SATEENVARJO PUJAHTAA ESIIN.
Monta vuotta kului, monta tukkilauttaa ehti mennä Garam-jokea alas, monta muutosta oli tapahtunut Beszterczessä, mutta kaikista näistä kiintyy huomiomme parhaiten pieneen ilmoitustauluun Gregoricsien talon ovella, jossa on kultakirjaimin sanat: Wibra György, asianajotoimisto.
Maailma yhä edistyy… Gyuri poikasesta oli tullut kuuluisa asianajaja. Viisaat komitaatin herrat kysyivät hänen mielipidettään hänen ollessaan istunnoissa saapuvilla; kukkasten takaa pilkistää ikkunoissa hymyileviä tyttöjen päitä hänen kävellessään kadulla. Todellakin pulska mies ja niin viisas! Vieläkö maailmassa muuta tarvittaisi? Nuori, terve — koko maailma on hänelle avoinna. Hänestä voi vielä tulla lähettiläskin.
Mutta pikkukaupungin haaveilut eivät niin laajalle ulotu. Ne astuvat varovasti, vain rappusen kerrallaan. Ja mikäpä muu voisi olla lähinnä rappusena kuin kysymys, kenen Wibra Gyuri tulisi naimaan.
Varmaan menisi hänelle Krikovszky Katinka, vaikka onkin kaupungin kaunein neito. Kaksin käsin hänet ottaisi Hupka Matilda, niin kopea ja ivallinen kuin muuten onkin. Ehkei Biky Mariskakaan hänelle rukkasia antaisi, vaikka onkin aatelisneiti ja viidenkymmenen tuhannen omistaja. Halpojahan ne tytöt nykyään ovat!
Mutta Wibra Gyuri ei mitään tämmöistä ajatellut; hän oli erittäin vakava ja sulkeutunut luonne. Hänen tuttavansa alkoivat aavistaa että hänen päässään pyöri muita asioita kuin tavallisten ihmisten. Asiain tavallinen kulku kun on se että nuori mies ensin suorittaa tutkintonsa, avaa sitte toimiston ja alkaa etsiä tointa; toimisto sitte siirretään yhä tilavampaan huoneustoon, kunnes se alkaa näyttää laajuuttaan niin tyhjältä, että täytyy välttämättä tuoda joku toinen lisää. Sieltä puuttuu kaunis nainen, vaalea tai tumma. Näin menettelevät useat nuoret asianajajat, joille sallimus suo menestystä.
Gyuri ei mitään semmoista ajatellutkaan. Kun kerran mamma Krikovszky hänelle teki sensuuntaisen kysymyksen, milloinka saataisiin nähdä hänenkin nimensä kihlausilmoituksissa, vastasi hän todella pahakseen pannen:
— Anteeksi, minulla ei ole tapa naida.
Se on todellakin huono tapa, mutta semmoinen tapa, joka ei ota muodista mennäkseen. Vuosituhansia ovat sukupolvet toistensa perässä sitä harjoittaneet, päivitellen ja korvallistaan kynsien valittaneet tuhmasti tehneensä, mutta eivät ole maailmaa sen viisaammaksi saaneet. Niin kauan kuin nuoria neitoja kasvaa, niitä aina kasvaa jonkun miehen varalle…
Hänen toimistonsa menestyi mainiosti, onni hänelle kaikkialla hymyili, mutta hän otti sen hyvinkin happamen näköisenä vastaan. Hän kyllä teki uutterasti työtä, mutta vain ikäänkuin tottumuksesta. Asianajotoimensa hän täytti joka päivä aivan samoin kuin hän peseytyi ja pukeutui. Hänen ajatuksensa liikkuivat muualla. Mutta missä?
Niin, missäpä nuoren miehen ajatukset iässä iässä tavallisesti liikkuvat?
Hänen ystävänsä luulivat sen tietävänsä ja härnäsivät häntä tuon tuostakin:
— Miks'et mene naimaan, mies?
— Ei ole rahaa.
— Juuri sentähden; nainen tuo rahaa. — Tämä käsityshän on niissä piireissä yleinen.
Gyuri pudisti päätään. Hänellä oli kaunis soikea, miehekäs pää, silmät tummat, sielukkaat ja haaveilevat.
— Se ei ole totta. Raha tuo vaimon!
Kas, millaista vaimoa se haaveileekaan. Ystävät arvelivat hänen hautovan liian suurellisia tuumia.
— Hiton suuri "kiipijä" tuo Wibra. Sillä on suuret tuumat mielessään.
