ENSIMMÄINEN LUKU.
Veri-Repo.
Kaksi miestä tuli ratsastaen pitkin joenvartta: valkoinen ja neekeri. Ensinmainittu oli sangen omituisesti puettu. Hänellä oli intiaani-jalkineet ja nahkahousut sekä hännystakki, joka ennen oli ollut tummansininen, mutta oli nyt hyvin virttynyt. Siinä oli puuhkahihat, kirkkaat messinkinapit ja taskuissa kannet. Pitkät liepeet riippuivat siipien tavoin hevosen kummallakin puolen. Päässään oli hänellä suuri, musta amatsoonihattu ja siinä liehui keltainen, keinotekoinen kameelikurjen sulka. Tällä pienellä, hoikalla miehellä oli aseena kaksipiippuinen pyssy hihnassa hartioilla ja vyössään oli hänellä veitsi ja kaksi revolveria. Useita kukkaroita oli myös vyössä ampumavaroja ja muita tarpeita varten; nyt näyttivät ne kuitenkin jotenkin tyhjiltä.
Musta mies oli pitkä ja hartiakas. Hänelläkin oli makasiini-jalkineet ja intiaani-nahkahousut. Tähän jalka- ja sääripukimeen ei yläruumiin puku oikein hyvin soveltunut, siinä kun oli asetakki, joka luultavasti joskus oli ollut jonkun ranskalaisen rakuunaupseerin. Tämä vaatekappale oli kai joutunut Mejikkoon ranskalaisten maahan hyökätessä ja sitten kauvan harhailtuaan, vihdoin eksynyt neekerin ruumiille. Takki oli jättiläismäiselle neekerille sekä liian lyhyt että liian ahdas, eikä ulottunut kiinni, josta syystä saattoi nähdä ratsastajan leveän, paljaan rinnan, sitä näet ei peittänyt paita, luultavasti siitä syystä, ettei lännessä ole pesiöitä eikä silittäjiä. Mutta sen sijasta oli hänellä kaulassa puna- ja valkokirjava huivi, joka edestä oli solmittu suureen solmuun. Pää oli patja;-, jotta nuo lukemattomat, rasvakiiltoiset kiharat paremmin näkyisivät ja saisivat ihmettelyä osakseen. Aseina hänelläkin oli kaksipiippuinen pyssy, veitsi, painetti ja ratsastuspistooli, joka varmaankin oli yhdenikäinen kuin tupakki.
Molemmilla miehillä oli hyvät ratsut. Hevosista saattoi nähdä, että niillä tänään oli pitkä taival takanaan, ja kuitenkin astuivat ne niin reippaasti ja vakavasti kuin olisivat ne tuskin tuntikauden ratsastajiaan kantaneet.
Puron rannat kasvoivat mehevää ruohoa, mutta vaan jonkun verran rannoilta uloten.
"Huono seutu tämä", sanoi valkoinen mies. "Pohjoisessa oli meillä parempi! Eikö niin, Veijo?"
"Yes" (kyllä), vastasi kysytty. "Massa Rankko olema oikeassa. Masser
Veijo ei pitämäs tästä. Jos vaan pian tulla Helmiahoon, sillä Masser
Veijo olemas nälkä kuin valaskala, joka niellä taloja."
"Valaskala ei voi niellä taloja", selitti Rankko, "sillä sen kita on siihen liian ahdas."
"Harvat niin leukojaan levittää kuin Masser Veijo, kun hän syödä.
Pitkäkö matka vielä olla Helmiahoon?"
"Sitä en niin tarkoin tiedä. Sen tiedon mukaan, minkä aamulla saimme, pitäisi meidän jo pian olla perillä. Katsos, eikö tuolla kaukana tule ratsastaja?"
Hän viittasi oikealle puron yli. Veijo-neekeri pidätti hevosensa, varjosti kädellään silmänsä auringolta, joka jo oli alhaalla lännessä, aukasi omituisella tavallaan suunsa, voidakseen paremmin nähdä, ja vastasi hetken päästä:
"Kyllä se ole ratsastaja, pieni mies isolla hevosella. Hän tule tänne
Massa Rankon ja Masser Veijon tykö."
Kaukaa näkyvä ratsastaja tuli täyttä laukkaa, mutta ei ohjannut heitä kohti, vaan näytti aikovan vinosti heidän ohitsensa. Hän ei näyttänyt heitä huomaavan.
"Kummallinen ihminen", mutisi Rankko. "Täällä villissä lännessä tavallisesti ollaan iloisia, kun näkee ihmisen, mutta tuo ei näytä välittävän tavata meitä. Hän on joko ihmisvihaaja, tahi on hänellä paha omatunto."
"Huutaako Masser Veijo häntä?"
"Kyllä, huuda häntä! Sinun elehvanttitorveasi hän kyllä paremmin kuulee, kuin minun länsituulen suhinaani."
Veijo piti molemmat kätensä suunsa edessä ja huusi täyttä kurkkua:
"Halloo! Seis! Odota! Miksi pakene Masser Veijoa?"
Neekerillä oli todellakin ääni, jolla sopi herättää valekuolleen elämään. Ratsastaja pysähtyi äkkiä ja molemmat miehet kiirehtivät häntä saavuttamaan.
Lähemmäksi tultuaan havaitsivat he, ettei heidän edessään ollutkaan pieni mies, vaan nuorukainen, joka tuskin oli jättänyt poika-iän. Hän oli, samoin kuin nuo tunnetut kalifornialaiset veijarit, kiireestä kantapäähän puettu puhvelinnahkaan, ja kaikissa saumoissa oli ripsut. Päässään oli hänellä leveälierinen hattu. Vyönä oli hänellä leveä, punainen villanauha, joka riippui alas vasemmalta sivulta. Tässä oli käyräveitsi ja kaksi hopealla huoltua pistoolia. Polviensa poikki piteli hän raskasta, kaksipiippuista pyssyä, ja edessä, satulan molemmin puolin oli mejikkolaiseen tapaan nahkasuojus, asetettu säärien peitoksi ja varjelemaan niitä nuolilta ja keihäänpistoksilta.
