TOINEN LUKU.
Raittiin veden etsiminen.
Saaren pohjaisella, korkeimmalla paikalla kasvoi tosin muutamia pensaita ja laivamiehillä oli hyvä halu tehdä niistä valkea; vaan tämän kielsi Black tykkänään, koska, jos mannermaalla heidän läheisyydessään todella kuljeskeli mustia ihmissukuja, ei ollut tarpeellista sopimattomalla ajalla ja varten vasten ilmoittaa haaksirikkoisten tuloa, semminkin kun tuli näkyisi koko lavealle rantamaalle.
Katteinille ei tämä kielto ollut mieluinen. Hän oli edeltä kättä iloinnut saavansa väriä vettä, tehdäksensä groggia siitä vesi-osastaan, jonka hän tarkoin iltaa varten oli säästänyt; vaan hän ei voinut antaa päinvastaista käskyä ja mukautui siis hänkin perämiehen käskyyn. Jos mannermaalta löytäisivät vettä, jota hän ei epäillyt, ajatteli hän seuraavana iltana nousta jollekin saarelle, ja kun eivät silloin enää tarvitsisi peljätä mustia roistoja, valmistaisi hän rauhassa rakkaan grogginsa.
Mukavasti maaten lämpöisellä hiekalla viettivät he yönsä hyvästi tämän leveysasteen miedossa ilmanalassa. Hyönteiset eivät heitä myöskään vaivanneet ja heiltä puuttui ainoastaan raitista ja kylmää lähdevettä, voidaksensa vielä kerran mielinmäärin täyttää janoansa. Vaan olihan maa tuossa vastapäätä; tekihän katteinin mieli sinne, jossa seuraavana päivänä ehkä olisivatkin, ja sitte piti käännyttämän Itä-intian saaristoa kohti — jos ei vaan se vaivaloinen soutaminen olisi ollut.
Kaikki eivät kuitenkaan tänä yönä maanneet; Black ei sitä sallinut. Kaksi miestä täytyi maata venheessä, sillä eihän voitu tietää, mitä saattoi tapahtua; sillä perämies ajatteli mustista asukkaista kaikenmoista pahuutta. Senlisäksi hän määräsi vartiaksi yhden miehen, jonka sijaan joka tunti astuisi toinen. Itse tahtoi hän vartioida aamupuhteella, koska, jos villeillä on tarkoitus hyökätä jonkun matkuen kimppuun, lie melkein aina säästävät sen aamupuhteesen, jolloin vartioimista ei tahtonut muille uskoa.
Senkin puolesta oli joidenkuiden valvominen tarpeellinen että parkaasi pysyisi vedessä, ettei se luoteen aikana taas jäisi kuivalle maalle, jolloin se epätasaisen lastinsa vuoksi helposti halkeaisi vuotavaksi. Muutoin näyttäytyi pelkonsa mustien suhteen olleen perätön; sillä heitä ei vähääkään häiritty ja kaikesta näkyi ettei heitä paitsi yhtään inhimillistä olentoa ollut koko tienoolla. Päivän tultua tarkasti Black turhaan pitkällä laivakiikarilla rantaa. Nousevaa savua ei huomattu missään ja yhtä vähän taisi muutakaan epäilyksen alaista keksiä. Ehkä tämä niemeke, mikä se kartan jälkeen täytyi olla, oli tällä kertaa tykkänään asumaton; sillä hän tiesi hyvin, ettei Austraalian villeillä suvuilla ole pysyväistä asuntopaikkaa, vaan että he kulkevat paikasta toiseen.
Näin ollen, ei veden etsintäretki mannermaalla ollut ollenkaan vaarallinen, vaikka ei Black uskonut sen onnistumista, senmukaan kun hän oli maan luonnosta kuullut kerrottavan. Vaan se oli katteinin tahto ja sitä paitsi eivät sittemmin tarvitsisi nuhdella lisiänsä, etteivät viimiseen saakka koitelleet enentää vesivarojansa. Tosin heiltä täten meni hukkaan kokonainen matkapäivä, vaan häntä lohdutti sekin seikka, ettei tänäkään aamuna tuullut hiukkaakaan. Taas olisi heidän täytynyt tarttua airoihin, jota kulkutapaa merimies enimmän vihaa.
Katteini Oilytt oli kaiken tämän antanut tapahtua, piittaamatta vahdista tai muusta. Hietarannalle nostetulla matrassillaan joi hän vielä iltasella "jäykän" grogg'insa ja poltteli nysä-piipullansa, jonka tehtyä hän, varjeltuakseen yökasteesta, veti korvillensa villapeitteen; hän makasi rauhallisesti auringon nousuun, jolloin Black hänen herätti, koska ei yksikään silmänräpäys saanut hukkaan mennä.
