Erämaan henki

by Karl May

TOINEN LUKU.

Laukaus otsaan.

Nyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa, että sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa keskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden vieraan tulosta.

"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho", sanoi hän.
"Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen."

Isäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän eloisasti: "Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon kaikin puolin saa luottaa."

"Hän näyttää kauppiaalta, joka tulee teille tuomaan uusia tavaroita."

"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit riippumassa satulan molemmin puolin."

"Niin."

"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita tiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua."

"Ehkä olen kuullut hänen nimensä?"

"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä Silmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä nimeä vastaan."

"Minkä vuoksi kutsutaan häntä Silmänkääntäjä-Reitoksi?

"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin tarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin huomionne kiintyi."

"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas ja jälkien löytäjä."

"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee jäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä näistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain silmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen tullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään koonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä vaan olen varma, että hän teitä huvittaa."

"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän matkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:

"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka ei voi maksaa ravintolalaskuansa?"

"Sinulle on aina tilaa", vastasi Helmiaho. "Tule tännemmäksi ja astu alas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan."

Silmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:

"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."

Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko tarkasti häntä katsella.

Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.

Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja, suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.

Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut. Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden verraton kuva.

Sitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:

"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?"

"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle."

"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle semmoisen?"

"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta."

Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.

"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi valmistaa kai sen minulle?"

"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."

"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä."

"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?"

"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."

Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä voinut kuulla laukausta.

Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.

"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit. Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten sinä käyttäydyit?"

"Minä käytin kaukoputkea."

"Hullutuksia, sinähän ammuit pyssyllä?"

"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä teitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään tuhattaiturina vieraillesi."

"Saanko kuulla millä tavalla?"

"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita raudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että laukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja käristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja. Näet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita. Muuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella mahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun istahtaa joukkoonne?"

"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun ystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä täällä."

"Vanhaa Kovakouraa?" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn.
"Onko se totta?"

"On, ja Paksu Paavokin tulee tänne."

"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan toivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin, sillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt toteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua suuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne."

"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen.
Hänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —"

"Rankko", keskeytti silmänkääntäjä, "Ehkäpä itse Ontuva Rankko?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni!
Kuinka se on mahdollista?"

Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi samalla kielellä:

"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen, on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle, yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."

"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia, mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"

Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa: "rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:

"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne. Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:

"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta. Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin teitä tuntemaan."

"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti rakastamaan."

"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että olette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on luonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos päättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä niin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne ehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään ilkeästä Filomeelestä irti."

"Filomeelestä? Mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, mikä Filomeele on?"

"Tiedän, se on satakielen runollinen nimi."

"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan kanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi säärtensä välissä."

"Vai niin", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. "Mikä
Kerberus sitten oli?"

"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty minusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja on keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun jälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille kaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä maailmanhistoriasta — — —"

"Ette suinkaan sakkipeliä tarkoita", keskeytti Reitto. "Silbermann oli urkujenrakentaja, syntynyt Frauensteinissä Saksenissa."

"Aivan oikein! Aivan oikein! Mutta juuri siksi, että hän oli urkujenrakentaja, oli harmonikan keksiminen hänelle helppoa. Ensimmäisen vei hän Napoleonille lahjaksi, mutta tämä ajoi hänet tuhman espanjalaisen tavoin ylpeästi pois. Mutta sitä sai hän katua. Hän otettiin Kanneen tappelun jälestä vangiksi ja englantilaiset veivät hänet Sant-Helenan kalliosaareen. Matkalla sinne sanoi hän vanhalle Derfflingerille, joka yksin oli pysynyt hänelle uskollisena: 'lähettäessäni pois Silbermannin säkkipelinensä Kalkutasta, heitin minä keisarikruununi pois.'"

Nyt ei Reitto voinut kauvemmin pidättää nauruansa. Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja siihen yhtyi Helmiaho sydämensä pohjasta.

"Mitä naurettavaa siinä on?" kysyi Rankko, puoleksi ihmeissään, puoleksi vihoissaan.

"Tehän olette oikea hämmennysneuvos."

"Oo, pyydän anteeksi, toimennusneuvos. Mutta semmoinen minä en ole.
Ylipäänsä en koskaan vaadi arvonimiä, jotka eivät minulle kuulu."

"Sitä en tarkoittanutkaan. Tahdoin vaan sanoa, että te sekoitatte eri ajat ja ihmiset maailmanhistoriassa."

"Mitä nyt? Minäkö? Kuinka sanoitte? Sekoitan? Millä tavoin? Tehkää hyvin, todistakaa se!"

"Aivan kernaasti. Fulton, nykyisen höyrylaivaliikkeen luoja, oli tarjonnut keksintönsä Napoleonille, mutta hän ei huolinut siitä. Sentähden sanoi keisari kerran, muistellessansa tätä erehdystään: Käskiessäni Fultonin Tuilerioista pois, heitin minä pois keisarikruuuuni! Mutta Silbermann ei elänyt siihen aikaan."

"Vai niin, niinkö väitätte? Olettepa nyt kauniisti tuosta asiasta selvinneet. Mutta älkää kertoko minulle tuommoista hölynpölyä. Minä osaan maailmanhistoriani. Minun on ihan mahdoton erehtyä. Pitäkää se muistissanne tulevaisuudessa, jos meistä on tuleva ystäviä. Oikaisua en siedä, sillä se käy kunnialleni. Tiedän varsin hyvin, että maailmanhistoria on ihmisyyden korkein tuote ja minä yhdyn vanhaan Sooloniin, joka keksi kladnilaiset sävelet ja kuollessaan huusi: Maailmanhistoria on korkein tuomioistuin, jossa on kolme tuomaria! Sentähden olen rautaisella ahkeruudella tutkinut juuri maailmanhistoriaa. Ole lukenut Robinsonia, Pierer'in konversationisanakirjaa. Kladderadatshia ja Stielerin Kartastoa. Siten olen hitaasti ja järkevästi läpikäynyt maailmanhistorian ja vähitellen hiipinyt sen sisälle, kunnes tulin keskipisteeseen. Mutta te tahdotte käsin ja jaloin yhtaikaa hyökätä siihen ja jäätte sentähden istumaan itse kehään. Maailmanhistoriaa on hyvin varovasti käsiteltävä. Jos se huomaa, että aiotaan siihen ryhtyä, pelästyy se ja kiskaisee irti. Minä olen käsittänyt asiata oikein, sentähden istun kiinni, teidät on se heittänyt pois, ja kuitenkin luulette saavanne aikaan suurtekoja. Ja mitä Silbermanniin tulee, tietänen parhaiten minä, joka olen saksilainen ja hänen maamiehensä miten sakkipelin laita oli. Ja Fultonia ette tarvitse esille vetää! Hänet minä tunnen sekä ulkoa että sisältä. Hän on tehnyt tuon kauniin iltalaulun kultaisesta ilta-auringosta, jonka kotona Saksassa jokainen koululapsi oppii laulamaan. Ja tämän poikkeuksen tehtyäni, olette kai kyllin oikeamielinen myöntääksenne, että olen teidät tieteissä voittanut ja että varsinkin maailmanhistoriassa olen teitä etevämpi. Eikö totta?"

"Kyllä, sen me tunnustamme", sanoi Reitto nauraen. "Olettepa runoudessakin mestarimme. Siinä olette päässeet pitkälle, sen mukaan kuin äsken kuulin."