Hänen kasvonsa olivat päivettyneet ja, hänen nuoruudestaan huolimatta, ahavoittuneet. Otsan vasemmalta sivulta oikeaan silmään kävi punainen, leveä arpi, joka teki hänet sangen sotaisen näköiseksi Yleensä hän ei näyttänyt nuorelta, varttumattomalta, kokemattomalta henkilöltä. Raskas pyssy näytti tuntuvan hänelle höyhenkeveältä, tummat silmät olivat vakaasti vieraisiin kiintyneet ja hän istui satulassa niinkuin vanha mies.
"Good day, my boy!" (Hyvää päivää, poikani) tervehti Rankko. "Tunnetkos tätä seutua?"
"Very well", (sangen hyvin), vastasi hän, ivallisesti hymyillen, ehkä siitä syystä, että kysyjä oli häntä sinutellut.
"Tunnetko Helmiahoa?"
"Ay!" (kyllä).
"Kuinka kauvan saa ratsastaa sinne ehtiäksensä?"
"Mitä hitaammin, sen kauvemmin."
"Tuhat tulimmaista! näytät olevan pikapäinen, poikani!"
"Ehkä niinkin, minä en ole mikään mormoonisaarnaaja."
"Vai niin! Suo anteeksi! Olet ehkä vihoissasi siitä, että sinuttelin sinua?"
"Semmoinen ei juolahtanut mieleenikään. Jokainen puhutelkoon kuinka tahtoo, mutta tyytyköön sitten minunkin puheeseeni."
"Hyvä, sitten me sovimme! Minä pidän sinusta. Tässä käteni! Sinuttele sinäkin minua; mutta vastaa minulle asianmukaisesti. Olen vieras näillä seuduin ja aion Helmiahoon. Toivon, ettet opasta minua väärää tietä."
Hän ojensi kätensä nuorukaiselle, joka tarttui siihen ja hymyillen silmäili hännystakkia ja amatsoonihattua sekä vastasi:
"Konna on se, joka johdattaa muita harhaan! Sen olen itse saanut kokea. Minä ratsastan nyt juuri Helmiahoon. Tahdotteko seurata minua, niin tulkaa!"
Ratsu lähti taas liikkeelle ja toiset kaksi seurasivat häntä. He poikkesivat purolta ja ratsastivat nyt etelään päin.
"Me olisimme seuranneet puroa", huomautti Rankko.
"Olisitte sitäkin tietä Helmiahoon päässeet", vastasi poika, "mutta sieltä olisi ollut sangen pitkä matka; nyt pääsette kolmessa neljännestunnissa, mutta siihen olisi mennyt kaksi tuntia."
Olipa onni, että kohtasimme sinut. Tunnetko uutistalon omistajan?"
"Jopa hyvinkin hyvästi."
"Mimmoinen mies hän on?"
Molemmat ratsastajat olivat nuoren oppaansa kummallakin puolen. Tämä katsoi heitä tutkivasti ja vastasi:
"Jos teillä ei ole puhdas omatunto, niin älkää ratsastako hänen tykönsä, vaan kääntykää ennemmin takaisin!"
"Miksi niin?"
"Hänen terävä silmänsä keksii kaiken konnamaisuuden ja hän vaatii ankarasti kunniallista menoa."
"Se on minun mieleeni. Meidän siis ei tarvitse häneltä mitään peljätä?"
"Ei, jos olette kunnon miehiä. Hän on silloin valmis tekemään teille minkä palveluksen hyvänsä."
"Olen kuullut, että hänellä on kauppahuone."
"On niinkin, mutta hän ei tee kauppaa pelkän voitonhimon vuoksi, vaan palvellakseen luonansa vaeltavia lännen miehiä. Hänellä on joka lajia metsästystarpeita ja niitä hän myy niin helpolla kuin suinkin mahdollista on. Mutta se, josta hän ei pidä, ei saa häneltä mitään millään hinnalla."
"Hän siis taitaa olla sangen omituinen mies?"
"Eikä sitten; mutta hän koettaa kaikin tavoin pysyä erillään semmoisista ihmisistä, jotka laittavat lännen epävarmaksi. Minun on muuten suotta kuvailla häntä teille, sillä pian saatte itse häneen tutustua. Ainoastaan yhden asian kerron teille, asian, jota kenties ette heti ymmärrä ja jolle ehkä naurattekin: hän on saksalainen syntyään. Ja sillä on sanottu kaikki."
Rankko nousi jalustimissa ja huudahti: "No mitä kummaa? Enkö minä sitä ymmärtäisi! Kuinka sille nauraisin! Mitä ajatteletkaan? Riemuitsen ruhtinaallisesti, kun täällä Ljaano estakaadon [viitoitetun ruoho-aavikon] laidassa saan kohdata kansalaisiani."
Oppaan kasvot kävivät sangen totisiksi. Hän oli pari kertaa hymyillyt, mutta siitä saattoi päättää, ettei hän osannut nauraa. Nyt katseli hän Rankkoa lempein silmin ja kysyi ystävällisesti:
"Oletkos saksalainen? Onko se oikein totta?"
"On totta! Eikö näy päältänikin?"
"Ei! Sinä et puhu vieraalla murteella ja olet ihan ameriikkalaisen jankee-sedän näköinen, jonka hänen veljensä pojat ovat ulos akkunasta viskanneet."
"Lampuri! Mitäs sanot? Minä olen sitä kansallisuutta kuin sanoin ja joka sitä ei usko, sen minä lävistän pyssylläni."
"Eikö muka puukko piisaa! Mutta jos niin on, kyllä vanha Helmiaho tulee varsin iloiseksi, sillä hänkin on hyvin ylpeä isänmaastansa ja äidinkielestänsä."
"Sen uskon. Meikäläinen ei milloinkaan unhota näitä kumpaakaan. Nyt iloitsen vielä enemmän käynnistäni Helmiahossa. Oikeastaan olisi minun jo heti pitänyt älytä hänen kansallisuutensa. Sillä Jankee olisi nimittänyt uutisasuntonsa Helmihorhoksi, t.m.s., mutta Helmiaho on semmoinen nimi, joka meidän puolen miesten mielestä sopii paikalle. Oletko sinä hänen naapurinsa?"
