Erämaan henki

by Karl May

KOLMAS LUKU.

Hono-veljekset.

Noin kaksi tuntia ennenkuin Ontuva Rankko ja Veijo tapasivat
Veri-Revon, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen Koleman Sitystä päin.
Sieltä eivät he kuitenkaan liene tulleet, sillä he näyttivät siltä kuin
olisivat he kauvan olleet asutuilta seuduilta poissa.

Muulit, joilla nämät miehet ratsastivat, olivat kyllä väsyneen näköiset, mutta muuten ne näyttivät jotenkin hyvinhoidetuilta. Toisin oli ratsastajien laita: he olivat pitkät ja niin erinomaisen laihat, että olisi luullut heidän monta viikkoa nälkää nähneensä. Ett'ei niin kumminkaan ollut, sitä todisti heidän terve hipiänsä ja voimallinen ryhtinsä. Lännen ilmasto on kuivaa, eikä salli mitään liikaa lihaa luissa, mutta sensijaan terästää se jäntereitä ja suo jäsenille tuota kestävyyttä ja joustavuutta, jota paitsi ihmiset siellä pian menehtyisivät.

Nämät miehet olivat erinomaisesti toinen toisensa näköisiä. Ken heidät näki, täytyi ehdottomasti huomata he veljeksiksi, jopa kaksoisiksi. Ainoa eroavaisuus oli arpi, joka toisella miehellä oli vasemmassa poskessa. Muuten oli heillä samallaiset vaatteet ja aseet.

Heillä oli yllään väljät, tummanharmaat villaiset päällysnutut ja samallaiset housut, vahvat paulakengät, leveälieriset majavanhatut ja hartioilta riippui heidän suuret, paksut telttapeitteensä. Heidän nahkavöitään verhosi kalkkarokäärmeennahka ja niissä oli aseita ja muita tamineita, joita aavikonmies tavallisesti tarvitsee. Pyssyjä heillä myös oli, mutia ne eivät tulleet juuri suoraan asekaupasta, vaan näyttivät pikemmin vastaavan väkipyssyn nimeä. Mutta joka tietää, mitä kunnon lännen mies saa tämmöisellä vanhalla aseella aikaan, sille ei suinkaan johdu mieleenkään nyrpistää nenäänsä tuommoiselle aseelle. Lännen mies rakastaa pyssyänsä, mutta hän ei keikaile sillä. Mitä vanhemmaksi se on pitkällisestä käyttämisestä käynyt, sitä enemmän hän sitä kunnioittaa.

Valitettavasti ei näitä molempia ratsastajia saattanut kauniiksi kehua, syystä että heidän kasvojensa enin esille pistävä osa oli tavattomasti kehittynyt. Hyvänen aika noita neniä. Olisi levollisesti saanut vannoa, ett'ei koko maassa löytyisi kahta semmoista hajukonetta näiden lisäksi.

Ne olivat tavattomat ei ainoastaan suuruudelleen, vaan myös muotonsa ja värinsä puolesta. Saadakseen niistä käsityksen, täytyisi saada ne nähdä. Jos ajattelee koivunmahlajaa kuivuneena rypäleen muotoiseksi ja mahdollisimman monivärisen loistavana, saattaa saada jonkunmoisen kuvan näistä nenistä. Ja siihen lisäksi olivat ne hämmästyttävästi toisensa näköiset Veljekset eivät saata olla enemmän toistensa näköiset kuin nämät miehet, jotka jo lienevät monessa myrskyssä olleet, koska he olivat vähintään viidennellä kymmenellä.

Nyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että heidän kasvojensa ilme oli vastenmielinen. Ei suinkaan. Kasvot olivat sileäksi ajellut, niin ettei mikään parta peittänyt niitten hyväntahtoista ilmettä. Suupielissä asusti iloisuus ja huolettomuus ja kirkkaissa, terävissä silmissä oli niin ystävällinen ja hyvä katse, että ainoastaan huono ihmistuntia saattoi olettaa niissä olevan jotakin peljättävää.

Seutua, jossa he nyt kulkivat, saattoi sanoa karuksi. Se kasvatti ainoastaan nysäisiä vaivaispensaita.

Siellä täällä näkyi aloe- ja kaktuskasveja. Vettä ei lähiseuduilla löytynyt. Ratsastajien etsivistä katseista päättäen, olivat he ihan oudot näillä paikoin. Toisinaan nousi toinen heistä pystyyn jalustimissa, luodakseen laajemman näköalan, mutta laskeusi taas satulaan, kasvoissaan ilme, josta huomasi ett'ei hän ollut mitään nähnyt.