"Sepä ei olekaan vaikeata. Jambit tulla suhisevat ohitseni. En usko, että taiteessa ja tieteessä olisin kenestäkään takapajulla. Olenpa usein kampaakin soittanut. En kuitenkaan tahdo ylvästellä. Syntyperäisistä taipumuksista ei vaatimaton luonne kerskaile, enkä sentähden pane pahaksi, jos te joskus erehdytte ajattelemaan olevanne minua taitavampi. Annan sen kernaasti anteeksi ja mietin mielessäni: 'Cassatam ventis liceat subducere classem', joka merkitsee: kas saaturin Venttiä: lykkää suolatynnyriä lasin alle… Ja kun minun suolatynnyrini on onnellisesti vedestä vedetty, niin saa sanoa, että minä olen mies, jolla on tallella kädet ja sormet, sääret ja jalat."

"Kyllä niin, oikeassa olette."

"Ja niissä te olette olleet?"

"Ensin kävin lukiossa, jossa minä — — —"

"Olipa se ikävää, se ei ole suositusta teille."

"Miksi ei?"

"Koska minulla on suuri aatteellinen mielisuosio kaikkia niitä vastaan, jotka ovat lukiolaisia olleet. Sellaiset ihmiset ovat pöyhkeileviä. He eivät luule, että metsämiehestäkin voi tulla tieteen ylimys. Sen olen monet kerrat kokenut. Luonnollisesti on minun aina ollut helppoa saada näitä ihmisiä huomaamaan, että minussa on miestä harppaamaan jättiläisaskelin heidän ohitsensa. Siis olette tekin läpikäynyt vähäisen opintokurssin?"

"Niin olen. Kun päätin lukiossa, antauduin suosijani neuvoista maalailemaan ja kävin akatemiassa. Minulla oli hyvä taipumus sille alalle, mutta minussa ei ollut kestävyyttä. Väsyin ja alennuin todellisesta taiteesta taiteen varjoon — minusta tuli taideratsastaja."

"Voi teitä! minä säälin teitä."

"Niin, niin", nyökkäsi Silmänkääntäjä-Reitto totisena. "Minä olin hilpeä mies, mutta veltto ja tyhjä. Sanalla sanoen: minä olin kevytmielinen. Tuhansia kertoja olen sitä katunut. Mikä mies olisinkaan tänään voinut olla, jos vaan olisin tahtonut!"

"No mutta, kai teissä vielä on lahjakkaisuutta? Alkakaa uudestaan."

"Nytkö? Kun nuoruuden pontevuus on kadonnut? Mutta sitäpaitsi on minulla eräs tehtävä, joka sitoo minut tänne länteen."

"Saanko kysyä, mikä tehtävä se on?"

"En koskaan puhu siitä, niin paljon voin kumminkin teille sanoa, että koetan löytää erästä henkilöä, jota tähän asti olen turhaan etsinyt."

"Saattaisi olla teille hyödyksi, jos sanoisitte kenestä puhutte."

"Se on minun salaisuuteni."

"Vahinko, suuri vahinko! Näinä päivinä saan kohdata miehiä, jotka tuntevat melkein joka kolkan lännessä. Heiltä saisitte neuvoa ja apua. Tarkoitan tietysti Vanhaa Kovakouraa, paksua Paavoa, pitkää Pekkaa sekä vinnetuuta, joka — — —"

"Vinnetuu?" keskeytti Reitto. "Tarkoitatteko kuuluisata apakerpäällikköä?"

"Tarkoitan!"

"Oi, se on totta! Hänethän te myös tunnette, koska hän otti osaa tuohon vaaralliseen ratsastukseen! Vai että hänetkin tapaatte?"

"Ihan varmaan."

"Missä?"

"Siitä hän on sopinut vaan Vanhan Kovakouran kanssa. Mutta luultavasti on hän Ljaano estakaadon tuolla puolen."

"Hm! Sitten toivon näkeväni hänet. Minä aion nim. aavikon yli. Minä saatan erään seurueen sen yli ja sitten eteenpäin El-Pasoon. Nämät ovat ameriikkalaisia, jotka aikovat mennä Aritsoonaan tekemään hyviä kauppoja."

"Ehkä timanteilla?"

"Niin juuri. He näyttävät kuljettavan mukanansa suuria summia, ostaaksensa kivet helpommalla itse paikalla."

Helmiaho ravisti päätään ja kysyi:

"Uskoitko sinä noita timanttilöytöjä?"

"Miksi en?"

"Hm! Minä puolestani pidän koko jutun suurena hullutuksena."

Hän oli ihan oikeassa. Tähän aikaan syntyi äkkiä huhuja, että Aritsoonassa olisi löydetty timanttikenttiä. Mainittiin henkilöitä, jotka onnellisten löytöjen kautta olivat muutamissa päivissä tulleet upporikkaiksi. Näytettiin myös todellisia timantteja, osaksi kalliitakin, jotka oli muka sieltä löydetty. Tämä huhu lensi muutamassa viikossa, jopa päivässäkin läpi koko mantereen. Kaivajat Kaliforniassa ja pohjoisissa piireissä jättivät tuottavaiset kullansaantipaikkansa ja riensivät Aritsoonaan. Mutta keinotteliat olivat jo iskeneet kyntensä kenttiin. Suurimmassa kiireessä oli muodostettu yhtiöitä, joilla oli miljooneja käytettävinä. Timanttikentät piti ostettaman, jotta suurissa määrin voitaisiin harjoittaa niitten vaihtokauppaa. Yhtään lohkoa ei jätettäisi. Asiamiehet kulkivat ylt'ympäri timanttinäytteineen, joita vaan sopi noukkia puheenalaisilta kentiltä. He kaikin voimin yllyttelivät timanttikuumetta ja lyhyessä ajassa oli se noussut korkeammalle kuin kultakuume milloinkaan oli ollutkaan. Varovaiset ihmiset kiristivät kukkaroitaan ja heidän ennustamansa keikahdus tapahtuikin pian. Muutamat viekkaat ameriikkalaiset olivat koko keinottelun alkaneet. He olivat ihan tuntemattomina äkkiä ilmoille pujahtaneet ja yhtä tuntemattomina he taas katosivatkin; ja heidän kanssaan katosivat myös miljoonat. Turhaan osakkeiden omistajat sadattelivat. Useimmat kielsivät omistaneensa mitään osakkeita, sillä eivät tahtoneet joutua naurunalaisiksi. Äkkiä kuuluisiksi tulleet timanttikentät, joutuivat taas autioiksi kuin ennenkin, ja petetyt kullankaivajat palasivat taas kultamaihinsa, löytämään muita heitä viisaampia sinne sijoittuneina. Siihen se juttu päättyi, eikä kukaan siitä sen enempää puhunut.

Yllämainitut seikat Helmiahon luona tapahtuivat juuri kun timanttikuume oli alkanut. Hän kuului niihin, jotka eivät uskoneet timanttihuhuja. Silmänkääntäjä-Reitto sitävastoin lausui:

"En minä vielä totuutta epäile. Jos muilla paikoin on timantteja löydetty, miks'ei niitä voisi löytää Aritsoonasta? Minä tietysti en niistä välitä, sillä minulla on muuta tehtävää. Mitä te master Rankko asiasta arvelette? Noin älykkään, kokeneen ja taitavan miehen arvostelu asiasta on meille ratkaisevan tärkeä."

