NELJÄS LUKU.
Venheen vartiat.
Sillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt tavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt sille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi hän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee vähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi päänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä ja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä löytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi odottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista vesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla varustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan nähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli hänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie venheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti hän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä tavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski kumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua syvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla häirityksi.
Hän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja hämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa, jolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli? Näinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian kuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin kuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki, vaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden ja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin nukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei voinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli puolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet hereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa paukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt, tämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli sinne päin vieläkin puoleksi maaten.
Kun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille vähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui. Tavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi ylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt minäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä suuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin tavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:
"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan nimessä!"
Samalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui tavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui maahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia — muutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen kaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin. Siten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs peitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi hän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä ja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan lopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini tosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä, jotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino ajanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin, luomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin laaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran, missä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa. Ainoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista hänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle, josta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla kyydillä harppasi hän aukkoa kohden.
Ennen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle päästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti kantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli, puollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla, vaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.
Juostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän ensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi; vaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja suuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja sen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut ankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen? — peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat jo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään onnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin sen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän kauempana itsestään.
Vaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti ja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut hänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi tarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman tuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen ja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja kuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän tahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan saanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan häntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään kohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; — etemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään, pysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.
Villit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja luulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi myös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki sen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin kolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman heittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla. Katteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies hyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät antaneet peljästyttää itsiään.
Ammuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden nuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä, että revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen sen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs hoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen päällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija sattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi neljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän kuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen päähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa tanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät keihäänsä hänen kupeisinsa.
* * * * *
Meidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim olivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi sitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon rääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi edessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä ja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli täytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan venheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies perään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.
Ei seura kumpaakaan miellyttänyt; sillä he vihasivat toisiansa katkerasti ja kirvesmies ei konsaan unhottanut sitä pahaa menettelyä, jonka oli kärsinyt irlantilaiselta ensin laivalla ja myöhemmin Sydneyn satamassa. Iloinen Jim sitä vastoin tahtoi mielellään tapella, ollen hänellä yksi paha vika, että hän — kuten useimmat maamiehistään — oli hyvin kärkäs paloviinan perään; hän taas vihasi kirvesmiestä tämän viekastelevan käytöksen suhteen katteinia kohtaan. Hän kertoi tälle jokaisen laivamiesten välillä olleen keskustelun, häiriten siten paljon yhteistä rauhaa laivalla.
Sattuman kautta olivat he nyt jääneet kahden kesken venheesen ja helposti voi ajatella ei kummankaan tästä suuresti iloinneen. Vaan nyt ei muu auttanut: heidän täytyi kärsiä tämä epäkohta ja ijän-päiviksi eivät toverit kuitenkaan liene jääneet. Josko nämä löysivät vettä tahi ei, niin palautuisivat nämä kuitenki ennen auringon laskua.
Vaan pitkällinen odottaminen tuli ikäväksi, kun ei kumpainenkaan hiiskunut sanaakaan. Jim tosin oli heittänyt ulos pari koukkua, vaan kun ei mitään saanut, muuttautui hän hitaasti, lyhentääkseen aikaa, sille paikalle venhettä, jossa muonavarat ja Boreas-laivasta otettu viina talletettiin.
"Jim", sanoi silloin kirvesmies tyytymätönnä katsellen häneen; tosin hän ei mielellään olisi tahtonut ruveta tappelemaan sen harteikkaan miehen kanssa, vaan ei myöskään voinut pitää suutaan kiinni; "se on katteinin viinaa, jonka vuoksi en luule sen olevan oikein tehdyn, jos te siitä ottaisitte".
"Ettekö luule, Sirrah?" sanoi Jim katsomatta kirvesmieheen; "se on minusta hyvin paha, vaan niin paljon kuin puolestani ymmärrän, ovat haaksirikosta pelastetut varat laivamiesten yhteinen omaisuus, ja koska katteini tänä aamuna on runsaasti varustanut itseänsä tällä tavaralla, enhän silloin minäkään liene kovin rohkea jos otan osani. Jos teitä huvittaa, niin voittehan sen sittemmin kertoa hänelle; sehän on toimennekin."
"Vaan kunkin miehen osaksi tulee vaan puteli vettä päiväksi."
"Elkää pelätä, kirvesmies, minun tekevän suurta vahinkoa teidän vesi-osallenne", sanoi Jim nauraen. "Yksi puteli riittää minullekin, semminkin jos voin sen enentää jollakin paremmalla nesteellä; ja nyt olkaa hyvä ja pitäkää suunne kiinni, sillä itsehän tiedän paremmin, mitä teen ja en tee."