"Heikkarin huonoa seutua tämä", sanoi arpiposki-ratsastaja. "Kuka tietää, onnistuuko meidän tänään saada raitista juomavettäkään? Mitäs sanot sinä, Timi?"

"Hm!" murisi toinen. "Me lähenemme Ljaano estakaadoa, siellä ei ole muuta odotettavissa. Taikka luuletko sinä, Jimi, että näillä autioilla aavikoilla löytyy viini- tai kirnupiimälähteitä?"

"Vaiti, veikkoseni, muuten tulee minulle vesi suuhun. Mistä täällä edes kirnupiimään pääsisi? ja minä pelkään, että lopuksi saamme tyytyä kaktus-nesteeseen!"

"Emme suinkaan sentään. Vielä emme ole aavikolla. Helmiahon maatila, jonne huomenna pääsemme, kuuluu olevan jonkun veden varrella. Siis ei meidän takanamme vielä ole tuo hedelmällinen maakaistale. Minä toivon, että tuo vanha hopeakaivo, johon tänään pyrimme, on jonkun semmoisen puu- tahi pensassaaren keskellä, joita näinkin autioilla seuduilla sentään löytyy. Ja sinä tiedät, että toivoni harvoin pettää, sillä se liikkuu tavallisesti todellisuuden piirissä!

"On parempi olla siitä puhumatta. Toivomme ei ole tähän asti ollut miksikään hyödyksi."

"Älä sano niin, Jimi. Totta on, ett'emme ole tähän asti voineet viettää tyhjäntoimittajan elämää, mutta meillä on sievä summa taskussamme ja jos onni meitä potkasee tuolla puolen Ljaanoa ja Kuadeluppea, olemme rikkaat miehet."

"Niin, jos! Miljoonan omistajana oleminen on makeinta mielelle. Mutta tällä hetkellä ei meillä ole mitään syötävääkään. Mehän koetimme vaan päästä pikaisesti eteenpäin, emmekä pysähtyneet edes paistia hankkimaan. En pyydä kalkkunaa, mutta tahtoisin hyvin kernaasti kohdata aavikkokanan, joka ei olisi aivan vanha. Ehkä se suvaitsisi pyssyni tervehdyksen."

"Sinulla on liian herkulliset tuumat. Minä olisin täysin tyytyväinen, jos jonkun ystävällisen jäniksen mieleen johtuisi hiipiä vastaamme. Silloin me — — ole vaiti! Tuolla on yksi. Polle, seiso nyt tämän ainoan kerran paikallasi."

Tämä kehotus, jota seurasi tempaus ohjaksista, oli lausuttu muulille. Se seisoi liikkumatta, ikäänkuin olisi se tarkoin käsittänyt kehotuksen. Juuri heidän edessänsä oli eräs muulijänes juossut ruohoturpeitten välistä esille. Timi laukasi heti pyssynsä. Jänis teki kuperkeikan ja jäi makaamaan. Kuula oli osunut päähän — se oli mestarilaukaus semmoisesta pyssystä.

Jänis Teksaassa on yhtä suuri kuin sen sukulainen vanhassa maailmassa; niitä löytyy täällä runsaasti ja niitten liha on maukasta. Sillä on sangen pitkät korvat, samallaiset kuin muulilla, josta se on saanutkin nimensä.

Timi ratsasti jäneksen luo, nosti sen maasta ja sanoi, jatkaen matkaansa:

"Nyt on meillä paisti, ja ajattelen että löydämme vähän vettäkin. Näet, että aavistukseni käyvät toteen. Kaksi tämmöistä miestä löytää aina mitä tarvitsevat."

"Löydämmekö timanttejakin? Sen on tulevaisuus osoittava."

"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle", vastasi Timi päättävästi. "Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy tuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin niille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa itseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä. Vaiti! Etkö kuullut laukausta?"

"Kyllä. Pollekin sen kuuli."

Polle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan löyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet antavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle, kuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja Timi.

Veljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä laukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä, sillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti ilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. "Kanakotkako tuo on, vai kuinka, Jimi?"

"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on harmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt itsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta peljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa, mitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä, mitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei kuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan saaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin, Timi."

He kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen itsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan juuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota seikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä, kun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei valitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli se kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja seisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin, mutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen väliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa pois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin, antaaksensa heittää itsensä satulasta. "Mikä sinun nyt on, vanha hupsu? Kyllä minä houreet päästäsi otan." Hän kumartui taaksepäin, tarttui elukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista vauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa. Tämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten rakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut, sai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen mukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että löytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko sukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä, jotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista lauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan esineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä lotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.

Kun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat he ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen kukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon lähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan esineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan muutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia. Heidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa heille ehkä vihamielisiä.

Heidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta mitään uhkailua ei havaittu.