Ontuva Rankko vastasi hyvillänsä:

"Iloitsen, että te luottamuksella olette minuun kääntyneet ja oikeaan mieheen olettekin osuneet. Tässä olisi nyt tilaisuus loistaa mineraloogisilla tiedoillani. Voisin kertoa teille, että timantti on ilmaa, liitua, keittosuolaa ja lasia, josta syystä se on läpinäkyvää, mutta minä tiedän, että teillä on liian vähän alkutietoja, voidaksenne seurata minun hienoja, väliaikaisia järjestelmiäni. Voisin myös kertoa, että timantti hiotaan vanhoista tulitikkulaatikoista revityllä santapaperilla, mutta tähänkin vaaditaan virheetöntä ja hyvää käsityskykyä Tahdon siis nyt vaan sanoa, että timantti on sangen kaunis kapine, mutta löytyy muita yhtä kauniita kapineita. Kun olen nälissäni, on savustettu makkara minulle paljon rakkaampi — kuin suurin timantti. Ja janoani en voi sammuttaa hohtokivillä. Ja voiko ihminen muuta kuin syödä ja juoda itsensä kylläiseksi. Minä olen kohtalooni hyvin tyytyväinen, enkä tarvitse jalokiviä. Jos tietäisin, että tuolla Aritseonassa olisi kolmen sentnerin painoinen timantti, menisin ottamaan sen. Vähemmästä en huolisi, vaan halveksisin. Mutta nyt ei tiedetä, löytyykö siellä ensinkään timantteja, ja jos löytyy, niin ehkä ne ovat pienet kuin unikukan siemenet. Ei, kukaan ei saa minua lähtemään timanttikentille. Me olemme saksalaisia, emmekä tarvitse timantteja, sillä jokaisella meistä on jalokivi sydämessään, nim. uskollinen sydän, josta runoilija laulaa:

"Timantti ei sen arvoinen Välillä maan ja taivaitten.

"Ja kuka teistä uskaltaa minua tässä asiassa vastustaa? en neuvoisi häntä sitä tekemään, sillä silloin hän saisi korjata koipensa."

"Hyvin puhuttu!" sanoi Helmiaho, ojentaen kätensä pikku saksenilaiselle. "On luultavaa, etten minä koskaan tule palajamaan isänmaahani. Minä en koskaan saa sitä nähdä, mutta sydämmeni on aina siellä. Te olette ihan oikeassa mitä jalokiviin tulee, emmekä myös aio piitata Aritsoonassa muka löytyvistä timanteista. Se seurue, jonka sinä, Reitto, sinne aiot viedä, ei taida parhaimpia kauppoja tehdä. Olisi kaikissa tapauksissa ollut parempi, jos he olisivat jääneet runsaine rahoinensa kotiin. He voivat hyvin helposti niistä päästä, saamatta sijaan ainoatakaan timanttia. Viisaita miehiä eivät he muuten näy olevan, koska he ilmaisevat kuljettavansa paljon rahaa mukanaan. Se ei ole koskaankaan varovasti tehty, mutta täällä on se vielä tuhmempaa kuin muualla."

"Huomenna iltapäivällä saapuvat he tänne. Heidän piti ostaa kaksi kuormahevosta lisää, johon toimeen he tarvitsevat ainakin puolen päivää. Sentähden ratsastin tänne edeltäpäin, viettääkseni ajan täällä huomiseen."

"Siinä teit oikein, vanha ystävä. Montako henkeä heitä on?"

"Heitä on kuusi. Muutamat heistä näyttävät sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään jotenkin 'keltanokilta', mutta siitä en luonnollisesti välitä. He kuuluvat tulevan New-Orleansista ja luulottelevat palaavansa takaisin miljoonien omistajina. He käyttäytyvät myös vähän ylimielisesti, mutta ei sekään minuun kuulu. He palkkaavat minut, ja muusta en välitä."

"Osaavatko he sitte tänne minun luokseni?"

"Aivan varmaan, olen niin tarkoin neuvonut heille tien, etteivät voi erehtyä. Mutta mikä nyt on, Veijo?"

Tämä kysymys tehtiin neekerille.

Päivä oli jo loppumaisillaan ja hämärä, joka näillä seuduin on niin lyhyt, oli yllättänyt. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauvaksi eteensä. Veijo ja Veri-Repo olivat vilkkaasta keskustelusta huolimatta koko ajan pitäneet mormoonia silmällä. Tämä oli tekeytynyt aivan väliäpitämättömäksi keskustelusta, ja kun muut kai olivat olleet sitä mieltä, että mormooni, joka näytti ihan ameriikkalaiselta, ei vähääkään ymmärtäisi saksaa, olivat he puhuneet niin kovalla äänellä, että hän saattoi kuulla joka sanan.

Hän ei ollut edes vetänyt suutaan nauruun Ontuvan Rankon lörpötyksille ja siitä vielä enemmän vakaantuivat luulossaan, ettei hän mitään ymmärtänyt. Mutta niin pian kuin puhe kääntyi timanttilöytöihin, oli hän hitaasti ja huomaamatta siirtynyt lähemmäksi penkillä. Ja kun Silmiinkääntäjä-Reitto puhui niistä kuudesta miehestä, jotka hänen tuli viedä Ljaano estakaadon yli, oli hän näyttänyt olevan hyvin jännityksessä. Kun mainittiin, että näillä kuudella luultavasti oli paljon rahaa mukanansa, levisi tyytyväinen hymy hänen ohueille huulilleen, jota kuitenkaan ei hämärässä huomattu. Toisinaan oli hän nostanut päätään ikäänkuin kuunnellakseen ja kärsimättömästi katsonut siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Hän tiesi olevansa melkein vankina, sillä neekeri silmäili häntä taukoamatta. Hän huomasi myös, että Veri-Repo tarkasti piti häntä silmällä. Mielensä kävi yhä kaameammaksi hetki hetkeltä; hän muisti neekerin uhkauksia ja luulikin, että hänessä oli miestä ne täyttämään.

Juuri nyt, kun oli tullut melkein pimeäksi, piti hän mahdollisena äkkiä pötkiä pakoon, sillä myöhemmin kävisi se paljon vaikeammaksi, koska Veijo varmaankin yön pimeydessä ryhtyisi varokeinoihin, jotka estäisivät hänet pakenemasta. Sentähden hän nyt ojentui ottamaan pientä myttyänsä ja veti sen vähitellen luoksensa. Sitten aikoi hän äkkiä nousta ja kiirein askelin poistua nurkan taakse. Kun hän vaan ehtisi tuonne pensaitten taakse, niin ei hänen enää tarvitsisi peljätä takaa-ajajia.

Mutta Veijosta hän oli erehtynyt. Tämä oli muitten neekerien kaltainen siinä, että kun hän kerran jotain päätti tehdä, pani hän myös päätöksensä suurimmalla sitkeydellä toimeen. Neekeri oli kyllä huomannut, että mormooni tavotteli myttyänsä, ja juuri kun tämä oli lähdössä, nousi Veijo niin äkkiä, että oli kaataa Helmiahon, joka siitä johtui tekemään yllämainitun kysymyksen. Veijo vastasi:

"Masser Veijo näkemä, että varas tahto pois. Tavotteli jo myttyänsä.
Tahtoi jo juosta pois. Mutta Masser Veijo tappa hänet tuolla poissa.
Masser Veijo mennä hänen kanssan eikä päästä näkyvistä."