"En ole. Minulla ei ole Horhoa eikä Ahoa. Minä olen niinkuin ilman lintu tai metsän eläin."
"Olet siis köyhä poika?"
"Niin olen."
"Eikö sinulla ole vanhempia vaikka olet noin nuori?"
"Ei ketään omaista."
"Mutta joku nimi sinulla sentään on!"
"On kyllä. Minua sanotaan Veri-Revoksi."
"Veri-Repo! Se muistuttaa jotakin veristä tapausta."
"Juuri niin! Vanhempani murhattiin perheineen ja väkineen Ljaano estakaadolla; minä yksin jäin henkiin. Minut löydettiin pääkallo puhkaistuna. Olin silloin noin kahdeksan vuotias."
"Herran tähden! Siis sinä olet oikein täyttä totta köyhä poika, niinkuin äsken arvelin. Hyökättiinkö teidän kimppuunne ryöstötuumissa?"
"Tietysti."
"Sinulle ei siis jäänyt muuta kuin henkesi, nimesi ja kauhea muisto?"
"Eipä niinkään paljon jäänyt. Helmiaho löysi minun makaamassa ohdakepensaissa, nosti minut hevosensa selkään ja vei kotiinsa. Makasin koko kuukauden kuumeessa, ja kun taas tulin tuntoihini, en enää tiennyt mitään. Olinpa unohtanut nimenikin, enkä sitä vielä tänäpäivänäkään muista. Ainoastaan sen hetken, jolloin ryöväys tapahtui, muistan selvästi. Mutta onnellisempi olisin, jos senkin olisin unohtanut, sillä silloin ei palava kostonhimo aina uudelleen pakottaisi minua ulos tuohon kamalaan erämaahan."
"Mutta minkätähden on annettu sinulle nimeksi Veri-Repo?"
"Sentähden että olin ihan verissä ja houraillessani usein mainitsin
Repoa. Siitä päätettiin, että se oli oma nimeni."
"Olivatko vanhempasi saksalaisia?"
"Luultavasti. Kun jälleen tulin tajuuni, en ymmärtänyt englantia enkä saksaakaan. En osannut mitään kieltä. Mutta oppiessani hitaasti englantia, ikäänkuin jotakin ihan uutta kieltä, aloin hyvin nopeasti puhumaan sujuvaa saksaa, niin että varmaan olin ennenkin sitä osannut. Helmiaho oli minulle isänä. Siihen aikaan hän ei vielä asunut nykyisessä uutisasunnossaan. Mutta minä en viihtynyt hänen luonaan. Mieleni paloi erämaahan niinkuin nuoren haukan, jolta korppikotkat ovat vanhemmat repineet ja jonka täytyy leijailla tuon verisen paikan ympärillä, kunnes hänen onnistuu saada murhaajan kiinni: Olkootpa vaikka sata kertaa häntä väkevämmät ja vaikka hän henkensäkin menettäisi: sen hän mielellään uhraa, sillä hänen kuolemansa on samalla heidänkin henkensä meno."
Hän kiristeli hampaitaan ja tempasi niin äkkiä hevostaan suitsista, että tämä nousi takajaloilleen.
"Saitko silloin myös tuon arven otsaasi?" kysyi Rankko.
"Sain", vastasi hän synkästi. "Mutta älkäämme enää puhuko tästä! Se saattaa mieleni liiaksi kuohuksiin ja silloin saattaa tapahtua, että laukkaan pois teidän luotanne ja saatte yksin ratsastaa Helmiahoon."
"No, puhukaamme sitte sen omistajasta! Mikä mies hän oli tuolla toisella puolella, vanhassa isänmaassaan?"
"Metsäherra, luulen ma."
"Mi-mi-mi-mitä?" huudahti Rankko. "Semmoinen minäkin olin."
Veri-Repo säpsähti hämmästyksestä, katseli tarkasti puhujaa ja lausui:
"Vai sinäkin? Sepä on sangen iloinen yhtymä."
"Kyllä vaan! Minun virka-urani oli sama. Mutta miksi hän jätti hyvän virkansa?"
"Suuttumuksesta. Luulen, että kysymyksessä olevat metsät olivat yksityisomaisuutta ja hänen isäntänsä oli kopea ja kärttyisä herra. He riitaantuivat, ja Helmiaho sai huonon todistuksen, jotta hän ei enään voinut saada uutta paikkaa. Silloin hän meni niin pitkälle kuin pääsi. Näetkös punaiset ja mustat tammiviidakot tuolla."
"Kyllä", vastasi Rankko, katsellen osotettuun suuntaan.
"Siellä me taas saavutamme puron, ja metsän takana alkavat Helmiahon maat. Tähän asti olet sinä minua kysellyt; nyt on minun vuoroni kysellä. Eikö tämän reippaan neekerin nimi ole Liukas Veijo?"
Tämän kuultuaan hypähti Veijo satulassaan, ikäänkuin olisi hän aikonut liukua hevoseltaan alas.
"Voi, voi!" huudahti hän. "Miksi Massa Veri-Repo soimaa kilttiä, urhoollista Masser Veijoa?"
"En tahdo sinua soimata, enkä loukata", vastasi nuorukainen. "Luulen olevani ystäväsi!"
"Miksi siis nimittää Masser Veijoa intiaanein hänelle antamalla nimellä, syystä että hän aina liukuu alas hevosen selästä? Mutta nyt Masser Veijo ratsasta heikkarin hyvin!"
Näyttääkseen puhuneensa totta, kannusti hän hevostaan ja laukkasi äskenmainittuun viidakkoon. Rankko oli myös ihmeissään nuorukaisen kysymyksestä.
"Sinä tunnet Veijon?" virkkoi hän. "Se on melkein mahdotonta!"
"Ei suinkaan! Tunnen sinutkin."
"Olisipa se —! Mikä sitten on nimeni?"
"Ontuva Rankko."
