MEIDÄN ROSALIA.
Niin, vanha Müntzin leski vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin neljänkymmenen florinin vuosipalkalla, kun näet Bábaszékissä ei ollut juutalaista ja sinne piti ehdottomasti semmoinenkin hankkia.
Asian laita oli oikeastaan niin, että Bábaszék oli yksi noita Ylä-Unkarin pikkukaupunkeja, jotka eroavat ympäristön köyhistä kyläkunnista ainoastaan sen kautta, että heidän tuomarillaan on pormestarin nimi ja arvo ja että vissiksi vuoden päiväksi sinne tuodaan ympäristön kesätuvilta ja kylistä parisen vasikkaa ja sonnimullikkaa sekä joitakuita hevoskonia myötäväksi ja samaksi päiväksi sinne myöskin saapuu naapurikaupungista Zólyomista rinkelikauppias, asettaen teltassaan esille rinkeliä, piparkakkuja ja muita leivoksia, jotka menevät hyvästi kaupaksi seudun neitosille ja lapsille. Sanalla sanoen Bábaszékissa on silloin markkinat. Näistä kaupunkilaiset ovat jo vuosisatoja pitäneet tarkasti vaaria, jakaen kalenterivuoden ja maailman tapahtumat kahtia, siten että toinen puoli kuuluu markkinain edelliseen aikaan ja toinen puoli markkinain jälkeiseen. Niinpä sattui esimerkiksi Deák Ferenczin kuolema juuri kaksi päivää Bábaszékin markkinoiden jälkeen.
Kaikkeen tähän ovat olleet syynä muinaiset kuninkaat, jotka käydessään metsästämässä Zólyomin tai Veglesin linnoissa kohottivat juomarahojen asemesta läheisiä kyliä kaupungeiksi.
Kelpaa sentään sekin etuoikeus; kaupungissa on kaikki arvokkaampaa ja näkösämpää, maa, puutarhat, jopa ihmisetkin. Siellä on joka mies kaupungin porvari, ja sehän on jo jotain sekin. Lautakunnan jäsenet ovat neuvosmiehiä, vanha olkikattoinen talo, jossa neuvosto pitää kokouksiaan, on raatihuone, pieksujalka oikeudenpalvelija, vaikka sillä ei olekaan yllään virkatakkia, vaan mahalla vaskisolkinen vyö, on kaupungin heitukka, jonka tulee osata lyödä rumpuakin, sillä kaupungilla on myös oma rumpunsa, ovatpa varakkaammat kaupungit hankkineet itselleen paloruiskunkin. Arvo on aina arvoa — ja sitä tulee myös ylläpitää.
Ja kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia, että suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä pikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän kesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin rientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle hevoselle riittää… Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.
Niinpä Zólyomin kaupunki kovasti vastustaa Pelsöcziä.
Eihän se ole kaupunki eikä mikään; ei siellä ole apteekkiakaan.
Pelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka maailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!
Koiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa
Bábaszék pahasta:
Eihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan. Sellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan kaupungiksi kelpaa.
Bábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa… mutta enhän minä ole tässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita että Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista viisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin — oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken kanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin varrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen matkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia tavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita, nauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa, maaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva, ja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen lisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.
Täten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella kunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä olisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut leikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.
Ensimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut oikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut paljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen sanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja sitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe "meidän juutalaiseukosta" tai "meidän Rosaliasta"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen, Bábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta, käyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa lajia.
Mutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin kanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan, toimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin perille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, — tukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin kivi Davidin lingosta.
— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna, eikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?
Mihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat, alkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin pojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen kaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja kaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa, jalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.
Bábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan ja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:
— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta kuin hyttynen!
— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista, vastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.
Puotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet tavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset silmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan kaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja lempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi niin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin ja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan ei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen tunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt Bábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.
— Hyvää päivää, nuori rouva, miten jaksatte, nuori rouva?
— Hyvin, rakkaat lapset.
— Mitenkä liike käy, nuori rouva?
— Hyvin, rakkaat lapset.
Sangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja vaurastui silminnähtävästi.
Kaikkialla kaupunkilaiset rahtia vetäessään siitä ylvästelivätkin.
— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet höyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala… kyllä siellä elää.
Rosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun seitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain "nuoreksi rouvaksi". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut itselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka oikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa ottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi nuoruuden.
Kuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän muutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta kivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan hänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin tehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa kieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat heidätkin mukaansa.
— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei
Jumalaa, ei pappia, ei juutalaista.
Menipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa laadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta eroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista juutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten — vaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.
Se sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan tuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan vierasten kanssa puheeseen sanat: "noin kivenheiton päässä Bábaszékin juutalaistemppelistä", tai: "Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi mennen" j.n.e.
Vieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan bábaszékiläisten selän takana sanelivat:
— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden hulluutta sairastavat.