"Mitäs sanot?" kysyi Jimi. "Ratsastammeko heidän luoksensa?"

"Tehdään niin. Ovatpa he nyt meidät nähneet ja jos ne ovat Ljaano-kotkia, tulee siitä kumminkin tappelu. On siis parempi, että hiivimme ulkoapäin heidän joukkoonsa, mutta varovaisesti, ett'eivät piiritä meitä. Olkaamme valmiit ampumaan."

"No, no, tuskinpa ne ovat Ljaano-kotkia. He näyttävät ennemmin kunnon miehiltä, jotka ovat huviretkellä. Pukunsa riippuivat luultavasti vielä viikko sitte räätälipuodissa. Heillä on aseita koko varasto, mutta ne kiiltävät vielä niin, ett'eivät liene olleet paljon käytännössä. Ja hevosensa näyttävät niin reippailta ja hyvinhoidetuilta, että meidän on otaksuminen heidän olevan ihan vaarattomia huvimatkailioita. Tosin ei minulle ole mieluista kohdata tuommoisia keltanokkia, mutta pidän sen kumminkin parempana, kuin joutua semmoisten ihmisten pariin, joilla on taskut vaan sentähden, että saisivat täyttää ne muitten ihmisten omaisuudella. Ratsastakaamme siis heidän luoksensa."

Heidän ei olisi sopinutkaan tehdä toisin, sillä nuo kuusi miestä ajoivat heitä vastaan.

"Tulkaa tänne, tulkaa tänne, niin saatte nähdä jotakin!" huudettiin veljeksille.

"Mitä sitten?", kysyi Jimi.

"Tulkaa tänne nyt vaani Pian!"

Nyt he saapuivat toistensa luokse. Nuo kuusi miestä olivat tähän asti olleet totiset ja miettiväiset, mutta nyt tuli heidän kasvoihinsa toinen ilme. Kaksitoista silmää tuijotti seposeljällään ja hämmästyksissään veljesparia, sitten heidän huulensa vavahtivat ja lopuksi puhkesivat he kaikuvaan kuusiääniseen nauruun.

"Tuhat tulimmaista!", huusi yksi. "Keitä nuo ovat? Mitkä kärsät!"

"Mitkä kärsät!" yhtyivät toiset heti.

"Todellakin! Kaksi kärsää! Kuinka kaunista, kuinka kaunista!", huusivat ja nauroivat he kilpaa.

"Minä pyydän teitä, herrani, suvaitkaa, että katselemme teitä läheltä!", sanoi se, joka johti puhetta. "Tuonkaltaista emme ole milloinkaan ennen nähneet. Antakaa minun koskea noihin kärsiin! Minun täytyy saada varmuutta siitä, ovatko ne luonnolliset, vai ovatko ne viime naamiaisista."

Veljekset olivat tähän asti seisoneet silmää räpyttämättä; mutta kun mies todellakin ojensi kätensä koskeaksensa Jimin nenään, peräytti hän muulinsa muutaman askeleen sanoen:

"Tahdotteko ensin sanoa nimenne, hyvä herra?"

"Hyvin kernaasti. Nimeni on Kipsinen."

"Kiitoksia! Suostun mielelläni jokaisen pyyntöön, niinpä teidänkin, mutta sanon edeltäpäin, että pyssyni pamahtaa samassa silmänräpäyksessä, kun joku nenääni koskee. Jos te sittenkin tahdotte siihen kajota, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä pyydän päästä vastaamasta seurauksista arvoisille kumppaneillenne."

Tämä kuului niin totiselta, että nauru heti lakkasi. Kipsinen koetti kuitenkin vielä laskea leikkiä ja sanoi hymyillen:

"Mutta master, ette suinkaan voi, ettekä tahdo panna pahaksenne, että me nauramme tuommoiselle sarvikuononkaltaiselle kärsälle."

"Mitä siihen tulee, niin naurakaamme toisillemme mielemme mukaan. Kukin on semmoinen, joksi hänet Luoja loi, ja jos minä olen saanut ison nenän ja te pienet aivot, niin emme voi noita vajavuuksia auttaa, vaan täytyy nurkumatta niihin tyytyä."

"Tuli ja leimaus!", huusi Kipsinen loukattuna, "aiotteko löylyttää minua?"

"En suinkaan. Ottakaa itse löyly ja viruttakaa sitten itsenne vedellä, jos olette likainen. En minä teidän kylvettäjänne ole."

Silloin Kipsinen kajosi revolveriinsa ja uhkasi: "Tyyntykää herrani!
Minun kuulani eivät istu niin höllässä, kuin näytte otaksuvan."