Hän istahti penkin ääri päähän, niin että hän oli ihan likellä mormoonia, vaikka tämä istui toisen pöydän ääressä.

"Anna miehen mieluummin juosta tiehensä", neuvoi isäntä. "Hän luultavasti ei ansaitse, että niin tarkasti häntä vartioinet."

"Masser Helmiaho olla oikeassa, ei hän, vaan rahat, jotka hän varasti, ansaitsevat että Masser Veijo häntä valvo. Hän ei pääsemä täältä, jollei Masser Veijo seurama, se olla varma."

"Mikä tuo mies oikeastaan on?" kysyi silmänkääntäjä. "Hän ei ensi hetkestä minua miellyttänyt. Hän näyttää olevan susi lammasvaatteissa. Kun ensin hänet näin, tuntui siltä, kuin jos jo ennenkin olisin nähnyt tuota terävää suippoa naamaa, ja juuri semmoisissa oloissa, jotka eivät ole olleet hänelle kunniaksi."

Helmiaho selitti hänelle miksi Veijo niin taukoamatta oli häntä katsellut ja lisäsi:

"Veri-Revon huomio näkyy myös olevan häneen kiintynyt enemmän kuin hän tahtoisi näyttää."

"Hyvä", vastasi nuori mies, "tämä 'viimeisten päivien pyhä' on tehnyt minulle jotakin hyvin pahaa."

"Todellako? Mitä sitten? Miksi et nosta kannetta häntä vastaan?"

"Koska en tiedä, mitä pahaa hän on minulle tehnyt."

"Sepä olisi merkillistä. Jos olet siitä varma, että hän on tehnyt sinulle paljon pahaa, täytyy sinun kai tietää, mitä se on ollut."

"Sitäpä en juuri voi sanoakaan. Olen ajatellut aivoni puhki muistaakseni sitä, mutta turhaan. Tuntuu siltä, kuin olisin unissani nähnyt tuon kauhean ja taas unohtanut tuon unen yksityiskohdat. Enkä minä voi tuommoisen epämääräisen, hämäräperäisen aavistuksen johdosta hyökätä miehen kimppuun."

"Tuota minä en ymmärrä. Minkä tiedän, sen tapaan tietää. Hämäräperäisistä aavistuksista en koskaan voi puhua. Mutta nyt on pimeä, emmekö mene huoneeseen?

"Emme mene, sillä talo on tuolle miehelle lukittu, ja minun täytyy jäädä tänne häntä vartioimaan. Siksi jään tänne ulos. Ehkä voin palauttaa muistiini, mitä minulla on tämän miehen kanssa suoritettavaa."

"Siinä tapauksessa tahdon kumminkin hankkia tänne valaistusta, ett'ei hän voi hiipiä tiehensä."

Hän meni sisälle ja palasi heti, tuoden kaksi lamppua. Nämä olivat yksinkertaisia läkkisiä öljysäiliöitä, joissa oli vahva sydän. Lasia ja kupua niissä ei ollut. Kuitenkin niiden loimuavat ja savuavat liekit tarpeeksi valaisivat oven edustaa.

Juuri kun isäntä oli ripustanut lamput kahteen puunoksaan, kuului askeleita maissivainioitten puolelta.

"Minun 'käteni' tulevat kotiin", sanoi Helmiaho.

"Kädellä" tarkoittaa ameriikkalainen jokaista miestä tai naista, joka on hänen palveluksessaan. Hän erehtyi. Kun tulia saapui valopiiriin, huomattiin hänen olevan vieras.

Hän oli pitkä, vahva mies, täysiparrakas, mejikkolaiseen tapaan vaatetettuna, vaikk'ei hänellä ollut kannuksia, joka oli silmäänpistävä seikka näillä seuduin. Vyössään näkyi puukon varsi ja kaksi pistoolia ja kädessään oli hänellä raskas, hopearenkailla koristettu pyssy. Kun hän tummilla silmillään terävästi katseli jokaista läsnäoliaa, näytti hän olevan ruumiillisesti vahva, mutta myös raaka henkilö, jolta ei sopinut odottaa mitään lempeämpiä tunteita. — Kun hän huomasi mormoonin, vilkutti hän silmiään omituisella tavalla. Sitä ei huomannut kukaan muu kuin mormooni. Se oli varmaankin joku hänelle aiottu merkki.

"Buenas tardes, sennores!" (hyvää iltaa, herrat) tervehti hän. Täällähän on illanvietto Bengaalin tulien ääressä! Tämän maatalon omistaja näkyy olevan runollinen mies. Sallikaa minun levähtää täällä neljännestunnin ja antakaa minulle suunkasto, jos on saatavissa."

Hän puhui tuota espanialais-englantilaista sekamelskaa, jota täällä
Meksikon rajalla usein käytetään.

"Istukaa, herra!" vastasi Helmiaho samalla murteella. "Mitä haluatte?
Olutta tai ryypynkö?"

"Älkää kiusatko minua oluellanne! Minä en huoli tuosta saksalaisesta nesteestä. Antakaa minulle ryyppy, mutta ei liian pieni, ymmärrättehän!"

Hänen ryhtinsä ja äänensä ilmaisivat hänet mieheksi, jonka kanssa ei ollut leikitteleminen. Hän käyttäytyi ikäänkuin hän olisi käskiänä täällä. Helmiaho nousi tuodakseen pyydettyä ja osoitti penkkiä, johon hän oli tehnyt vieraalle tilaa. Mutta tämä pudisti päätään ja sanoi:

"Kiitos, Herra! Täällä istuu jo neljä. Teen mieluummin seuraa tuolle ritarille, joka istuu tuossa yksinään. Minä olen tottunut laajaan savanniin [ruohoaavikko], enkä pidä tungoksesta."

Hän asetti pyssynsä puuta vasten ja istui mormoonin viereen, tervehtien tätä keveästi leveälieriseen hattuunsa koskettamalla. "Viimeisten päivien pyhä" vastasi tervehdykseen samalla tavalla. Molemmat tekeytyivät ihan vieraiksi toisilleen.

Helmiaho oli mennyt sisälle. Muut eivät luonnollisesta kohteliaisuudesta tahtoneet pitää vierasta erityisesti silmällä. Tästä sai hän mieluisan tilaisuuden kuiskata mormoonille:

"Miksi et tule? Tiedät että tahdomme tietoja?"

Hän puhui puhtainta Ameriikan englantia.

"Minua ei päästetä", vastasi tämä.

"Kuka ei päästä?"

"Tuo kirottu neekeri."

"Joka ei käännä silmiänsä sinusta? Mikä hänen on?

"Hän väittää, että minä olen varastanut hänen isäntänsä rahat, ja tahtoo tappaa minut."

"Edellinen väite saattaa olla oikea, mutta jälkimmäisestä saa hän luopua, joll'ei hän tahdo, että piikaamme hänen mustan nahkansa veripunaiseksi. Onko mitään uutta kerrottavaa?"

"On, kuusi timanttipoikaa aikoo, suuret rahat mukanaan, Ljaanon yli."

"Tuhat tulimmaista! He ovat tervetulleita. Me aiomme tutkia heidän taskunsa. Viimeisellä kurjalla seurueella ei ollut mitään. Mutta vaiti! Helmiaho tulee."