Aamiainen oli pian syöty; sillä kun syötiin kylmää ruokaa, ei sitä kauan tarvittu valmistaa. Parkaasi oli myös Maten huolenpidon kautta pidetty vesillä ja kun taas kaikki istuivat määrätyillä sijoillansa, soudettiin iloisella mielellä maata kohden.
Black seisoi sill’aikaa kokassa ja katseli rantaa kiikarilla, kun taas katteini Oilytt istui perässä, laskeaksensa siihen kohtaan, jossa, ympärillä olevista kukkuloista ja rantapensaista päättäen, näytti siltä, kuin pieni joki siinä laskisi mereen.
Mitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä päätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle pistäyvän lahdekkeen kaidan suun.
"No, Black", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, "mitä olen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän neuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin voimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää taitaisi soutaa.
"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein", sanoi Black, "vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla pieni lahti."
"Vai niin, te ette siis usko vielä? sanoi Oilytt äkäisesti.
"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta", vastasi perämies kohottaen olkapäitään, "ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan mahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle. Kaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin kohta, kuinka asian laita on."
Senjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen suuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen syvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit, näet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa vedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin olisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei luonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin riittänyt enentämään heidän vesivarojansa.
Vaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi, nähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen eivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten venheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit oleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu keksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven, joustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä köytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan, johon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut tunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea tämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.
Venhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata lahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt mitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi myöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä, vaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla ainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen tuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut olla sama?
Venhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden takana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen puulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun vaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai kahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi pääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan olisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet joustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään raivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.
Aina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni. Rannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he näkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset lensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat. Viimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten välitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin köynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin mangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden läpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle taivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten saatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen sekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata takaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle vedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa, tiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai yhdeksän tuntia.
"Juuri niinkuin ajattelen", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat päässeet väljemmälle vedelle, "ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa maassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä matkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.
"Te ette vieläkään usko", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli huonolla tuulella, "vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on toisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet; vaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein aina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä maan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä."
"Vaan kuinka tulemme sinne herra katteini?"
"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos tästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme, tulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat mangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät kasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja sen pitää tapahtuman silmänräpäydessä".
"Ja sitte lähettää retkikunta maan sisälle?"
"Se on luonnollista⁴.
"Vaan jos tämä tapaa lauman villi-ihmisiä?"
"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille mustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät hyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden kerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan vuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan."
Black nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää esimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän tiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut seurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva edesvastaus kaikesta.
Parkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut tyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini varmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin sitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on aina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät laiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin tähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun merimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan, eivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat. Peräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille saattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta, olisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa. Airot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä maan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin parkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä paikan, mihin maalle nousisivat.
Tosin olivat he lii'an lähellä maata voidakseen nähdä rantamaata kokonaisuudessaan; vaan Oilytt ei tahtonut soudattaa ulommaksi, koska siten olisi aikaa kulunut ja miehet ehkä turhanpäiten vaan väsyneet. Tässä oli toinen paikka yhtä hyvä kuin toinenkin ja kuin tultiin semmoiselle paikalle, missä katteini mangrovepensasten takana ja tuskin parinkymmenen askeleen päässä rannasta näki korkeita puita tummine lehtineen ja pandanuskasvin pitkät, terävät lehdet, viittasi hän toisen perämiehen kääntämään kokan sinnepäin ja muutaman minuutin perästä raappi raudoitettu pohja korallihiekalla.
Että olivat siis maalla, oli ainakin varma, ja mangrovepensaat kasvoivat niin harvassa, etteivät voineet heidän maalle nousuaan estää. Melkein joka paikasta taisi näiden läpi tunkeutua; vaan nyt tuli tarpeelliseksi määrätä, miten miehistö jaettaisiin, voidakseen sekä tehdä edellä mainitun retken maan sisälle kuin myös samalla vartioida parkaasia. Sillä kuka tiesi, eikö mustat ihmiset olleet likitienoilla, ja siinä tapauksessa oli hyvinki luultava niiden jollakin nyt kätketyllä kanoottivenheellä etsivän rannalta parkaasin ja vievän sen hyvänä voittosaaliina mukaansa.
Katteini olisi itse mielellään jäänyt venheesen, sillä se olisi hänestä ollut mukavanpa, vaan hän häpesi tehdä sitä Black'in vuoksi, joka vaaraa maalla näkyi pelkäävän. Tälle tahtoi hän näyttää, ettei hän ainakaan ollut pelkuri; sitä paitsi ei hän muilla luullut olevan niin suurta tietoa maisemista, että he maan ulkonäöstä jo voisivat päättää sen paikan, jossa puro tahi lähde olisi löydettävänä, — sillä mitään jokea ei nyt enää hänkään luullut tapaavansa.
