ENTINEN GLOGOVA.
Glogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin siellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa kyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.
Näille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista maantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan saatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja Selmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu varmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden seutujen tasolle.
Maaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan kasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia. Muuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada esiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.
Semmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä mukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja sittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset äitivanhan niskassa.
Lieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi täällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava alamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä on kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin ennemmin väsähtänyt.
Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja häiritsemään.
Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen. Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.
Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia, keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.
Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut. Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.
Kyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.
— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.
Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.
— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.
Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti suolivyötänsä kohennellen:
— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin renkinsä.
Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään kansanvalistuksen ystävänä.
Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli edustalla.
Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György, jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta myötätuntoisuutta.
Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin äänin:
— "Vitajtye panyi!" (Olkaa tervetulleet, herrat).
Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.
Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen opettajaa olkapäähän hän virkkoi:
— Olen sangen tyytyväinen.
Opettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.
— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?
Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.
— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki on kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen siiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi veitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?
— Montako vuotta olette täällä ollut? — kysäsi tuomari vilkkaasti.
— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että olette asian ymmärtänyt.
Tämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti.
Rattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme.
Kotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna,
ikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.
Parisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat saaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen. Tuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:
— Nyt ei siellä koulumestari ainakaan ole yksin kesäisin kotona.