Viimemainittu palasi takaisin, olutlasi täynnä väkevää. Sen hän asetti vieraan eteen lausuen:

"Terveydeksenne, herra! Te olette ehkä ratsastanut pitkän taipaleen tänään?"

"Ratsastanut?" vastasi mies, kaataen kurkkuunsa melkein puolen lasia. "Eikö teillä ole silmiä, tai onko teillä niitä liiaksi, kun näette näkemättömiä. Täytyyhän sillä, joka ratsastaa, olla hevonen."

"Tietysti."

"No, missä on minun hevoseni?"

"Varmaankin siellä, minne sen jätitte."

"Olisinko minä jättänyt hevoseni viiden kilom. matkan päähän täältä juodakseni täällä kelvotonta juomaa."

"Olkaa juomatta, jollei maistu! Sitä paitsi en muista puhuneeni viidestä kilometristä. Niinkuin te nyt tässä istutte olette te mies, jolla on hevonen. Missä se on, ei ole minun asiani, vaan omanne."

"Sitä minäkin ajattelen. Ei teidän minuun mitään tule. Oletteko ymmärtäneet?"

"Eikö minun tule mitään siihen, joka tulee tänne minun yksinäiseen talooni; kieltäisittekö minulta sen oikeuden?"

"Pelkäättekö ehkä minua?"

"Oho! Tahtoisin nähdä sen ihmisen, jota Helmiaho pelkää."

"Hauskaa kuulla, sillä aion juuri pyytää teiltä yösijaa." Tätä sanoessaan loi vieras väijyvän katseen Helmiahoon.

"Ei ole tilaa teille", vastasi tämä.

"Miks'ei?

"Koska itse olette väittäneet, ett'ei minun tule teihin mitään."

"Mutta enhän minä voi keskellä yötä juosta läheisimpään naapuriinne, jonne vasta huomenna päivällisaikaan pääsisin."

"Maatkaa sitte taivasalla! Ilta on leuto, maa pehmeä ja taivas on paras peitto minkä löytää."

"Ajatteko minut todella pois?"

"Ajan, herra. Sen, joka tahtoo olla minun vieraanani, tulee koettaa olla kohteliaampi, kuin minkä te olette olleet."

"Saadakseni nukkua jossakin nurkassa, pitäisi minun ehkä laulaa kitaran tai mandoliinin säestyksellä? Minä en kaipaa vieraanvaraisuuttanne, ja olen aina löytävä paikan, jossa minä, ennen nukkumistani, voin miettiä mitä teille vastaan, jos joskus tapaisin teitä muualla."

"Mutta älkää silloin myös unohtako miettiä, minkä vastauksen minä tuommoisessa tilaisuudessa teille annan!"

"Onko tuo uhkaus, herra?"

Vieras nousi seisaalle, ja ojensi käskevästi korkeata, hartiakasta ruumistaan.

"Ei suinkaan", vastasi Helmiaho hymyillen. "Olen hyvin rauhallinen mies niin kauvan kuin minua ei pakoteta riitaan."

"Siihen minäkin teitä kehotan. Te asutte täällä ihan tämän kuoleman aavikon laidassa. Varovaisuus vaatii, että mahdollisuuden mukaan elätte rauhassa ihmisten kanssa täällä, muuten saattaisi 'Erämaan henki' ihan odottamatta löytää tien tänne."

"Ehkä tunnette hänet?"

"En ole vielä häntä nähnyt; mutta onhan tunnettua, että hän mieluummin ilmestyy pöyhkeileville ihmisille, saattaakseen heidät tuolle puolelle."

"En tahdo teitä vastustella. Kenties kaikki ne, jotka on kuolleina löydetty Ljaano estakaadolla ja jotka 'Erämaan henki' on tappanut ampumalla luodin otsaan, kenties ne kaikki ovat olleet pöyhkeileviä lurjuksia. Mutta omituista vaan on, että he kaikki ovat olleet ryöväreitä ja murhamiehiä."

"Niinkö arvelette", kysyi mies ivallisesti. "Voitteko sen todistaa?"

"Melkein. Poikkeuksetta on näillä ihmisillä aina löydetty esineitä, jotka ennen ovat olleet Ljaano estakaadolla murhattujen ja ryöstettyjen henkilöitten omia. Siinä on todistusta kylliksi."

"Jos niin on, niin tahdon ystävällisesti varottaa teitä: Älkää koskaan tappako ketään ihmistä täällä kaukaisella talollanne, muuten saattaisi tapahtua, että teidätkin löydetään reikä otsassa."

"Herra!" sanoi Helmiaho kiivastuen. "Sanokaa vielä semmonen sana, ja minä lyön teidät maahan. Minä en ole mikään murhaaja, vaan kunniallinen mies. Pikemmin voisi epäillä semmoisesta teosta sitä henkilöä, joka kätkee hevosensa, jotta ihmiset luulisivat hänet vaarattomaksi ihmiseksi, eikä suinkaan salamurhaajaksi."

"Minulleko tuo oli tähdätty?", sähisi vieras.

"Jos siitä otatte itseenne, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Te olette jo tänään toinen, joka minulle valehtelee, ett'ei hänellä ole hevosta. Ensimmäinen on tuo 'viimeisten päivien pyhä'. Kenties seisovat hevosenne vieretysten ja ehkä niitten vieressä on vielä muita hevosia ja ratsastajia, jotka odottavat teitä. Sanon teille, että aion tänä yönä vartioida taloani ja huomenna tutkin aamuhämärässä koko lähiseudun. Silloin käy varmaan ilmi, että teillä on ratsut."

Vieras puristi molemmat nyrkkinsä, nosti oikeata lyödäksensä, astui askeleen Helmiahoa kohti ja kirkui:

"Ihminen, väitätkös sinä, että minä olen murhaaja? Sano se suoraan, jos sinulla on rohkeutta! Sitten lyön minä — — —"

Hän keskeytettiin.

Veri-Repo oli vähemmän tarkastanut miestä kuin hänen pyssyänsä. Kun vieras nousi ja seisoi selin päin puuta, läheni hän runkoa katsellakseen tarkasti pyssyä. Hänen tähän asti välinpitämättömät kasvonsa saivat ihan toisen ilmeen. Hänen silmänsä loistivat ja hänen suunsa ympäri ilmestyi kova, säälimätön päättäväisyyden piirre. Hän kääntyi vieraan puoleen ja keskeytti hänet puheessaan laskemalla kätensä hänen olalleen.

"Mitäs tahdot poika?" kysyi mies.

"Tahdon Helmiahon puolesta vastata sinulle", vastasi Veri-Repo tyyneesti. "Sinä olet ryöväri ja murhaaja. Varo itsesi 'Erämaan hengeltä', jota me nimitämme 'koston hengeksi', koska hän kostaa jokaisen murhan ajamalla kuulan murhaajan otsan läpi."

Jättiläinen astui muutaman askeleen taaksepäin, mittaili nuorukaista hämmästyneellä ja halveksivalla katseella ja sanoi sitte ivallisesti nauraen:

"Poika nulikka, junkkari, oletkos hullu! Muserran sinut mäsäksi yhdellä ainoalla käteni iskulla."