Mukaan otettavia miehiä valitessa oli välttämätöntä ottaa semmoisia, jotka taitaisivat käsitellä pyssyä ja tähän toimeen varsinaiset laivamiehet harvoin kelpaavat, jos eivät sotalaivassa siihen ole harjaantuneet. Katteinin kysymykselle vastasi Bob ennen paljon ampuneensa, jonka vuoksi taisikin satuttaa pilkkaan, vaan Jim sitä vastoin vakuutti ei tietävänsä pyssystä muuta, kuin että laukaus läksi sen suusta, kun perässä olevaan liipasimeen painoi, vaan selitti myös paremmin voivansa käsitellä kurikkaa ja tällä lyödä miehen lailla. Kirvesmies ei liioin tahtonut kuulla puhuttavankaan ampumisesta ja tavaran-hoitaja selitti, kun huomasi kukaties saavansa jäädä venheelle, tekevänsä kaikki, mitä häneltä vaadittiin, kun vaan ei tarvitsisi ampua.
"No poikaseni", sanoi katteini Oilytt, "jos niin on, niin saat kulettaa sitte ruokavarojamme, sillä venheessä et myöskään voi olla miksikään hyödyksi. Siis jäävät kirvesmies ja Jim venheelle, koska tähän täytyy jättää kunnon merimies; vaan teitä neuvon etenkin, ett'ette koske puteliani. Me muut seitsemän olemme kylliksi riittävät tekemään tämän lyhyen retken ja sinä Jim lykkäät venheen ulos niin kohta kuin olemme maalla ja soudat jonkun matkaa vesille, jossa taidat laskea ankkurin pohjaan. Jos näet jonkun mustista olennoista, vaikka en heitä luule parinkymmenen penikulman sisällä olevan yhtään ainoata, saat ampua kiväärisi. Taitanethan edes sen verran pyssyä käsitellä?"
"Taidanpa niinkin ja myös latatakin uudestaan; vaan saada sattumaan, siitä en voi vakuuttaa."
"Ei se haittaa, tähtää vaan siihen suuntaan, jossa jotakin epäilyksen alaista huomaat ja katso vaan sitte, että olette aina väljällä vedellä, etteivät taida uimalla tulla luoksenne."
"Vaan katteini Oilytt", kysyi Black, "eiköhän olisi parasta panna myös Ovens venheen vartiaksi? Voimmehan kuuden miehen lähteä retkelle, vaan jos jonkun sattuman kautta kadottaisimme venheen, sitte ainakin olemme auttamattomasti hukassa; sillä tälle rantamaalle tuskin konsaan laivat purjehtinevat, joilta taitaisimme apua odottaa."
"Kuus miestähän meitä oikeastaan on, Black", sanoi katteini, "sillä tavaran-hoitajaa tuskin voinemme mihinkään puolustukseen käyttää; Jim ja kirvesmies ymmärtävät hyvinkin hoitaa venheen, semminki, kun ainoana toimenaan on sen soutaminen kylliksi loitolle rannasta. Jim, sido paikalla yhteen kaksittain tyhjiä putelia, että jokainen meistä voi saada pari halttuunsa. Joko pyssyt ovat siinä kunnossa, että niitä voi käyttää?"
"Tänä aamuna tarkastin ne itse ja panin niihin uudet nallit. Varminta kuitenki olisi ensin paukauttaa latingit ilmaan, jos se ei matkaan saattaisi liian kovaa jyskettä."
"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä kunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja ainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä aseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi putelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa leipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme tarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on olla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä puolestani otan pienen teleskooppini."
Black viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä koski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos todella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut luottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka ei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään, koska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä laivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut seurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies, vaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia nautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan Black oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin synkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin kuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini Oilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti, sai hän vastatakin seurauksista!
Tarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet pyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista patruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi, tuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman tavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös venheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän vielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen täytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.
Tavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut kuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni retkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui pian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti eteenpäin.
Black, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian sisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja, katseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden jälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he olivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren rantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? — Kalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi metsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin villilintuja ja metsähedelmiä.
Eräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen hedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän varovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas, sammutti janon oivallisesti.
Muutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt alas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi onneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä oli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä viimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella niin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät sivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.
Katteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti mennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä löytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä kävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä olevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä. Tuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä harveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja rotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.
Kau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä loppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin. Ainoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista kuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita yksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen surkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.
Vuoret takapuolella — vuoriksi niitä ei oikeastaan voinut nimittää, vaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan irtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina auringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi Black kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian kummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen olkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota; tämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa, sillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan, vaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.