Hänelle eivät kelpaa nämät alhaiset porvaritytöt! Ehkä pyörii hänen päässään jokin paronitar Mednyánszky tai Radvánszky. Sanalla sanoen suuri "kiipijä", aivankuin villi viiniköynnös, joka kohoaa korkealle, ennenkuin alkaa kukkia. Mutta jos hän nyt menisi naimaan, hän varmaan korkealle kohoaisi. Länkäpapukin edistyy yhdessä kukkiensa kanssa…
Joutavia puheita nämät. Wibran tasaista edistystä urallaan sekä hänen sisällistä tasapainoaan ei häirinnyt mikään muu kuin tuo onneton legenda hänen perinnöstään. Hänen mieltään eivät häirinneet neitojen katseet eikä suuruudenhulluus, vaan yksinomaan tuo taru. Muista se oli paljas tarina, mutta hänestä miltei todellisuus, joka väikkyi hänen silmissään virvatulen lailla, jota hän ei saavuttanut, mutta ei myöskään kyennyt silmistänsä poistamaan. Se juoksi yhä hänen perässään aivan tavattomiakin polkuja, kiiti mukana levottomasti, herkeämättä sattuen hauen tielleen kaikkialla ja vainoten häntä sekä unissa että päivällä. Seinätkin ja katukivet olivat huutavinaan hänelle: "Sinähän olet miljonamies." Hänen kyhäillessään vaivaisia viiden ja kymmenen kruunun hakemuskirjoja alkoivat kirjaimet yhtäkkiä virnistellä hänelle, hokien: "Heitä kynä hiiteen, Wibra Gyuri, onhan sinulla tavaraa, Jumala tiesi kuinka paljo onkaan. Isäsi on sen sinulle jättänyt, sillä hän oli isäsi, sinulle hän sitä kokosi, sinä olet hänen laillinen perillisensä. Sinä olet suuri herra etkä mikään viheliäinen vasta-alkava asianajaja! Heitä hiiteen nuo asiakirjat ja lähde etsimään aarteitasi." — Mutta mistä etsiä? Niin, mistä? Juuri tämä seikka tekee miehen ihan hulluksi. Saatat istua niiden päällä jossain väsyneenä loikoillessasi; saatat niitä kädelläsi lämmittää johonkin nojautuessasi ja kuitenkin ovat ne niin kätketyt, ettet ikinä niitä löydä. Ja mikä mahtava mies sinusta voisikaan tulla! Mitä voisikaan noilla rahoilla saada aikaan. Voisit ajaa nelivaljakolla, juoda samppanjaa ja pitää kamaripalvelijoita. Sinulle avautuisi uusi elämä, uusi maailma. Askeltesi äänestä sinulle aatelisvaakunoilla koristetut portit aukenisivat. Ja tähän kaikkeen ei tarvittaisi muuta kuin vähän kekseliäisyyttä, ajatusten onnellista leimahdusta… Mutta kun mitään semmoista ei ole syntynyt, saat veikkonen kirjoittaa vain hakemuksia ja kaikessa hiljaisuudessa ajaa köyhien slovakkien oikeusasioita.
Hän oli ihan onneton tietäessään tuon omaisuuden olemassaolon. Itsekin hän sen tunsi ja toivoi monta kertaa, ettei hän milloinkaan olisi kuullut siitä puhuttavankaan. Hän olisi ollut sangen iloinen, jos tuosta hämärästä olisi pujahtanut ilmi yksikin semmoinen yksityiskohta, joka olisi tehnyt tuon perinnön olemassaolon mahdottomaksi tai edes epäilyksen alaiseksi. Kunpa olisi kerrankin joku tullut hänelle sanomaan:
"Näin vanhan Gregoricsin kerran Monacossa menettävän äärettömiä summia."
Mutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä selvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän ihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:
— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja varmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa. Eikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?
Sitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei häneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli todella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden ihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika, vieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja lahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen; jalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana, yksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei mierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi kauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan liikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa niiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.
Se rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa talon, antoi erään merkillepantavan tiedon.
— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle: "Talletan rahat johonkin pankkiin", ja hän tiedusteli samalla minulta pankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta tiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi takaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden sen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. "Minä en enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä korvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen asian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä."
Mutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa päälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa ne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin yksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa, muistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja, kertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál tahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa ääreen.
— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut kuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.
— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?
— Sanoi toki. Tahtoi sinulle jotain antaa.