"Sen saat jättää tekemättä. Veri-Repoa ei niin pian muserreta. Olet luullut saavasi hävyttömästi kohdella miehiä. Nyt tulee poika näyttämään, että sinua pelätään yhtä vähän kuin vainajaa. Pidä itsesi tästä hetkestä alkaen semmoisena. 'Koston henki' rankaisee Ljaanon murhaajia kuolemalla. Sinä olet murhaaja, ja kun henki ei ole täällä läsnä, olen minä hänen sijaisenaan. Rukoile viimeinen Isä meitäsi; sinun täytyy nyt astua iankaikkisen tuomarin eteen."

Nuorukaisen sanat tekivät erinomaisen vaikutuksen läsnäolioihin, sillä olihan hän vielä melkein lapsi. Hän näytti heistä ihan toisellaiselta kuin ennen. Hänen esiintymisensä oli vielä arvokkaampi kuin täysi-ikäisen miehen. Siinä hän seisoi uljaana ja suorana, käsi uhkaavassa asennossa, silmät säkenöivinä, järkähtämätön piirre kasvoissaan — oikeuden sanansaattajana, ansaitun rangaistuksen toimeenpaniana.

Vieras, vaikka olikin päätään pitempi poikaa, oli käynyt kalpeaksi.
Pian hän kuitenkin tointui, purskahti nauruun ja huusi:

"Hän on todellakin hullu! Kirppu tahtoo niellä leijonan. Senkaltaista ei ole milloinkaan kuultu. Todistappas, ihminen, että olen murhaaja!"

"Älä ilku! Mitä sanon, se tapahtuu, siitä saat olla varma. Kenen on tuo pyssy tuolla puun juurella?"

"Tietysti minun."

"Kuinka kauvan se on ollut omasi?"

"Yli kaksikymmentä vuotta."

Pojan ryhti teki semmoisen vaikutuksen tuohon vahvaan mieheen, ettei hän tullut kieltäneeksi hänelle vastaamasta, vaikka hän olikin poikaa halveksinut ja nauranut.

"Voitkos sen todistaa?", jatkoi Veri-Repo.

"Mies! Miten minä sen todistan? Voitko sinä todistaa sanojani vastaan?"

"Voin. Tämä pyssy oli sennor Rodriges Pinton, Merison maatilanomistajan oma, tuolta vastapäätä, seetrimetsän läheltä. Kaksi vuotta sitten oli hän vaimoineen, tyttärineen ja kolmen muun henkilön seurassa käynyt Kaddo nimisellä maatilalla. Hän lähti sieltä, mutta kotiin hän ei koskaan tullut. Vähän aikaa tämän jälestä löydettiin nuo kuusi ruumiina. Jäljet Ljaano estakaadolla ja maassa ilmaisivat, että niissä tolpat oli siirretty väärään suuntaan. Tämä pyssy oli hänen. Se oli hänellä silloin muassaan. Jos olisit väittänyt ostaneesi pyssyn tämän ajan jälkeen, olisi asia vaatinut tutkimista. Mutta kun sanot omistaneesi sen jo kaksikymmentä vuotta, niin et ole ostanut sitä syylliseltä, vaan olet itse murhaaja ja Ljaano estakaadon lain alainen."

"Koira!", ulvoi vieras. "Muserranko sinut? Tämä pyssy on minun. Todista sinä, että se on ollut tuon maatilanomistajan omana!"

"Sen teen heti." Hän otti kiväärin ja painoi erästä pientä hopealevyä, joka oli pyssyntukin alapäähän upotettu. Se aukesi ja nyt tuli näkyviin toinen pieni levy, johon oli kirjoitettu koko se nimi, jonka hän äsken oli maininnut.

"Katsokaa tänne", sanoi nuorukainen, näyttäen pyssyä läsnäolioille. "Tässä on kumoamaton todistus siitä, että tämä pyssy oli tuon maatilan omistajan. Se oli minulla muutaman kerran lainassa, siksipä minä sen tunnen. Murhaajalle on sangen vaarallista käyttää ryöstettyä esinettä, jonka omituisuuksia hän ei tunne. En aio kysyä teiltä, pidättekö tätä miestä murhaajana, sillä minun silmissäni hän on murhaaja, eikä muuta tarvita. Hänen hetkensä ovat luetut."

"Niin ovat sinunkin", huusi vieras, hyökkäsi hänen päälleen ja koetti riistää häneltä aseen.

Mutta Veri-Repo astui salaman nopeudella muutaman askeleen taaksepäin, tähtäsi häntä pyssyllä ja käski:

"Pysy alallasi, muuten sattuu kuula sinuun. Tiedän varsin hyvin miten kohdella tuollaista väkeä. Rankko, Reitto, tähdätkää häntä ja jos hän liikahtaa, ampukaa hän heti paikalla!"

Nämät molemmat nostivat aseensa ja tähtäsivät vierasta. He toimivat ljaanolain mukaan, jolla on vaan yksi ainoa, mutta täysin tyydyttävä pykälä; sen edessä ei urhoollinen lännen mies epäröitse.

Vieras huomasi, että tässä oli leikki kaukana. Hänen henkensä oli kysymyksessä ja siksipä seisoi hän liikkumatta.

Veri-Repo laski nyt pyssynsä, koska ne muut kaksi kivääriä piti miestä alallaan.

"Olen lukenut sinulle tuomiosi ja se on heti pantava täytäntöön."

"Millä oikeudella?", kysyi vieras kiukusta vapisevalla äänellä. "Minä olen viaton. Ja vaikka olisinkin syyllinen, ei minun tarvitse antaa tuommoisten kulkurien ja vielä vähemmin tuommoisen lapsen itseäni tappaa."

"Näytän sinulle, ett'en ole mikään lapsi. En tahdo pyövelin tavoin tappaa sinua, vaan seisoen vastatusten ja molemmilla tulee olla kiväärit. Sinun kuulasi voi sattua minuun, yhtähyvin kuin minun kuulani sinuun. Tämä ei ole murha vaan rehellinen kaksintaistelu. Panemme hengen henkeä vastaan, vaikka voisin ampua sinut heti, koska olet minun vallassani."

Nuorukainen seisoi suorana ja vakaana vieraan edessä. Hänen äänensä oli totinen ja vakava ja hänen puheensa oli niin kiihkotonta kuin olisi tuommoinen taistelu elämästä ja kuolemasta hänelle ihan yksinkertainen ja jokapäiväinen asia. Hän herätti kaikkein muitten läsnäolioitten kunnioituksen, paitsi sen ainoan, jolle hän sanansa lausui. Saattoi myös olla niin, että tämä tekeytyi välinpitämättömäksi. Hän remahti leveään pilkkanauruun ja vastasi:

"Mistä ajasta alkaen ovat keskikasvuiset pojat ruvenneet tuommoista kieltä täällä käyttämään? Älä usko, että minä rohkeutesi ja toimeliaisuutesi tähden olen sinun vallassasi. Jolleivät nuo miehet seisoisi tuolla pyssyt minuun tähdättyinä olisin jo kauvan sitte vääntänyt niskasi nurin. Jos todellakin olet niin hullu, että vertaat itsesi minuun, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta valmistu tänään puhumaan viime sanasi. Minun luotini ei ole vielä koskaan käynyt harhaan. Saat varmasti luottaa siihen, että se lähettää sinutkin helvettiin. Mutta minä pidän sanastasi kiinni. Minä haluan julkista taistelua ja sitten voittajalle oikeuden lähteä pois."

"Molemmat saat", vastasi Veri-Repo.

