GLOGOVAN UUSI PASTORI
Uusi "kunnianarvoisa" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla glogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi pitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä lypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.
— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen Bimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän oli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö vuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen sidottuina. Siinä kaikki.
Naapurikylissä ihmiset matkalla härnäilivät glogovalaisia:
— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?
Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat lykätä syyn uuden papin niskoille.
— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi sonnimullikkakin jaksanut vetää.
Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan, eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila. Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti koiransakin mukaan.
Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin! Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.
Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä, rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.
Nuori pappi hymähti.
— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?
— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik
Péter hieman leikillisesti:
— Mikä koira se on?
— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä kummittelemaan.
Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen mielentilaan.
— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.
— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.
Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan yksikseeneläjänä.
Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.
— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.
Muuan vanha eukko huudahti:
— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!
Toinen iällisemmistä emännistä virkkoi:
— Kaunis mies. Tottapa on äitikin ollut kunnon ihminen!
Sanalla sanoen, uusi pastori miellytti kaikkia.
Lempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa, sanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet aikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja kunnes palkkatuloja kertyisi.
Opettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän asioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri Klincsok György.
Näiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten niitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.
— Montako henkeä on pitäjässä?
— Eipä paljoakaan viidestäsadasta puutu.
— Entä mitä nämät maksavat papilleen palkkaa?
— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja, halkoja, viljaa ja "zlevkaa". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä, jota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen astiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]
Nuori pappi kävi yhä alakuloisemmaksi…
— Kyllä se on vähän — hän virkkoi allapäin.
— Entä paljoko on sivutuloja?
— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, — hautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on parikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja kastetodistuksesta tulee kokonainen floriini… Sehän on jotain, se.
— Ja montako paria vihitään vuosittain?
— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä.
Vuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.
— Vai ei useampia. — Entä montako kuolemantapausta?
— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat huonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa hyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että kuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa joskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja tappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina kahdeksaan asti.
— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan pohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.
— Miten niin?— kysäsi pastori kummastellen.
— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin vievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa ilmoittamassa.
— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi
Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.
— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?
Paljokoon virkatalolla maata?
Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.
— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa sata auranalaa… — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!
Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei jaksanut sitä kauankaan nähdä.
— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä, ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.
— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella puolella.
Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa: kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies, suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle pienen lainan.
— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?
Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.
Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa
paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.
— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.
— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.
Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä näkevä.
Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen. Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä ulkoa koputti ikkunaan.
Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.
— Kuka siellä? — hän huudahti.
— Avaahan ovi, Jankó!
Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?
Nopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.
— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?
— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori; minulla olisi vähän tuomisia.
Kiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi ulko-oven ja astui rappusille.
— Tässä olen, hyvä Billeghi. Mitä teillä on tuomisia?
Billeghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä, viljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja hanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen niistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta vetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi valjashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta etsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat, kun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on hevosella velvollisuudentunto.
Billeghi sattui kääntymään ja huomasi nyt papin seisovan rappusilla.
— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka mies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden, sain siihen liian lujan solmun.
Pappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi yhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat "jos äitisi eläisi" tuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata, jalat horjua.
— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini kuollut?
— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan puuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku sisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en jaksa edes muistaa että puhuttelen pappia… toin tänne kunnianarvoisan pastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?
Näin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi ja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä kuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois kärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin hunajaa niistä imeäkseen.
Syksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen. Kysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen että tämä jotakin vastaisi.
— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei ole siitä ollut aavistustakaan.
Sitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:
— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla hautajaisiinkaan!
— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita; astuin taas yhden päälle.
Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.
— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.
Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt, mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan. Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut. Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!
János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei, hevoset!
Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten, miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa mieltään velvollisuutensa täyttämällä:
— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan, rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista, hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta Jankó!
Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat voimat.
Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta, miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.
Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.
János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja. Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut, mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin mustat silkkiripsut.
Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla? Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?
Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa oli siellä sisällä siistimässä.
János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän polvistui.