"Juuri niin. Mutta kuka on sinulle sen sanonut? Enhän minä ole ikimaailmassa ollut näillä seuduin."
"No", hymyili nuorukainen. "Tulee kai tuntea niin kuuluisan lännen miehen kuin sinä olet."
Rankko paisui niin että hännystakki oli käydä liian ahtaaksi ja lausui:
"Minäkö? Kuuluisa? Senkö sinäkin tiedät?"
"Kyllä tiedän."
"Kuka sen sinulle on sanonut?"
"Eräs aikaisempi tuttu: Paavo Pippuri, joka tavallisesti käy vaan nimellä Paksu Paavo."
"No herranen aika! Minun läheinen ystäväni! Missä olet hänet tavannut?"
"Muutamia päiviä sitten hän kertoi minulle, että olitte sopineet keskenänne tavata toisenne Helmiahossa."
"Aivan oikein. Tuleeko hän sinne?"
"Tulee. Hän lähti aikaisemmin ja tulee suoraan sinne. Hän on kyllä pian siellä."
"Olipa se mukavaa. Vai niin, että hän on kertonut sinulle meistä."
"Hän kertoi teidän retkestänne Kellokiven puistoon. Kun äsken mainitsit olleesi metsämies, tiesin heti kuka sinä olit."
"No, uskotko nyt, että olen oikea saksalainen?"
"En ainoastaan sitä usko, vaan olet kokonaan hyvä mies", vastasi nuorukainen hymyillen.
"Ei siis 'paksu' ole minua ihan mustaksi maalannut."
"Ei suinkaan. Kuinka hän olisi saattanut puhua pahaa rakkaasta
Rankostaan!"
"Niin, tiedäppäs, me olemme toisinaan tavattomasti väitelleet asioista, joita koulunkäynti ei saa meitä oikein käsittämään. Mutta onneksi on hän huomannut, että olemme toisiamme etevämmät, eikä koko maailmassa löydy parempia ystäviä kuin me. Mutta tässä on Veijo ja tuossa viidakko. Miten nyt tulee ratsastaa?"
"Puron yli ja puitten lomitse; tuo on ihan oikein. Niin kelpo ratsastaja kuin Veijo on, ei tarvitse raivattua tietä."
"Aivan niin", myönsi neekeri ylpeästi. "Massa Veri-Repo näkemä että Masser Veijo ratsastama niinkuin intiaani. Masser Veijo pääsemä sekä suon että saven läpi."
He ratsastivat yli puron ja läpi viidakon, jossa ei ollut näreikköä heitä estämässä, ja kulkivat sitte maissi- ja kauravainioiden sekä perunamaan halki.
Täällä oli paikoin hedelmällistä, mustaa hietikkoa, josta Teksasin ylänkö on tunnettu. Puron vesi enensi uutisasumuksen arvoa ja juoksi ihan talon asuinrivin ohi, jonka takana talli ja ulkohuoneet olivat.
Talo oli kivestä, pitkä ja leveä, ilman yläkerrosta; päädyissä oli kuitenkin kaksi pientä vinttihuonetta. Oven edessä oli neljä suurta suorarunkoista tammea, joitten haarat levittivät suloista siimestä. Puitten suojassa oli yksinkertaisia pöytiä ja penkkejä. Ensi silmäyksellä näki, että asuinhuone oli sisäänkäytävästä oikealle ja Veri-Revon mainitsema kauppahuone sen vasemmalla puolen.
Erään pöydän ääressä istui vanhanpuoleinen mies, tupakkapiippu suussa ja katseli tutkivasti läheneviä miehiä.
Hän oli pitkä ja lujarakenteinen, kasvonsa olivat ahavoituneet ja täyspartaiset; hän oli oikea lännen mies, jonka käsistä saattoi nähdä, että ne olivat hyvin vähän levänneet, mutta ahkerasti työtä tehneet.
Tunnettuaan vieraitten oppaan, nousi hän ja huusi kaukaa hänelle:
"Tervetuloa Veri-Repo! Saako sinut vihdoinkin nähdä? Minulla on uutisia."
"Mistä?" kysyi nuorukainen.
"Tuolta kaukaa." Hän osotti länteen.
"Mimmoisia? Hyviäkö?"
"Valitettavasti ei. On tosiaan ollut hyeenoja liikkeessä."
Tämä tieto näkyi vaikuttavan poikaan sähkön tavoin. Hän heittäysi satulasta, astui reippaasti miehen luo ja sanoi:
"Tuon täytyy sinun heti kertoa minulle."
"Siinä ei ole paljon kerrottavaa ja se on pian sanottu. Mutta ensin täytyy sinun olla kohtelias ja sanoa näille herroille kuka minä olen."
"Sekin on pian sanottu. Sinä olet herra Helmiaho, tämän maatalon omistaja, ja nämät herrat ovat minun hyviä ystäviäni, herrat Rankko ja Veijo, jotka ovat tulleet jotakin sinulta ehkä ostamaan."
Helmiaho tarkkasi äskentulleita ja huomautti:
"Haluan ensin oppia heitä tuntemaan ennenkuin teen heidän kanssaan kauppaa. En ole heitä vielä koskaan nähnyt."
"Saat ihan levollisesti ottaa heidät vastaan: sanoinhan minä heitä ystävikseni."
"Oliko se täyttä totta, vai kohteliaisuuttako.
"Täyttä totta."
"No sitte olette tervetulleita luokseni."
Hän ojensi kätensä Rankolle ja sitte neekerille, pyytäen heitä istumaan.
"Hevoset ensin, herrani", sanoi Rankko. "Tunnettehan te lännen miehen ensi velvollisuuden."
"Aivan oikein! Huomaan teidät kunnon pojiksi siitä, kun pidätte huolta elukoistanne. Koska taas aiotte lähteä?"
"Meidän täytyy ehkä viipyä täällä pari päivää, sillä odotamme hyviä tovereita."
"Viekää siis hevosenne asuinrakennuksen taakse ja huutakaa Herkulesta, neekeriä. Hän on mielellään teidän käytettävänänne."