"Oletkos ymmärtänyt minua oikein. Jos sinä kaadut minun luodistani, menen minä mihin tahdon, eikä kenelläkään ole oikeutta minua pidättää."

"No, no!" huudahti Helmiaho. "Emme ole niin suostuneet. Jos sinun luotisi osuisikin, on täällä vielä muutamia muita herroja, jotka haluavat sinua puhutella. Heille sinun tulee asiasta vastata."

"Ei niin", keskeytti Veri-Repo. "Mies kuuluu minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta häneen. Minä yksin olen hänen taisteluun vaatinut, ja olen antanut sanani siitä, että se on oleva rehellinen taistelu. Tämän lupauksen teidän täytyy pitää, jos minä kaadun. Minun kuoltuani ei saa sanoa, ett'ei minun lupaustani täytetty."

"Mutta poika, ajatteles kuitenkin — — —"

"Ei siinä ole mitään ajateltavaa."

"Mutta pitääkö julkisen konnan saada rankaisematta sinut tappaa?"

"Pitää kyllä, jos hän voi, sillä minun tahdostani hän ryhtyi kaksintaisteluun. On kyllä totta, että hän epäilemättä kuuluu noihin Ljaano estakaadon korppikotkiin, joita muitta mutkitta saisi kepillä kuoliaaksi lyödä. Mutta tuommoinen pyövelin virka on minulle vastenmielistä ja jos suon hänelle paremman kuoleman, niin on tuota suosiota osotettava hänelle vielä kuolemani jälkeenkin. Luvatkaa siis käsin ja suin, että hän esteettömästi saa poistua, jos hän minut ampuu!"

"Jos välttämättömästi niin tahdot, täytyy meidän suostua, mutta jätät maailman sillä tiedolla, että olet epäoikeutetulla lempeydellä saanut aikaan sen, että tuo konna vielä edespäinkin voi ammattiansa harjottaa."

"Siinä suhteessa olen hyvin levollinen. Hän on väittänyt, ett'ei hän koskaan ammu harhaan. On vielä näkemättä, onko minulla luoti pyssyssäni vaan siksi, että ampuisin reikiä ilmaan. Sano siis mies, kuinka kaukana toisistamme tulee meidän ampua?"

"Viisikymmentä askelta", vastasi vieras.

"Viisikymmentä!", nauroi Veri-Repo. "Se ei ole liiaksi lähellä. Näyt pitävän nahkasi suuressa arvossa. Mutta se ei sinua hyödytä. Tiedätkös mitä? Ilmoitan sinulle nyt ystävällisesti, että minulla on tapan tähdätä ihan samaan kohtaan, kuin "koston henki" nim. keskelle otsaa. Varo siis otsaasi. Pelkään että sinä tänä siunattuna päivänä saat muutaman luodin lyijyä aivojesi läpi. Jos sen voit kestää, ei ole minun asiani vaan sinun."

"Lörpötyksiä, poika!" huusi vastustaja hampaitaan kiristäen. "Olen saanut, minkä olen pyytänyt luvan poistua esteettömästi. Pian toimeen! Anna minulle aseeni!" —

"Kun ollaan valmiit, olet sen saapa, mutta et ennen, sillä ei sinuun ole luottamista. Isännän tulee mitata välimatka, viisikymmentä askelta. Kun olemme paikoillemme asettuneet, tulee Veijon asettua sinun lähellesi ja Ontuvan Rankon minun luokseni, molemmat lamppu kädessä, jotta voimme toisemme selvästi erottaa ja varmasti tähdätä. Sitten antaa Silmänkääntäjä-Reitto sinulle pyssysi ja Helmiaho antaa minulle minun pyssyni. Helmiaho käskee ampua ja sitten saamme ampua mielemme mukaan, kaksi luotia kumpikin koska pyssymme ovat kaksipiippuiset."

"Tuleeko meidän lähennellä sillä aikaa?" kysyi vieras.

"Ei tule, sinä olet itse määrännyt välimatkan ja siinä on pysyttävä. Joka jättää paikkansa ennenkuin luodit on ammuttu, sitä saa ampua se, joka pitää hänelle kynttilää. Veijon ja Rankon tulee sentähden pitää pistoolinsa tahi revolverinsa vireessä. Samoin saa ampua sitä, joka aikoo poistua, ennenkuin vastustajansa on ampunut molemmat laukauksensa.

"Mainiota, oikein mainiota!" huusi Veijo. "Masser Veijo heti ampuma, kun konna tahto juosta."

Hän veti kiväärinsä vyöstään ja näytti sitä uhkaavasti irvistellen vieraalle.

Muut suostuivat Veri-Revon ehtoihin ja valmistuksiin ryhdyttiin heti. He olivat niin touhussaan, ett'ei kukaan muistanut pitää hurskasta Topias Taivolaa erityisemmin silmällä. Tämän mielestä oli otollinen hetki nyt käsissä. Hän siirtyi nyt hitaasti penkin päähän, siirsi jalkansa, jotka hän oli pöydän alle ojentanut, ja oli näin valmis oikealla hetkellä pakenemaan.

Nyt olivat molemmat vastustajat asettuneet paikoilleen, 50 askelta toisistaan. Muukalaisen vieressä seisoi neekeri, lamppu vasemmassa kädessä ja ratsupistooli oikeassa kädessä vireessä. Veri-Revon luona seisoi Ontuva Rankko lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa, muodon vuoksi vaan, koska arvattavaa oli, ett'ei hän saisi syytä sitä käyttää rehellistä nuorta miestä vastaan.

Helmiaho ja Silmänkääntäjä-Reitto pitivät molemmat ladatut kiväärit valmiina. Tämä oli erinomaisen jännittävä hetki näillekin taisteluihin tottuneille miehille. Ilmanvedossa loimuavat liekit valaisivat punertavalla valollaan kumpaakin ryhmää. Miehet seisoivat liikkumatonna, mutta läpyttävässä valossa näytti siltä kuin olisivat he olleet alinomaisessa liikkeessä. Näin ollen oli sangen vaikeata tähdätä oikein, varsinkaan kun ei valoakaan ollut tarpeeksi.

Veri-Repo seisoi tuossa niin vapaana ja huolettomana ikäänkuin ei olisi kysymyksessä muu, kuin krokettipeli. Hänen vastustajansa oli sitävastoin ihan toisessa mielentilassa. Silmänkääntäjä-Reitto, jonka tuli antaa hänelle pyssy ja joka siis seisoi ihan lähellä häntä, näki hänen silmänsä kiukusta säkenöivän ja kätensä kärsimättömyydestä vapisevan.

"Oletteko valmiita?" kysyi nyt Helmiaho.

"Olemme", vastasivat molemmat, jolloin vieras mies ojensi kätensä pyssyä kohti.

Hän aikoi varmaankin ennättää ampua edes puolen sekuntia ennen
Veri-Repoa.

"Onko jommallakummalla teistä, siinä tapauksessa, että hän kuolisi, jotain määräyksiä annettavana? kysyi Helmiaho edelleen.

"Mene hiiteen utelemisillasi!" huusi kovin kiihtynyt vieras.

"Ei ole", vastasi nuorukainen yhä levollisempana. "Näen että tuo mies vaan sattumalta minuun osaisi, sillä hän vapisee. Jos minä kaatuisin, löydät satulalaukustani, mitä tietää tarvitset. Ja tehkäämme nyt tästä loppu!"

"No hyvä, tänne pyssyt! Ammu!"