Sillä näytti keskustelu loppuneen. Kirvesmies tiesi tehneensä velvollisuutensa ja Jim oli taas voittanut tarkoituksensa, löytämällä yhden putelin, jonka kanssa hän palasi perään, täytti piippunsa ja sytytti sen; sen jälkeen hän piittaamatta auringon rääteestä vetiihe pitkäkseen, tyhjentäen lasin toisensa perään. Kirvesmies katseli häntä, ja joka kerta, kun Jim taas täytti vieressään olevan pienen lasin, suuttui hän aina enemmän; ei kuitenkaan taitanut sanoa merimiehen tekevän aivan väärin. Kuka muu, kuin katteini, olikaan onnettomuuteen syypää? Olihan hän maata ällöttänyt sinä onnettomana aamuna ja pitikö heidän nyt olla ilman tätä virkistäväin nestettä, ainoastaan sen tähden, että katteinilla olisi sitä parempi elämä? Ja kuka häntä kiittäisikään tästä? katteini Oilytt kohteli häntä kuitenkin aina kuin koiraa; irlantilaisen ei ainakaan yksinään pitänyt saada nauttia viinaa ja tämänpä vuoksi lian, sanomatta sanaakaan, kumartui nyt myös muonavarojen yli ja etsi itselleen putelin portviiniä.
"Varoittakaa, toveri!" sanoi nauraen Jim, joka kauan oli katsonut kieroon hänen päällensä, "ett'ette hairauksessa ota vesiputelia".
Kirvesmies turisi jotakin partaansa, vaan ei vastannut mitään; hän puolestaan nautti portviiniä yhtä halukkaasti siksi, kun aurinko oli korkealla ja pystysuoraan rääti heidän päälleen. Tätä ei kuitenkaan voinut peräti kauan kärsiä ja lopullisesti hyppäsikin Jim ylös, asetti maston paikoilleen, veti siihen purjeraa'an, jonka alemman pään laski perään päin, vaan ei kirvesmieheen saakka, kiinnitti sitte purjeesen pari airoa, valmistaen täten itselleen hyvän teltan, jonka aukko oli rannalle päin, antaen siten tilaisuuden vapaasti katsella sinne päin.
Kirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut väittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt muona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon kuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi häneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt paikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi kuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle katveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: "tuolta takaa ei ollenkaan voi nähdä maalle."
Jim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas sijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin pitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin, putelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään epäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden aikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta voinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei kumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä ahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan auringon paistaessa.
Jimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä pitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla; vaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut, nousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon asentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan lopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa silmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan vaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet rantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet luoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.
Siellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin neuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo. Yhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui mangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale valkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja maan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin ainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan, olevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut nostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin kalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät näyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen askeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään voidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet huomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin, he kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan venheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.
Ei kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan tällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti taakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä molemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista samalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat untansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei mikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.
Pensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille mustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat ja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät vieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin kauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat parkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun köli raapi santaa.
Tärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee, jos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki kirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin latvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli sen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa, missä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen; sillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi. Pensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä ulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.
"Te kirotut roistot!" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi toivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle joukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan tahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen ja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.
Jim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto ei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat kiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan; vaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä. Kaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän tahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä sen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.
Rajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun äkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven heidän toimessaan.
Laiva! Mustat eivät olleet huomanneet sitä, koska heidän uteliaat silmänsä olivat olleet kiinnitetyt käsiinsä langenneesen venheesen, jonka levottomina näkivät lähenevän rantaa. Sillä aikaa oltiin pienestä laivasta, joka purjehti likimäisen niemen takaa, luultavasti huomattu heidän toimensa. Noin tunti sitte oli vieno tuuli alkanut puhaltaa ja ainoastaan hitaasti kuljettanut vierasta laivaa eteenpäin. Vaan silminnähtävästi se yhä enemmän läheni ja seisattui sille paikalle, josta kiikarilla taisi laivan kannelta tarkemmin katsoa rannalla olevata venhettä ja ehkäpä kuulla siellä ammutut laukauksetkin; sillä töin tuskin oli väli tuhannen askelta.
Äkkiä villit huomasivat vaaran, jossa olivat, jos muukalaiset tullessaan huomasivat heidän olevan valko-ihoisten kimpussa. Aikaa eivät sentähden saaneet menettää turhaan; vaan suuremmassa vaarassa eivät he vielä olleet, koska tuuli puhalsi niin heikosti, että hyvä aika kuluisi ennenkuin laivamiehet ennättäisivät rannalle. Kuitenkin oli kiirehtiminen tarpeen, ja rajusti alkoivat villit raastaa itselleen saalista; pikaisesti ja tavattomalla sukkeluudella kuljettivat he rannalle kaikki, mitä venheessä oli, samalla kun toiset veivät ne pensaisin. Ei mitään, jota he vähänkin luulivat voivansa käyttää, jätetty. Ne vähäiset arkut nostettiin ensin venheestä, koska ei voitu tietää, mitä niissä oli, leipävaroja samoin suolaista lihaa tervehdittiin riemuhuudoilla. Muutamat kuljettivat seiliraa'at purjeinensa metsään, toiset taas airot, vielä toiset vetivät murhatuilta vaatteet; neljännes tunnin kuluessa lopettivat he työnsä, jota olivat tehneet ihmeteltävällä nopeudella. Jälkiä jättämättä vetäytyivät he sitte takaisin pensaisin, vaan ylähällä rannalla oli venhe, kun pakovesi yhä enemmän vetäytyi takaisin, ja ryöstetyssä parkaasissa oi ollut muuta jälellä kuin kumpaistenkin merimiesten ruumiit.