Molemmat noudattivat kehotusta. Helmiaho katsoi heidän jälkeensä, pudisti päätään, ja sanoi Veri-Revolle:
"Kummallisia miehiä sinä tuot mukanasi. Ranskalaisen ratsumestarin ja mustaihosen, viidenkymmenen vuotiaan herran, jolla on kameelikurjen sulka hatussa. Se on kummallista täällä lännessäkin."
"Älä anna pettää itseäsi, vanha ystäväni! Tahdon mainita yhden ainoan nimen ja sinä olet heitä uskova. He ovat Vanhan Kovakouran tuttuja ja odottavat häntä täällä."
"Mitä puhutkaan? Onko se totta?" huusi tilanomistaja. "Tuleeko Vanha
Kovakoura tänne Helmiahoon?"
"Tulee hän."
"Keneltä sen olet kuullut? Heiltä itseltäänkö?"
"Ei, Paksu Paavo Pippuri sen sanoi."
"Oletko hänetkin tavannut? Olemme vaan kerran ennen olleet yhdessä, mutta tahtoisin mielelläni taas nähdä hänet."
"Saat pian nähdä hänen. Hänkin tulee tänne. Hän kuuluu siihen seurueeseen, jota nämät kaksi täällä odottavat."
Helmiaho veti muutaman sauhun puolisammuneesta piipustaan; sitten huudahti hän ilosta säteilevin kasvoin:
"Mikä uutinen! Vanha Kovakoura ja Paksu Paavo! Se on ilo ja kunnia, jolle kyllä ymmärrän arvon antaa. Minun täytyy heti mennä kertomaan vanhalle Eevalleni, että — — —"
"Odotas vähän", sanoi Veri-Repo asettuen hänen tiellensä ja tarttuen häntä käsivarteen, "ensin tahdon kuulla, mitä on tapahtunut tuolla aavikolla!"
"Rikos tietysti", vastasi Helmiaho, kääntyen hänen puoleensa. "Kuinka kauvan olet poissa ollut?"
"Lähes kaksi viikkoa."
"Silloin sinä et nähnyt täällä minun luonani niitä neljää perhettä, jotka aikoivat aavikon yli. He lähtivät täältä viikko sitten, mutta eivät ole vielä tulleet perille. Walli, kauppias, on tullut sieltä tännepäin. He olisivat hänet kohdanneet."
"Olivatko viitat kunnossa?"
"Eivät olleet. Jos hän ei jo kaksikymmentä vuotta niin hyvin olisi tuntenut tuota autiota aavikkoa, olisi hän ollut hukassa."
"Missä hän on?"
"Hän on levolla tuolla ylhäällä kamarissa. Hän oli tullessaan ihan näännyksissä; ei kuitenkaan huolinut ruuasta, vaan meni heti maata."
"Minun täytyy, hänen väsymyksestänsä huolimatta, mennä häntä herättämään. Hänen täytyy kertoa minulle."
Nuorukainen kiiruhti, mieli kuohuksissa, tiehensä ja katosi huoneisiin. Isäntä istui polttamaan piippuansa. Hän ravisti päätään ihmetellen nuorukaisen kiirettä, mutta sitten näytti hän sangen tyytyväiseltä. Syy siihen oli helposti huomattavissa sanoista, joita hän itsekseen supatti:
"Paksu Paavo! Hm…! Ja Vanha Kovakoura itse! Hm…! Ja semmoiset miehet tuovat vaan kunnon ihmisiä mukanansa Tännehän tulee kokonainen seurue. Hm… Mutta pitäisihän minun sentään kertoa Eevalleni, että…"
Hän nousi, ilmoittaaksensa vaimolleen iloisen uutisen, mutta pysähtyi samassa, sillä Rankko tuli juuri nurkan takaa hänen luokseen.
"No, hyvä herra, löysittekö neekerin?" kysyi Helmiaho häneltä.
"Löysin", vastasi Rankko. "Veijo on hänen luonaan ja heille minä jätin hevoset. Minä kiirehdin heti luoksenne, lausuakseni suuren iloni siitä, että saan tavata virkaveljen."
Hän puhui englantia, jota kieltä tähän asti yksinomaan oli käytetty.
"Virkaveljen?" kysyi uutisasukas. "Missä niin?''
"Täällä! Tarkoitan tietysti teitä."
"Minua? Mitenkä niin?"
"Nähkääs, Veri-Repo kertoi teidän olleen metsäherrana."
"Aivan oikein."
"Olemme siis virkaveljiä, sillä minäkin olen ollut metsätieteen oppilas."
"Vai niin. Missä sitten, rakas ystävä?"
"Saksassa, itse Saksenissa."
"Todellako? Saksenissa! Olettehan siis saksalainen? Miksi puhutte englantia? Käyttäkää kaunista äidinkieltänne!"
Tämän Helmiaho lausui ja Ontuva Rankko tokasi heti:
"Suurimmalla mielihyvällä, herra metsäherra. Kun myötäsyntyinen äidinkieleni on kysymyksessä, en ollenkaan vastaan vänkää, vaan suostun heti. Saatte puhtaista ja selvistä lauseistani kuulla minun oleskelleen siinä osassa syntymämaata, jossa, niinkuin tunnettu, puhutaan sujuvinta ja sointuvinta kieltä, nim. Moritsburgissa, Dresdenin kaupungin lähellä, te tiedätte, jonka linnassa on Aukusti Väkevän valokuva, sekä kuuluisat lammikot. Tervehdin teitä siis jalon metsätieteen nimessä, toivoen teidän heti huomaavan, että olette tekemisissä etevän, ingenium magnum miksture Klementiuksen kanssa."
Kummallista! Kun Rankko puhui englantia, oli hän sangen järkevä ja kuin mies; mutta niin pian kun hän alkoi saksaa puhumaan, heräsivät suuruuden ajatukset hänessä.
Helmiaho ei ensin tiennyt mitä ajatella Hän pusersi ystävällisesti ojennettua kättä, ei antanut suoranaista vastausta, vaan pyysi herran "virkaveljen" istumaan ja koetti voittaa aikaa menemällä asumukseen tuomaan virvokkeita. Takasin tullessaan toi hän pari pulloa olutta ynnä kaksi lasia.