Helmiaho ojensi pyssyn Veri-Revolle. Nuorukainen tarttui siihen ihan levollisesti, punnitsi sitä kädessään ikäänkuin tahtoisi hän tietää sen painon. Hän ei näyttänyt ensinkään siltä kuin riippuisi hänen henkensä lyhyestä silmänräpäyksestä.

Toinen oli melkein kiskonut pyssyn Silmänkääntäjä-Reiton käsistä. Hän käänsi vasemman sivunsa, tarjotakseen niin kapean ampuma-alan kuin suinkin, ja tähtäsi. Pyssy laukesi.

"Halloo! Läiskis!", ulvoi neekeri. "Massa Veri-Repoa ei ole sattunut.
Mikä onni! Mikä ilo!"

Hän hyppi tasajalkaa, kiersi ympäri ja käyttäytyi ilosta kuin riivattu.

"Pysytkös alallasi mies!", jyrisi Helmiaho hänelle. "Mitenkä voi tähdätä, kun sinä noin lamppua heilutat?"

Veijo älysi heti, että hän käytöksellään juuri vahingoitti sitä, jonka hän toivoi voittavan.

Siinä silmänräpäyksessä seisoi hän suorana kuin kynttilä ja huusi:

"Masser Veijo seisoma liikkumatta nyt. Masser Veijo ei säpsähdä! Massa
Veri-Repo ampuma pian!"

Mutta muukalainen ei laskenut pyssyä poskeltaan. Hän laukaisi — ei tämäkään luoti osunut, vaikka Veri-Repo seisoi samalla tavalla kuin ennen, ruumiin koko leveä puoli häneen kääntyneenä sekä punniten pyssyään kädessä.

"Saakeli olkoon!", kirosi vieras. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen kauhusta liikkumatonna. Sitten päästi hän mahtisanan, jota ei voi kertoa, ja hyppäsi sivulle, paetaksensa.

"Pysähdy!" huusi neekeri, "minä ampuma."

Hän ampui, mutta ampui toinenkin.

Se lyhyt hetki, jolloin hänen vastustajansa oli seisonut liikkumatonna, oli ollut tarpeeksi Veri-Revolle ehtiäkseen nostaa aseensa. Hän laukasi niin pian, kuin jos hänen ei tarvitsisi ensinkään tähdätä, kääntyi sitten ympäri, tarttui kukkaroon, jossa ampumavarat olivat, ladatakseen uudestaan, niinkuin näillä seuduin oli tapana ja sanoi:

"Hän on osansa saanut. Mene sinne, Rankko, saat nähdä reiän keskellä otsaa!"

Hän kääntyi selin sinnepäin, missä vastustajansa oli seisonut ja hänen äänensä oli niin levollinen kuin olisi hän ollut ihan jokapäiväisissä toimissaan.

Rankko ja Helmiaho kiirehtivät sinne, mihin vieras oli kaatunut. Veri-
Repo seurasi heitä hitaasti, sittenkun hän oli ladannut.

Silloin kuului sieltä neekerin voitonhuudot:

"Mikä rohkeus! Mikä urhoollisuus! Masser Veijo ampuma kuoliaaksi koko iso konna. Tässä mies maka, eikä liikkuma paikaltaan. Katso, Massa Helmiaho ja Massa Rankko, Masser Veijon luoti osu keskelle otsaa. Siinä olla reikä koko pään läpi. Masser Veijo olla urhoollinen lännen mies. Hän hyvin helposti voittama tuhannen vihollista."

"Niin sinä olet erinomainen ampuja!", lausui Helmiaho nyökäten, langettuaan polvilleen vainajan viereen ja häntä tarkastettuaan. "Mihin sinä oikeastaan tähtäsit?"

"Masser Veijo tähtämä suoraan otsaan ja myös sinne osunut. Oi. Masser
Veijo olla jättiläinen, olla sankari. Masser Veijo olla voittamaton!"

"Vaiti neekeri! Sinä et ole sankari, et jättiläinen, etkä voittamaton. Sinä et ole tehnyt mitään rohkeutta osoittavaa tekoa. Sinä olet ampunut pakenevaa eikä se merkitse mitään. Sitäpaitsi ei mieleesi johtunutkaan tähdätä miehen otsaan. Silmäile hänen housujaan. Mitä tuo on?"

Veijo laski valon sille kohtaa, jonne Helmiaho osoitti.

"Se olla reikä", vastasi hän.

"Niin, sinun luotisi tekemä reikä. Olet ampunut housunlahkeen läpi ja väität tähdänneesi otsaan, tuskin kuuden askeleen päässä. Sinun pitäisi hävetä!"

"Ei vainenkaan. Masser Veijon ei tarvitse hävetä. Masser Veijo osunut otsaan. Mutta Massa Veri-Repo myös ampua, mutta vaan housuun. Veijo ampu erinomasesti, paljon paremmin kuin Massa Veri-Repo."

"Niin, tuon me tiedämme! Mutta tuommoinen laukaus, Veri-Repo! Niin ei ammu kukaan muu. Minä en nähnyt sinun tähtäävän."

"Minä tunnen pyssyni", vastasi nuorukainen vaatimattomasti, "ja tiesin että kävi niinkuin kävi, sillä mies oli liian kiihtynyt. Hän vapisi. Se on todellakin tyhmästi, kun henki riippuu vaan kahdesta laukauksesta."

Mies oli kuollut. Keskellä otsaa oli pyöreä, teräväreunainen reikä.
Kuula oli mennyt takaraivosta ulos.

"Ihan niinkuin Erämaan henki kuuluu ampuvan", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto ihaillen. "Se oli todellakin mestarilaukaus. Mies on saanut palkkansa. Mitä on ruumiille tehtävä?"

"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava, ja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy noudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä asiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo antoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä nyt on? Mikä on hätänä?"

Veijo oli kovasti huudahtanut. Hän oli ainoa, joka ei nyt katsonut ruumista.

"Ohoh", vastasi neekeri, "Massa Helmiaho, katso tuonne!"

Hän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä, koska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.

"Miksi sinne katsoisin? Mitä siellä on?!"

"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat sinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa."

"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa", vastasi Helmiaho, hyökäten ylös. "Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada hänet kiinni!"

Ryhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui, tahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi paikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen yön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo edeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet mitään jälkiä mormoonista.

"Sen juuri uskoinkin", sanoi hän. "Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo hurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja koskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen kuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen paremmin. Hyvästi, herrat!"

Hän otti vainajan pyssyn ja meni hevosensa luokse.

"Aiotko lähteä pois?" kysyi Helmiaho.

"Aion. Olen jo kauvan aikonut ja nyt olen kallista aikaa kuluttanut tähän muukalaiseen mieheen. Pyssyn otan mukaani, viedäkseni sen omistajan laillisille perillisille."

"Koska saan taas nähdä sinut?"

"Tarpeen tullessa. Ei ennemmin, eikä myöhemmin."

Hän nousi hevosensa selkään ja, ojentamatta kenellekään kättä, ajoi hän pois.

"Omituinen nuorukainen", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto päätään pudistaen.

"Jättäkäämme hänet rauhaan!", vastasi Helmiaho. "Hän tietää aina mitä tekee. Hän on nuori, mutta voi vetää vertoja monelle vanhemmalle, ja olen varma siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuu saada kiinni tuo Topias Taivola ja vielä moni muukin."