhanenkaan, kelpaisi sitä katsella. Aivan oli samallaisessa puvussa kuin kuvissa itse kuningas. Samettitupsuinen, kultakahvainen miekka juhlallisesti temppelin kivilattiaa vasten kalisi. Mieltä ylentävää oli häntä katsella. Saattue asettui puoliympyrään alttarin ääreen, kullakin naisella oli kukkavihko kädessä ja hiuksiin oli valettu kalliita hajuvesiä. Koko kirkko niistä lemusi kuin apteekki. Ilma oli koleahko. Tilanhoitajan kivuliaat neidet värisivät ohuissa pukimissaan, mutta muuten sujui kaikki kauniisti… ihmeen kauniisti.
Sulhanen antoi vastauksensa kuuluvasti, jotta kirkon holvit kaikuivat, morsian sensijaan hiljaa ja vienosti, kuin olisi hyttynen veisannut. Toimituksen lopulla rukka heltyi ihan itkuun. Alkoi etsiä nenäliinaansa kalliin pukunsa taskusta. Mutta eihän siinä ollut taskua! Kun morsian ei lopultakaan sitä löytänyt, ojensi hänelle omansa muuan nuori rouva, joka seisoi hänen takanaan ja hoki tuon tuostakin takapuolella seisovalle miehelleen:
— Napita takkisi, Wladin!