Jo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne, tänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että vainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista kuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se oli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista annettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen, voiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?
Ei, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee oraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa, orastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi sana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa… Eipä tarvinnut hänen liioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin Krikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla olivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli toimitukseen kutsunut.
Kaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä patjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen esitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset, laskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä hän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja ojensi sen syvästi huoaten notariolle:
— Tällä olen kaksikymmentä vuotta oikeutta painanut.
Sitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan silmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.
— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin kääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka varressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia tiedonantoja leiristä leiriin…
— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Salaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä sateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki alkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.
Siellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä veteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren palkinnon.
Ah, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan soida isävainajan silloiset sanat: "Kun kerran saat sateenvarjon omaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä." Ne soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan toisesta maailmasta.
Neuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten herra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus tekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä luuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa nuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa päättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen seinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta, ei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen muotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.
Vielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin tuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä teki kuolevalle vanhukselle:
— Oliko se ontelo suurikin, herra pormestari?
— Mikä ontelo? — kysyi kuoleva, joka jo oli unhottanut äskeisen puheensa.
— Se siinä sateenvarjon varressa.
Raukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä häneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.
— En tiedä, en tullut koskaan isältänne kysyneeksi.
Sitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti, niinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:
— Jos vähäsen odotatte, käyn häneltä itseltään kysymässä.
Ja kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja ja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli kaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja katolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.
Sillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin kuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä vuoroin riemusta sykähteli: "aarre on löytynyt", vuoroin taas painuen toivottomuuteen: "tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi käsillä. Mutta missä on se?"
Hän ei saattanut syödä eikä juoda eikä nukkaakaan, ennenkuin hän pääsisi siitä selville. Ensi töikseen hän meni tutkimaan asiaa äidiltään. Mutta vaikka vanhus kovasti muistiansa vaivasi, ei hän kyennyt vastaamaan muuta kuin:
— Kuka sitä enää muistaa, rakas poikani, niin monien vuosien perästä!
Ja mitä sinä tuosta risaisesta sateenvarjosta?
Gyuri huokasi:
— Kaivaisin sen esiin maan povestakin, vaikkapa paljain kynsin, jos vaan voisin.
Eukko kohautti olkapäitään, päätänsä pudistellen.
— Kenties Matyi siitä jotain tietää.
Helppo olikin saada Matyi käsiinsä, hän kun nyt poltteli piippuansa "nuoren herran" etuhuoneessa, hänen palvelijanaan, mutta samaa virttä veisasi hänkin, oli muka siitä lähtien unohtanut tärkeämpiäkin asioita; sen verran hän vain muisti, että vanha herravainaja vielä kuolinhetkelläänkin tahtoi sen sänkyynsä. Jumala tiesi, minkä tähden hän sitä niin tarkasti vaali.
(Tietää sen jo muutkin, eikä yksin Jumala.)
Tärkeimpiä olivat sentään Bothárin lesken tiedonannot, joka yhä vielä piti pientä rihkamakauppaansa Gregoricsien talon kivijalassa ja oli ollut kuollutta pesemässäkin ja pukemassa. Eukko vannoi kautta taivaan ja maan, että sateenvarjo oli tiukasti vielä kuolleen jäykistyneessä kädessä kiinni ja että täytyi oikaista joka sormi saadakseen se irti ja voidakseen panna sijaan tavanmukainen pyhä risti.
Asianajaja kääntyi poispäin nämät kuultuaan, pyyhkäisten parisen kyyneltä silmistään.
— Niin, niin, vainaan kädessä oli se sateenvarjo, — toisti Bothárin leski, — saan jäädä tähän paikkaan seisomaan, jos valehtelen.
— Mitä niistä, — murahti Gyuri herra, — pitää saada tietää, missä se on nyt.
— Varmaan myöty huutokaupalla kuten muutkin tavarat!
Tämä olikin luultavinta. Gyuri riensi kirjastoon, jossa vainajan perukirjojen seassa piti löytyä myöskin huutokauppapöytäkirja. Pian hän sieltä löysikin myytyjen tavaroiden luettelon, kuka oli huutanut ja mihin hintaan piirongit, kaapit, pöydät, tuolit; siinä oli lueteltu turkit, pyssy, jahtilaukku, saappaat, latauspuikko, mutta sateenvarjoa vain ei oltu merkitty. Hän luki kymmeneen kertaan läpi luettelon, mutta turhaan; ei jälkeäkään, lukuun ottamatta seuraavaa riviä:
Kelvottomia kapineita, 2 florinia. Osti valkea juutalainen.
