ENSIMÄINEN LUKU.
Parkaasi.
Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen, voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi; niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei mitenkään enää voinut selvitä niistä.
Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika: hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin oikein vaikea olo laivalla.
Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta. Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa, vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.
Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä. Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin Itä-Intian saarista.
Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.
Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi. Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan. Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.
Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti parkaasin purjeet.
Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja, kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää, toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina — useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.
Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa perämiehelle jokaisen uuden vaaran.
Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen luodolta ja jatkoivat matkaa.
Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa, joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin. Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa mukaan oltiin ainakin tähän tultu.
Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan, joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle kädelle.
Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan, jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.
Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan; auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut ojentaakaan itseään kunnollisesti.
Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa, saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.
Nousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo samana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät mannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa pitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä mustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.
Jos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella venheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin ollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana voinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja sininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin tyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan pohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt ei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin Karpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte purjehtia rantaa kohden.
Kuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä yöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä luotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in niemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun eivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he luultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse lahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä, keksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi pitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren ja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan kun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään ollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja katteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa luuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla — alihankaan.
Pian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka purjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello 12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin penikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.
Siten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun paahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän kuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen järjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei voinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska haaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.
Tämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti purjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat silloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö oli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet keksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä selvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi käydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta parkaasia?
Katteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut soutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään, jonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän toiset puolet aikoja.
Viimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle; vaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään ja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin huomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa merenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka herkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki nousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä oleva ilmakin.
Kun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin ja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun ryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi tässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin kulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka metsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla silmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä luultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat virkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään, jos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!
Katteinilla lienee ollut samanlaiset ajatukset. Hän oli herännyt ja, istuen matrassillaan, katseli metsäisiä rantoja. Vaan luultavasti hän ei vielä selvään nähnyt; silmänsä taisivat haristaa. Hän pisti siis kätensä laidan yli veteen ja pesi ensin silmänsä merivedellä, sitte kasteli myös päätä ja otsaa, joita vaivasi polttava kuumuus. Vanhasta tottumuksesta katseli hän purjetta, taivasta ja taivaanrantaa; vaan purje riippui velttona mastossa, taivaalla ei näkynyt pilvenhetaletta, taivaanrannalla ei purjetta eikä maata, jos ei kysymykseen ota paria pientä ja vaaleata hietasaarta, jotka olivat vastapäätä niemennenää.
"Kuulkaapa Black", sanoi katteini koottua ajatuksensa, "tässä on kirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?"
"Hyvin huonolla, katteini", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta oli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, "viimeisinä päivinä olemme juoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa täydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen enemmän kuin puolen tuoppia."
"Kirottu seikka", murisi katteini, "sekö vielä puuttui. Käskinhän kuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin paljon kuin mahdollista."
"Vettä olikin runsaasti", sanoi Black; "vaan ensimäisinä päivinä oikein kilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme kaikki tahdo kuolla janoon."
Katteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja tyytymätönnä eteensä.
"Kun ei laivojakaan tule näkyviin", sanoi hän lopullisesti, "auttamaan meitä tästä kurjasta paikasta".
"Tämmöisellä tyynellä", sanoi perämies, "ovat hekin paikoillaan ja sitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt, olisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen, niin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin tiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis käännymme pohjaiseen, sitä parempi."
Laivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi tavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat risteilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka siellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.
"Emmekö laske pohjaiseen, katteini Oilytt?” kysyi taaskin Black.
"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on", sanoi katteini, "Meneehän siellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja sinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme tapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.
"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä voitte olla täydellisesti vakuutettu", sanoi Black, "pari päivää ennen lähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut vuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa ei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä rannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä, joiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla."
Eikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.
"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?"
”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. "En tarvitse heitä peljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En myöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen vesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa neuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan, ja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan läheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin tuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja", liitti hän matalammalla äänellä, "miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin se vaikeata työtä."
Koko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa lakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja tarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.
Parkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin huomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan metsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan korallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla kasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta, samoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla merenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.
Katteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon kanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä mihinkään erikoiseen paikkaan.
Tuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli kääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä tuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli polttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät saaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta, sillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo vesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli soutaa niin kauan kun voimansa riittivät.
Tavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies vuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää. Katteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata useamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä piti säästää.
Sill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat nyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso tasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman eräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista vettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti, ettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä laatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi miesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi sitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan likimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna päättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta karahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä hyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.