"Helkkarissa, tuopa oli hauskaa!" huudahti Rankko. "Olutta! Se on maistuva hyvältä! Tämän ääressä miehuullisen kaunopuheliaisuuden sulut aukenevat. Valmistetaanko tämmöistä myös täällä Teksasissa?"
"Kyllä, jopa suuretkin määrät. Teidän tulee tietää, että täällä on ehkä enemmän kuin neljäkymmentätuhatta saksalaista, ja johon saksalainen muuttaa, siellä myös varmasti tämmöistä valmistetaan."
"Niin, kauvan eläkööt humalat ja maltaat! Oletteko itse tätä villittyä tehneet?"
"En! Tuotan silloin kun sopii tynnyrillisen Koleman Citystä. Maljanne, herra Rankko."
Hän oli täyttänyt lasit ja kilisti Rankon kanssa. Mutta tämä sanoi:
"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen hyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa ihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme molemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista, kulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa. Miksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä uudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?"
"Kyllä, kyllä!" nyökkäsi Helmiaho hymyillen.
"Te olette minun mieleiseni mies."
"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän alentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun fakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette opiskelleet?"
"Tarantissa."
"Sitä minäkin ajattelin, sillä Tarant on kaikkien metsävirkailioiden
Alma Pater."
"Te tarkoitatte Alma Mater."
"En suinkaan. Älkää ryhtykö kritiseeraamaan minun klassillista heprean latinaani. Niin Paksu Paavokin teki, mutta omaksi vahingokseen! Siinä tapauksessa saattaisi helposti sydämmellinen ja hyvä suhteemme kääntyä huonoksi. Mehän olemme tieteen ylimyksiä, emmekä tarvitse sellaista kärsiä. Mutta missä ystäväni Veri-Repo oikeastaan oleskelee?"
"Hän on mennyt erään minun vieraani luo saamaan joitakuita tietoja.
Missä te hänet tapasitte?"
"Tuolla puron lähellä, noin tunnin matkan päässä täältä."
"Luulin teidän kauvemmin olleen yhdessä."
"Ei ollut tarpeellista. Minussa on jotakin niin viehättävää, että minusta hyvin pian tulee koko maailman ystävä. Fysioloogi nimittää tätä maku- ja tuntoaistien vertaussoinnuksi, jota valitettavasti ei ole kaikille annettu. Nuorukainen on jo salassa uskonut minulle koko elämänuransa. Lahjoitan hänelle sydämmeni koko myötätuntoisuuden, joten uusi tuttavuutemme olisi hänelle onnenpotkauksen kalospinterokromatokreenee. Tiedättekö hänestä vielä jotakin tarkempaa?"
"En tiedä, koska hän jo on teille kertonut koko elämänuransa."
"Mistä hän oikeastaan elää?"
"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän, että hän jossakin on löytänyt kultaa."
"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme. Tuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla ensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä Hippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme on suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei Mignonlaulussa niin kauniisti laulaa."
"Götheä te tarkoitatte."
"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein. Göthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei herunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja eleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen koti-ikävään, kun hän kirjoitti: 'Mä tiedän maan' —" Hän oli noussut seisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän maatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena. Kun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:
"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä sitte niin raitis luonnonlaatu?"
"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan voitte runoilian sanoja muistaa."
"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu, korjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse."
"Olette siis syntyperäinen runoilia."
"Niin, eipä paljon puutu."
"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut aivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut huudahtaa: heureeka!" (löysin).
"Kuulkaa, älkää käyttäkö sitä sanaa väärin! Se on araapialainen taikasana ja merkitsee: piru on merrassa. Senkaltaisten taikasanojen käyttämisessä tulee olla hyvin varovainen, sillä eipä tiedä, mitä niillä loihtuu esiin. Ajatelkaas kuinka kävi kuuluisalle Tshingiskaanille ja hänen kolmellesadalle sparttalaiselleen!"
"Kuinka hänen kävi?" kysyi tilanomistaja uteliaasti, ihmetellen mitä nyt seuraisi.
"Hän oli heidän kanssaan Gibraltarin salmessa, kun Tsherkessit aikoivat hyökätä linnoitusta vastaan. Kun hänellä oli näin vähän väkeä, kutsui hän Endorin noita-akan avuksensa. Hän istui nyt tämän ynnä väkensä kanssa erään padan ympärille, johon heitettiin kaikellaisia ruohoja ynnä elehvantinjalkoja. Varmaankin tuli heille joku erehdys, sillä äkkiä halkesi pata ja Tshingiskaani kaikkine sparttalaisineen lensi ilmaan. Hän lensi muita korkeammalle ja huomasi silloin, että maa hänen allansa pyöri akselinsa ympäri, jolloin hän hepreaksi huudahti: 'O sancta simplicius!' joka merkitsee: ja sittenkään se ei liikahda."
Silloin ei Helmiaho voinut itseään kauvemmin pidättää. Hän kavahti pystyyn ja puhkesi raikuvaan nauruun. Ontuva Rankko yhä hännystakissaan ja amatsoonihatussaan täytenä totena puheli tämmöistä sekamelskaa — se oli liian hullunkurista.
"Mitä nauratte?", kysyi Rankko loukkaantuneena. "Luuletteko, vaikka olettekin virkaveljeni, voivanne rankaisematta — —"
Onneksi Veri-Repo tuli ulos asunnosta, joten Rankon puhe keskeytyi, muuten hän olisikin pitänyt jyrisevän nuhdesaarnan. Nuorukainen katseli Rankon tulistunutta naamaa ja kysyi:
"Mistä on kysymys? Mitä sinä lavertelet?"
(Hän puhui saksaa, kun hän kuuli Rankon tätä kieltä käyttävän). Tämä vastasi:
"Mistäkö syystä minä suuttunut olen? Siitä, että virkaveljeni täällä nauraa minua. Ja mistä syystä? Siitä ettei hän ole selvillä maailmanhistoriasta. Minä tässä vaivaan itseäni kertomalla tsherkessiläisten sotahistoriaa. Mutta hänellä ei ole ensinkään taipumusta keskiajan sotatemppuihin ja suunnitelmiin."