Kenties se kuului niihin. Niin se kai oli. Sateenvarjo on ollut noiden kelvottomien kapineiden joukossa. Sen on ostanut Valkonen juutalainen. Ei siis muuta kuin lähteä etsimään tuota juutalaista. Se on nyt ensi tehtävä.
Mutta kuka oli oikeastaan tuo valkonen juutalainen?
Noissa onnellisissa Pohjois-Unkarin kaivoskaupungeissa olivat tuon huutokaupan aikana juutalaiset sangen harvinaisia. Heidät oli helppo toisistaan eroittaa, kun heitä oli vain pari, kolme. Yhtä sanottiin keltaseksi vaalean tukkansa johdosta, toista mustaksi, kolmatta ehkä punaseksi, ja vanhaa valkoseksi. Näillä neljällä värillä voi siihen aikaan eroittaa toisistaan kaikki Israelin lapset siinä kaupungissa. Senjälkeen he ovat Beszterczessäkin kasvaneet useaksi sadaksi perheeksi, mutta hiusten värin monistamisesta ei näy Luoja enää huolta pitäneen.
Ei ollutkaan vaikea saada selville että ennen muinoin — vanhat ihmiset sen vieläkin muistavat — valkoseksi juutalaiseksi sanottiin Müntz Jónásta, ja asia oli sitä todennäköisempi, kun kaupungin vanhat housutkin ja liivit jo kerääntyivät hänen puotipahaseensa, ennen kuin ne alottivat maallisen olemuksensa toisen toimintakauden. Moni muistaa vielä tuon pienen myymälän, jonka seinille oli näytteiksi asetettu vanhoja saappaita sekä kuluneita ja nukkavieruja viittoja ja nuttuja, ja ovessa musteella töherretty kirjoitus: "Vain kedon liljat voivat halvemmin pukeutua kuin ostajat täältä".
Tämä kyllä oli totta, mutta sillä lisäyksellä että kedon liljat sentään pukeutuivat somemmin kuin ostajat siinä liikkeessä. Nämät selvitykset eivät Gyurille tuottaneet suurtakaan lohdutusta. Vaikka hänellä siis ei ollut niinkään suuria toiveita löytää sateenvarjoa, läksi hän kuitenkin suoraa päätä nykyisen pormestarin, herra Sztolarikin luo lähempiä tietoja saamaan, tämä kun oli ollut kauan aikaa kaupungin notariona ja tunsi kaikki ihmiset ja asiat. Avomielisesti ja yksityiskohtia myöten hän kertoi tälle asiansa, että Gregorics Pálin omaisuus, joka nähtävästi oli talletettu jossain ulkomaan pankissa, oli melkein kuin löytynyt. Pankkiosoitus oli epäilemättä kätketty vainajan sateenvarjon varteen ja tämän sateenvarjon oli luultavasti muuan Müntz Jónás niminen juutalainen huutokaupassa ostanut. Kaiken tämän Gyuri kertoi nopeasti, hengästyneenä, yhteen menoon entiselle holhoojalleen.
— Tämän verran olen onnistunut saamaan tietää. Mutta mitä nyt tehdä?
— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy vain jatkaa etsimistä!
— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin, kuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut lahomaan.
— Ei saa heittää asiaa sikseen.
— Tunsitteko Müntz Jónáksen?
— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka köyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni hänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste, — ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin punainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin. Kuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä valankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: "Jokohan se Jónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on saanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?"
Tähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole sentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin ja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa kesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta nuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan; toiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske sinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.
Gyurin silmät ilosta sädehtivät:
— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —
Todellakin taivaallinen tiedonanto!
— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että olet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.
— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti rakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta kuinka on sitte Müntz rukan käynyt!
— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena pitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha Jónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä pelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen vaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei vain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää, että ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä slovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes vihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta. — Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui alakuloiseksi.
— Mutta silloinhan sateenvarjokin hukkui Garam-jokeen.
— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän sen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun seassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi, poikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin kauas, kunnes…
— Menisin, mutta mihin menisin?
— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat hajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat liikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi, enkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde Bábaszékiin, leski asuu siellä.
— Missä sijaitsee Bábaszék?
— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen mätäkuussa viluun.
— Ja tiedättekö varmasti Müntzin lesken asuvan siellä?
— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin.