KOLMAS LUKU.
Tappelu villien kanssa.
Ennenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan pyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan, josko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän oman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki ilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän kysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen kuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen he ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä sitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti aurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista aika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman suulle.
Tätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa, kun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä viertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun miehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa ruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: "Tuolla on villiä, katteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman vieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä."
"Aivan, niinkuin ajattelin Black", sanoi katteini nauraen, "tuopa on se paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme lähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme ainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole."
Ei kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja kuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi; sillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki hyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät puukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin välttämättömästi oli tarpeellista.
Tästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen, halenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle, missä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään jälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat yksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi helposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan valko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta laaksoon.
Lähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä oikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan. Vaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista laaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa savua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista paikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla. Mustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti olivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet vierasten tulosta.
"No, Black!" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan, "ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?"
"Luultavasti, katteini Oilytt", vastasi Black, "jos emme löydä lähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron. Vaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme luullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on viekas vihollinen."
"Mitä sitte?" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa oli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. "Sitä vihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se laiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne teidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?" Ottaen häneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä pitkän ryypyn. "No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei meillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle."
"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?" kysyi Black hiljaa. "Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä tapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella."
"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan", mutisi katteini, joka ei mielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut mieluinen. "Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se tavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada ja hän taitaa jaon toimittaa oikein."
Tästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada ennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu veden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit, jolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa vuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.
Vaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli; edessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä, joka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla kohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin vyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja lapsetkin kulkea.
Black silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä laaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei ollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän maahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin vähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää, jota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän ilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja laskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja siinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut peräti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.
Muut seurasivat häntä ja huomasivat paikan, josta savu kalliolohkareiden takaa nousi, olevan neljänsadan askeleen päässä. Vaan katteini ilmoitti jalkaansa pakottavan. Hän oli pudotessaan vahingoittanut jonkun jänteen — tahi tunsi hän päänsä kovin raskaaksi, joten aikoi vähän levähtää; — sanalla sanoen, hän hikkasi jonkun matkaa muiden seurassa, vaan käski sitte tavaran-hoitajan jäämään luokseen, sill'aikaa kun muut menivät edeltä vakoomaan. Jos löysivät vettä niillä paikoin, viittaisivat he hänelle joltakin kalliolohkareelta; hän kiikarilla tarkastaen tätä merkkiä odottaisi ja tulisi sitte jälestä murkinoimaan.
Black puisti päätään, koska se pieni joukko tuli, jos ei heikommaksi, kun tavaran-hoitajaa ei voinut lukuun ottaa, niin ainakin ulkonäöltään pienemmäksi; vaan hän tahtoi kuitenkin itse viedä asian hyvään loppuun. Hän oli todella huolellinen venheestä, jos tälle mikä onnettomuus sattuisi. Jos hänellä olisi ollut päällikkyys tämän vähäisen joukon yli, ei hän konsaan tällä rantamaalla olisi ylenantanut parkaasia. Vaan nyt se oli kuitenkin tehty; heidän täytyi kiirehtiä, voidaksensa palata niin pian kuin mahdollista ja tämä olikin heille paljoa helpompi, kun ei tavaran-hoitajaa ollut mukana. Tämä oli lakkaamatta huokaillut ja voivotellut, ettei taitanut suuren taakkansa vuoksi pitemmältä seurata, joten pari kertaa saivat odottaakin häntä; nyt hän sai levätä katteinin luona. Black käski laivamiesten muonavaroista panemaan taskuihinsa laivakaakun ja kappaleen lihaa, ettei yhtään silmänräpäystä menisi hukkaan; senjälkeen läksi tämä pieni joukko, jossa nyt oli ainoastaan viisi miestä, leirivalkean savua kohti kulkemaan, pitäen pyssyt käsissään varuilla. Nämä viisi olivat Black, joka nyt johti retkikuntaa, toinen perämies Ovens, kokki (neekeri) ynnä kaksi laivamiestä Bob ja Jack. Ei Black liioin luullut villien rohkenevan rynnätä heidän pyssyjänsä kohti; sillä luultavasti saivat he täällä harvoin nähdä valko-ihoisia ja senvuoksi ehkä varottaisivat hyökätä näiden kimppuun puukeihäillään, joilla taisivat saada sattumaan ainoastaan kuudenkymmenen askeleen päästä.
Hänet teki levottomaksi se seikka, kun eivät vielä, vaikka tuskin olivat viidenkymmenen askeleen päässä leiristä, olleet nähneet yhtään villiä. Ei mistään pistäynyt esille päätä, vaikka kuitenki taisi olla vallan vakuutettu, että heidän tulostansa ensin nähdyt villit olivat sukunsa muille jäsenille ilmoittaneet, ja että jokainen askel, jonka he astuivat, oli tarkasti vartioittu. Tahi oliko lopullisesti koko leirin väestö paennut ja vetäynyt alemma laaksoon? — Tämä olisi tosin ollut toivottavaa ja hän ei olisi seurannut heitä leiristä askeltakaan etemmä; sillä, jos vettä ei löytynyt heidän tulisijainsa läheisyydessä, ei sitä sitte taitanut löytää lähimmästä ympäristöstäkään ja jokainen pitempi viivytys olisi ollut tarpeeton.
Päinvastaisessa suunnassa näytti laakso taas ylenevän; he siis todella olivat notkelmassa ja jos niin oli, löytyisi tässä myös varmaan vettäkin. Ylimalkaan on Austraalian sisämaa niin kummallinen, ettei senkaltaista toista ole maan päällä. Täällä taitaa kuleskella äärettömien erämaiden yli, keksimättä yhtään, ei edes kuivanuttakaan joen-uraa, jonka rannat vetäytyisivät vesikokoelmiin tahi mereen. Usein tulee syvänteesen, joka, vetäytyen pitkin maata, näyttää siltä, kuin se sade-aikana olisi ollut veden kokouspaikkana ja ehkäpä sinä on ollutkin; vaan tuskin se on ulottunut pari sataa askelta, kuin se taas on hävinnyt hiekkaan, maa ylenee taas kukkuloiksi, jotka kulkevat ristin rastin kaikissa suunnissa.
Tämmöisen paikan täytyi tämänkin olla; sillä kun vesi kokoutuu alemma, ei se mistään pääse pois juoksemaan. Vaan koska täällä ylimalkaan satoi? Maa näytti niin palaneelta ja kuivalta, kuin jos se ei useaan vuoteen olisi saanut pisaraakaan vettä ja kuitenkin kasvoi täällä muutamia pieniä pensaita paksuilla, lihavilla ja erittäin mehevillä lehdillä.
Vaan merimiesten pieni joukko ei nyt toden totta piitannut kasvullisuudesta, vaan oli sillä toisia seikkoja mielessä. Black katsoi vielä kerran jälkeen jäänyttä katteinia, ja näki hänen tavaran-hoitajan kanssa istuutuneen suurelle kivipaasille, jonka takana oli joukko särjettyä kiveä ja tuskin parikymmentä askelta hänestä sileä kallioseinä, jonka yli ammotti vuorirotko. Tälle puolelle olisi ehkä voinut laaksosta nousta, vaan ainakin se olisi ollut vaivaloinen matka.
Ei vieläkään näkynyt yhtään villiä. He olivat ehkä paenneet koko paikalta. Kaitainen polku kulki murtuneiden kalliolohkareiden välitse suoraan tulille, joista jo taisivat eroittaa yhden tulisijan, vaan ei yhtään ihmistä sen lähistössä.
"Black", sanoi kokki, joka koko ajan levottomasti oli pyöritellyt suuria loistavia silmiään, koska hän vasten tahtoaan näytti seuranneen maalle. Häntä olivat muutamat neekerit Sydneyssä varoittaneet menemästä maan sisälle mustain asukasten sekaan, koska nämä sanomattomalla vimmalla kohtelevat kaikkia heidän värisiänsä muukalaisia ja senpä vuoksi tunsikin hän nyt tässä vähäisessä joukossa itsensä sangen turvattomalta.
"Black, kirottu huono paikka täällä kallioiden välissä; äsken näin mustan pään tuolla kiven takana; minä kävelisin mieluummin tuolla ylähällä".
"Miten? Mustan päänkö? Missä?"
"Tuossa lähellä",
"Ja tiedättekö sen myös varmaan, tohtori?"
"Minä olen nähnyt sen".
"On hyvinkin mahdollista, että mustat miehet tässä piilottelevat", sanoi Black, "vaan kulkea tuolla ympäri, jos tahdomme tulla kallioiden keskeltä on vaivaloinen mutkatie, sillä olemmehan parillakymmenellä askeleella kuitenki perillä. Tuskin he rohennevat rynnätä päällemme, jos emme tee heille vahinkoa ja emmehän muuta heiltä tahdokaan kuin muutaman putelin vettä".
"Olipa se todella kelpo syy senvuoksi heittää venhe melkein yksinään rannalle", nurisi toinen perämies; "Luoja tietää mikä ukon päähän on pällähtänyt!"
"Vaan nyt olemme kumminkin tässä, Ovens, ja emme voi asiata enää muuttaa. Olenhan minä kylliksi vastustanut tätä yritystä, vaan se ei ole auttanut. Siis eteenpäin vaan, että pikemmin pääsisimme perille. Bob, sinä tarkastat ympäristöä; niin kohta kuin näet jonkun villin, ammut latinkisi ilmaan; me emme tahdo verta vuodattaa, jos vaan voimme välttää sen ja minun luuloni on, että ensimäinen paukaus hajoittaa heidät kaikkiin ilmansuuntiin, sillä minä suuresti epäilen heidän koko ikänään täällä kuulleen yhtään laukausta. Eespäin vaan!" Pyssy vireillä tunkeutui hän, tosin varovasti, mutta rohkeasti kivien välitse samalla, kun muut pysytteliivät hänen läheisyydessään ja tarkasti silmäilivät oikealle ja vasemmalle. Silloin aukeni taas laakso heidän eteensä ja Black näki erään niistä vesisyvänteistä, jotka siellä täällä Austraaliassa sade-aikana täyttyyvät ylenmääräisesti, vaan pouta-aikana vähitellen kuivuvat, jättäen jälkeensä viheriäisen hedelaiteen. Mutta kohta sen jälkeen huusi hän: "mitäs tämä on?" Sillä kun hän luuli löytävänsä yhden tahi muutaman perheen leiripaikan näki hän äkkiarvaamatta koko tämän avaran paikan olevan täytetyn palaneilla vieläkin savuavilla tuli-sijoilla. Tässä täytyi muutaman satamäärän villiä pitäneen leirihän, ja tästä otti Black vasten tahtoaan askeleen taapäin; sillä olisi ollut hulluutta ruveta tappelemaan semmoisen ylivoiman kanssa.
Silloin ennenkuin kerkesi tehdä mitään päätöstä, kaikui ylt'ympäri heitä raivoisa huuto, joka tunki luihin ja ytimeen ja ikäänkuin kivien sisältä kokosi lukemattomia, olennoita; vaan niin kohta kuin ilmestyivät, satoihin valkoihoisten päälle keihäitä rakeiden tapaisena tulvana.
Samalla eurooppalaisetkin laukasivat pyssynsä joukkoon, joita ei enää aikoneetkaan säästää; ensi silmänräpäydessä eivät nähneet yhtään mustaa ja senvuoksi kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista vetäytymään vaarallisten kallioin keskeltä pois.
"Oi, Jumalani!" vaikeroi kokki, vaipuen polvilleen; "senhän jo tiesinkin; — oi, ne verenhimoiset pakanat!"
Kun Black kääntyi häneen päin näki hän, että onnettomaan oli sattunut yhdeksän tahi kymmenen keihästä, jotka kaikki syvälle olivat tunkeuneet hänen ruumiisensa, — niin, koko villien joukko näkyi ottaneen ainoastaan hänen ampumataulukseen, sillä maa ylt'ympäri oli peitetty heittokeihäillä. Tämä oli luultavasti pelastanut muut samasta kohtalosta, sillä mustain vihollisten viha kääntyi ainoastaan tähän poloseen, jonka he luulivat jostakin vieraasta suvusta ruvenneen vakoojaksi valko-ihoisille.
Merimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut, nostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran näyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman keihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta turvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä erämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta laumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli, pari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä niin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he, piillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti heittokeihäät eivät jaksaneet tulla.
Vaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen perämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella kädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli pannut rintataskuunsa.
Mutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä, ennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan siihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin istuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia olennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta — ja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se katteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon rientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko; — hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat vaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.
Vaan hänen oma vaaransa juohtui mieleensä ja hän silmäili ympärilleen.
"Kas helkkarissa!" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki alastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan ja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun; ajattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui luodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan; vaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti olevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka he pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa kuin päällekarkausta.
Black tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan kokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin ainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua venheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen lykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.
Silminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät retkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä, jotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä oli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä vaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat kalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun, piittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.
Vaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi merimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa, kokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa. He tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black huomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob ilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan itsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan jos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan täällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan villijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.
Hän näki tosin katteinin onnellisesti pääsevän kallioseinän luo ja kiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat villitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella pyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan, kun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin tämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte pysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei tarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan selvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä — pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. "Nyt hän varmaan laukaisee joukkoon säikäyttääkseen heitä", sanoi Black itsekseen; "siten saamme me mustat roistot edessämme kahden tulen väliin." Vaan katteini ei pysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän taas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli vähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät niinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat kallioin taakse.
"Nyt olemme hukassa!" sanoi Black hampaiden välistä; "juoppolallin pettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei voi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme olla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira ja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän lihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet sitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää saavansa sattumaan."
"Missä on tavaran-hoitaja?" sanoi Bob; "katteinin olen nähnyt juoksevan pois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin hänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä. Vaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään."
"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?" sano Black, silmäillen arasti sinne päin. "Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat roistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla kiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä."
"Ne kirotut lurjukset!" mutisi merimies, "tosin tavaran-hoitaja oli raukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien kautta, ei hän olisi ansainnut."
"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa", huusi Black. "Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, — eteenpäin vaan, että pääsemme venheelle." Itse tarttui hän aseisiinsa, juosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki villien olleen kätkettyinä kivien takana.
"Black", vaikeroi Jack hätäisesti; "pitäkää nyt vaan huolta omasta turvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs seljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan, vaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos nyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki. Pitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa."
Mies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi juosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti taitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän. Miestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi levätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti voisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän kimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista hankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki Black eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi suojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa taisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista haavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black, ottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki häntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja melkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black ihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan antoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit tiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien kallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että villit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä olisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat kuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja nuijilla.