"Sotatemppuihin ja suunnitelmiin?" kysyi nuorukainen hämmästyen.
"Niin, tietysti! Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"En."
"Sitten minä selitän sinulle."
"Sodankäynti on sotimiseen samassa suhteessa kuin mittausoppi on laskuoppiin, nim. säde + säde — X = neliö kolmion nelikulmasta, jossa on kaksi kaarta neljännen luokan nurkassa. Ymmärrätkös sitä?"
"En vähintäkään", vastasi Veri-Repo totuudenmukaisesti.
"Sen juuri uskonkin, sillä semmoisiin älykkäisiin mietelmiin tarvitaan synnynnäistä käsityskykyä ja sitä paitsi sielunvoimien ahkeraa harjoitusta. Se, jolla ei ole näitä kumpaakaan, se ei käsitä semmoisia asioita. Sinä sen ainakin tunnustat. Mutta virkaveljeni tässä ei käsitä sitä, vaan päällepäätteeksi nauraa minulle. Mitä minun tulee hänestä ajatella? Hän ei minua tunne. Minä olen syntynyt, niinkuin kreikkalainen sananlasku sanoo: inter sacrum et saxum stat — Saksenin pyhässä valtiossa — enkä ole tottunut siihen että minulle nauretaan Ajatteles tätä asiaa ja — —"
"Sen tahdon tehdä", keskeytti hänet Veri-Repo, "mutta nyt ei minulla ole aikaa. Nyt minun vaan täytyy ajatella noita ihmisraukkoja, jotka on murhattu Ljaano estakaadolla."
Hän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta, tietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut, vaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän Rankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin tarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:
"Onko ihmisiä murhattu Ljaano estakaadolla? Koska?"
"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä vielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa."
"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin sinne, mihin ensiksi aikoivat."
"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli. Se on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano estakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja, jotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa niin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai Aasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla viitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa saanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu viittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla. Kuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja ratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu."
"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?'' kysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.
"Niin, sitä minä tarkoitan", vastasi Veri-Repo.
"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano estakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta ovatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet."
"Sehän olisi pirullista."
"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy pahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne väärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat äkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä."
"Mutta sopiipa hänen ratsastaa tolppien mukaan takaisin."
"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei hän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole tapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he ryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut."
"Mutta eikö semmoisesta voi tehdä loppua?"
Helmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi mieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän oli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot. Alhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku tekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille, kajosi hattuunsa ja lausui:
"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho
Helmiahon luokse?"
Helmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä suuresti miellyttänyt ja virkkoi:
"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En ole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon mies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan ehkä kysyä teidänkin nimeänne?"
"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen lähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona."
Tämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei kuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:
"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään puoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'. Se on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin vaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään vaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa lähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä uutisasutuksessa."
Tämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi nöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:
"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän siunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä sammuttaa nälkääni ja janoani."
"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta vaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa mukananne?"
Hän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi hän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni kohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:
"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta ruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut lukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon olevan erittäin vieraanvaraisen."
"Vai niin, kuka teille semmoista kertoi?"
"Minä kuulin sen Tailorsvillen kauppalassa, josta tulen."
"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen vierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita luokseni."
"Enkö minä siis ole tervetullut?"
"Ette suinkaan."
"Mutta enhän minä ole teille pahaa tehnyt?"
"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin tulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko pahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne — — teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee. Tekisi mieli antaa teille korvapuustin."
Ei mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen kerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:
"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En voi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun syyni, vaan teidän."
"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos joku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä, saisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa. Se on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten saan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan te pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu kuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan toisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin muutakin minulle vastenmielistä."
"Uskallanko kysyä, mitä tarkoitatte?"
"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että tulette Tailorsvillestä."
"Mistä syystä? Onko teillä vihollisia siellä?"
"Ei ainoatakaan. Mutta sanokaa, mihin aiotte?"
"Ylös Prestoniin Red Riverin varrella."
"Hm. Käykö tämän kautta sitten oikotie?"
"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä kerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan."
"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille pahaa. Oletteko jalkaisin?"
"Olen."
"Teillä ei ole hevosta?"
"Hevosta ei ole minulla."
"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne johonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan kunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen nainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka kätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä varmaankaan ei ole hyviä aikeita."
Mormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: "Herra Helmiaho, minä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan läpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa."
Silloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä raskaasti hänen olalleen ja lausui:
"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla elänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette ratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten tekemät reiät saappaissanne, sekä — — —
"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut saappaat vanhoina ja reiällisinä."
"Todellako? Kauvanko olette niitä käyttäneet?"
"Kaksi kuukautta."
"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa etteivät ne pistä esille."
"Nämät kannukset löysin eilen", puolustihe mormooni.
"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."
Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta välittämättä.
Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin, ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä mieheltä.
Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli Veri-Revon laita.
Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät ihan erityisellä tavalla.
Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän kantoi isoa häränpaistia ja leipää.
"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi — mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin kuin minä."
"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai sisar Elbessä?"
"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen saksalainen olen minä kuitenkin."
"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä. Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä, eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia, sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."
Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle avuksi sanoen:
"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."
"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan toisemme, hyvä rouva Helmiaho."
"Siitä olen ihan varma", vastasi tämä päätään nyökäten.
"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"
Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä, ettei ollut saanut lihaa.
Silloin Veijo tuli.
"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös syödä ja juoda!"
Silloin lankesi hänen katseensa "Viimeisten päivien pyhään." Hän tuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:
"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas, joka varasti Massa Baumannin monet rahat."
Mormooni hyökkäsi pystyyn ja tuijotti peljästyksissään neekeriin
"Mitäs sanot", kysyi Rankko, hypäten pystyyn hänkin. "Olisiko tämä mies tuo Welho?"
"Kyllä se olla hän. Masser Veijo tuntemas hänen hyvin. Masser Veijo häntä katseli silloin hyvin tarkasti."
"Herranen aika! Olisipa se hauska kohtaus. Mitä sanotte itse, master
Topias Taivola?"
Mormooni oli voittanut ensimmäisen säikähdyksensä. Hän teki halveksivan liikkeen kädellään neekerille ja vastasi:
"Tuo musta ei ole kai oikein viisas? Minä en käsitä häntä, enkä tiedä mitä hän tahtoo?"
"Hän puhui kyllä; selvästi. Hän nimitti teitä Welhoksi ja sanoi että olette varastaneet hänen herraltansa, Baumannilta."
"Minun nimeni ei ole Welho."
"Ehkä se on entinen nimenne?"
"Minun nimeni on ja on aina ollut Taivola. Nikkeri näyttää sekoittavan minua johonkuhun muuhun."
Silloin astui neekeri esille, uhkasi häntä ja huusi:
"Mikä Masser Veijo olla? Masser Veijo olla neekeri, eikä mikään kirottu nikkeri. Masser Veijo olemas kunnon musta mies. Jos Massa Welho vielä kerran sano nikkeri, niin Masser Veijo lyödä häntä nyrkillä, niinkuin Massa Vanha Kovakoura opetti."
Nyt asettui Helmiaho heidän väliinsä:
"Älä rupea käsikähmään. Sinä syytät tätä miestä varkaudesta. Onko sinulla todistuksia?
"Kyllä Veijolla olla todistuksia! Massa Rankkokin tietämäs, että Massa
Baumannilta on varastettu. Hän olla todistaja."
"Onko se totta, master Rankko?"
"On", vastasi tämä. "Voin sen todistaa."
"Kuinka se tapahtui?"
"Seuraavalla tavalla: Toverillani Baumannilla, jota tuttavansa myös lyhyesti nimittävät Karhunampujaksi, oli Platto Riverin lähellä kauppahuone ja minä olin hänen apulaisensa ja osallisena liikkeessä. Alussa oli hyvä liike, kun siellä kävi paljon kullankaivajia, jotka siihen aikaan olivat kokoontuneet Mustienkukkuloitten luo. Ansaitsimme paljon rahaa ja usein oli meillä kätkettynä koko joukon rahaa ja kultamöhkäleitä. Kerran täytyi minun lähteä kiertämään kaivajien luo vaatimaan saataviamme. Kun kolmantena päivänä palasin, sain tietää, että Baumannilta minun poissaollessani oli varastettu. Hän oli ollut kahden Veijon kanssa ja eräänä yönä oli heillä ollut vieras, nimeltä Welho. Seuraavana aamuna oli tämä poissa ja hänen mukanaan kaikki rahat Ei olisi hyödyttänyt ajaa häntä takaa, sillä tämän jälestä puhkesi rajuilma, joka hävitti kaikki jäljet. Emme sittemmin ole voineet keksiä jälkeäkään hänestä, vaikka usein olemme kuulustelleet tuota kunnon Welhoa. Nyt luulee Veijo löytäneensä hänet tässä 'Viimeisten päivien pyhässä', enkä voi otaksua hänen erehtyneen. Veijolla on silmät auki ja hyvin kyllä muisti. Hän vakuutti silloin niin tarkasti miestä katselleensa, että tuntisi hänet, vaikka hän olisi valepuvussakin. Siinä kaikki, mitä minulla on tässä asiassa sanottavaa."
"Vai niin, ette siis itse nähneet varasta?"
"En."
"Silloin ette voi todistaa, että meillä todellakin on varas tässä. Veijokin on sitä väittämässä. Mitä siinä tapauksessa on tehtävä, tiedätte te yhtähyvin kuin minä."
"Masser Veijo hyvin tietäjä, mitä tehdä, huudahti neekeri. Masser Veijo tappaa konnan. Masser Veijo ei erehdy, vaan tuntea tuota hyvin."
Hän yritti tuupata Helmiahon sivulle, päästäksensä mormoonin luokse, mutta tilanomistaja pidätti hänet sanoen:
"Pidätäs! Semmoista väkivallantekoa minä en kärsi maallani."
"No, sitten Masser Veijo odottaa, kunnes konna olla poissa Masser
Helmiahon maalta; mutta sitten hänet hirttämä ensi puuhun. Master
Veijo odottama kunnes varas on lähtenyt, hän ei päästämä häntä pois
silmistään."
Hän asettui istumaan mormoonia vastapäätä. Saattoi nähdä, että hän oli tarkoittanut täyttä totta uhatessaan mormoonia. Taivola katseli pelvolla neekerin jättiläisvartaloa ja kääntyi sitten Helmiahoon:
"Herrani, minä olen todellakin viaton. Tämä musta masteri on täydellisesti erehtynyt ja minä toivon saavani luottaa teidän suojelukseenne."
"Älkää liiaksi minuun luottako", kuului vastaus. "Ei ole tuotu mitään sitovia todistuksia, eikä sitäpaitsi varkaus koske minuun, kun ei minulla ole mitään virallista tehtävää. Saatte siis olla turvallisena niin kauvan kun täällä olette. Mutta olen jo teille sanonut, että teidän on niin pian kuin suinkin täältä lähteminen, ja mitä sitte tapahtuu, on minusta yhdentekevä. En voi kieltää master Veijon oikeutta suorittaa asiansa loppuun kahden kesken. Rauhoittaakseni teitä, vakuutan, etten aio mennä tainnoksiin kauhusta, jos huomenna tapaisin teidät riippumassa jossakin puussa."
Näin oli siis asia hetkeksi ratkaistu. Mormooni asettui taas aterioimaan, mutta hän söi hyvin hitaasti ja piti pitkät väliajat, nauttiakseen mahdollisimman kauvan luvattua turvaa. Veijon mulkoilevat silmät eivät hetkeksikään kääntyneet hänestä ja Veri-Repo, joka oli vaan istunut ja kuunnellut, silmäsi häntä nyt yhtä järkähtämättä kuin ennen. Nuorukaisen huomio lienee aivan erityisesti kiintynyt tuohon muka mormoniin.