"Meidän täytyy kääntyä enemmän oikealle, Black", sanoi katteini, jonka sangviniset toiveet näyttivät vähenevän; "kun kerran olemme täällä, emme saa lakata vettä etsimästä ennenkuin tyystin olemme tienoot tutkineet. Menkäämme sen vuoksi takaisin katveiselle metsänrinteelle. Siellä taidamme paremmin tarkastaa lahden alimaista laidetta. Oletteko nähneet jotakin, joka ilmoittaisi mustain ihmisten läsnä-oloa?"
"Kerran näytti minusta" sanoi Black, "ikääskuin jonkin olennon olisin nähnyt liikkuvan ruohopuun takana vuoren toisella puolella; vaan kun tarkemmin tähystelin paikkaa, oli näky kadonnut. Tässä hietakorvessa, katteini Oilytt, en nyt minäkään usko kohdattavan mustia. Sillä en todella voi ymmärtää, mitä he täältä etsisivät ja mistä he taitaisivat elää, — jos eivät ruoakseen käyttäisi noita vähäpätöisiä hedelmiä rantatöyrällä."
"Sitä parempi; minä puolestani en ainakaan halua, heidän tuttavuuttaan, sillä niillä mustilla rosvoilla ei ole mitään, jolla taitaisi käydä vaihtokauppaa."
Hiljaisuudessa vetäytyi nyt pieni retkikunta rantapuiden varjoon kulkeakseen lahden ympäri, jonka pohjukan he jo tästä taisivat nähdä. Vaan he eivät tarvinneetkaan kulkea koko matkaa, sillä jo keskipalkoilla taisivat silmäillä koko tienoon, ja ettei tällä vettä löytynyt, sen huomasi nyt jo katteinikin.
Juuri tämä paikka, jossa olivat, oli korkein penkere, mistä maa viettyi mereen päin. Päinvastaiseen suuntaan aleni maa autioksi ja hedelmättömäksi hietakorveksi, jolla ei edes ruohonkorttakaan näkynyt kasvavan. Muuta ei taitanut nähdä kuin hietaa ja erästä auringon paahtamaa, kuumaa kivilajia; ei kuivinkaan pensaskasvi ilmoittanut maan olevan edes kosteankaan merta ja lahtea ympäröivään metsäkaistaleesen saakka, joka juuri niistä sai kasvullisuutensa. Kädellään nojautuen pyssyyn katseli katteini Oilytt tyytymättömänä ja rypistetyin kulmin autiota ja surkeata maata.
"Ei näytä siltä, katteini Oilytt, kuin täällä voisimme saada putelimme vedellä täytetyiksi," sanoi lopullisesti Black. "Minun mielestäni olisi nyt paras niin nopeasti kuin mahdollista palata parkaasin luo ja jatkaa matkaa. Sitä paitsi olen sangen levoton, kuin tiedän niiden kumpaistenkin miesten olevaan yksinään venheessä ja senpä vuoksi kiitänkin Jumalaa, niin kohta, kuin tunnen sen lankut olevan allani."
"Niinpä teemmekin kohta, Black", sanoi katteini. "Vaan ensin täytyy meidän tarkastaa tuota kukkulain keskellä olevaa notkelmaa, jossa ruohopuu seisoo. Se ei ole voinut kasvaa kuivassa maassa ja ehkäpä juuri siellä löydämmekin runsaassa määrässä sitä, jota haemme."
"Vaan tästä sinne on ainakin kaksi englannin penikulmaa."
"Tuskin; ainakin tunnissa käymme hyvinkin tämän matkan, joten siis päivälliseksi voimme joutua venheelle. Sitä paitsi emme kadota aikaa, koska ei vieläkään tuule, ja jos sitte illemmalla raitis ilmanhenki alkaa puhaltaa, voitamme kaksinkerroin, mitä täten kadotamme."
Katteini Oilytt ei odottanut vastausta. Hän oli nyt kerran saanut päähänsä, että osoittamassaan suunnassa löytyisi vettä ja senvuoksi, kääntyen oikealle, alkoi hän astua viistoon aukealle, auringon polttamalle maalle, joten taas neljännes tunnin kuluttua saivat näkyviinsä sen yksinäisen ruohopuun, joka seisoi ikäänkuin aukon vartiana.
"Pysähtykää, katteini Oilytt", huusi Black hänelle, joka kävi edellä; "tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat lähistössämme."
"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt täytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla."
"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini", sanoi perämies, "sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä tienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän, jonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä tienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme."
Katteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat kiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet kerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat katsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan jäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat kahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet metsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat nämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä kukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän luonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren joukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin rohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät pyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut ajatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja miehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.