"Loruja!", nauroi Jimi. "Älkää hassutelko. Uhkauksenne kuuluu niin lapselliselta."

"Suu kiinni! Tahdotteko että opetamme teitä? Näettehän, että olemme kuusi teitä kahta vastaan."

"Aivan niin. Kuusi tuollaista ei saa meitä suunniltamme. Jos olisi nolla kuutosen perässä, saattaisimme ruveta miettimään, kannattaako koukistaa sormensa laukaisuun."

"Te näytte olevan liukaskielinen."

"Ja liukkaat ovat aseetkin. Sen kai huomaatte?"

"No, tehkää hyvin, mainitkaa nimenne, että tietäisimme kuinka kuuluisain sankarien seuraan olemme joutuneet."

"Nimemme on Hokmanni ja me olemme veljekset."

"Sen todistaa jo nokkannekin. Älkää ensinkään nimestänne ylvästelkö, sillä ainoastaan saksalaisella saattaa olla semmoinen nimi, ja ehkä jo olette huomanneet, että siihen kansakuntaan kuuluva väki ei tässä maassa ole minkään arvoista."

"Tuota mielipidettä en tahdo teiltä riistää. Jolla on siitä huvia ettei hänellä ole kaikki kaistat päässänsä paikoillaan, niin pitäköön huvinsa. Minä en ole mikään hourujen lääkäri. Tule, Timi!"

Muuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi jälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä miehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken pysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä ihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu. Kuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli aukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten äsken näkemän korppikotkan työtä.

Tämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen ihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin ristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta villanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt hänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.

"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?", huudahti Jimi, hypäten hevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.

Timi hyppäsi myös hevosensa selästä ja polvistui kuolleen viereen.

"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia", sanoi hän, koeteltuaan kuolleen kättä ja rintaa. "Hän on kylmä, eikä veri enää juokse."

"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata, kuka hän on ollut."

Timi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka heitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.

"Seis!" huusi Kipsinen. "Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta vainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään."

Sekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin käsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua. Veljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:

"Mistä saitte sen älykkään ajatuksen, että me kuollutta ryöstäisimme?"

"Tehän kaivelitte taskuja."

"No, eikö siihen olisi muuta syytä?"

"Ei, kun te siinä toimessa olette. Teistä heti näkee, minkä hengen lapsia te olette."

"Siinä te todellakin osoitatte erinomaista teräväpäisyyttä, master
Kipsinen. Noin ihmeteltävä ihmistuntemus mahtaa olla mielelle makeinta."

"Älkää jankuttako, taikka aion hyvin pian teistä päästä. Olemme tavanneet teidät itse teossa. Veljenne kädet olivat vainajan taskuissa. Siinä oli todistusta kylliksi. Te kuljeksitte täällä ympäri. Se on epäiltävää. Kutka ovat murhaajat? Varokaa, taikka voitte menettää päänne!"

Jimi tarttui kiivastuneena veitseensä; mutta tällä kertaa oli Timi varovaisempi. Hän katsoi rauhoittavaisesti veljeensä ja lausui:

"Te olette ankara herra. Kuuluu siltä kuin olisitte Yhdysvaltain korkein virkamies."

"Olen lakimies", vastasi Kipsinen ylpeästi ja lyhyesti.

"Vai niin, juristi! Siis olette te niitä korkeaoppisia herroja, joilla on pykälien kanssa tekeminen. Kunnioitukseni, herra!"

Hän nosti ivallisen nöyrästi hattuansa.

"Ei mitään hullutuksia, master Hokmann", jyrisi Kipsinen. "Minä olen todellakin asianajaja ja ymmärrän kyllä hankkia kunnioitusta itselleni. Nämät arvoisat herrat ovat valinneet minut retkensä johtajaksi ja minä tässä siis määrään."

"No hyvä", nyökkäsi Timi vilkkaasti, "eihän meillä mitään sitä vastaan ole. Koska olette lainoppinut, lienee teidän helppoa käsitellä tätä rikosasiaa."

"Se on tietty, ja minä vaadin, ettette poistu, ennenkuin olen tarkasti kaikkea tutkinut ja järjestänyt. Tapaus on kauhea ja voisi saattaa teitä ikäviin rettelöihin."

"No, siitä emme huoli, sillä olemme vakuutetut siitä, että älynne kyllä johtaa teitä selvittämään nämä selkkaukset."

Kipsinen ei vastannut mitään tuohon uudistettuun solvaukseen, vaan sanoi seuraajilleen:

"Pitäkää muuleista kiinni, etteivät nämät epäiltävät miehet pääse pakenemaan."

Veljekset antoivat tämän vastustamatta tapahtua. Heitä huvitti nähtävästi katsella, mitä nämät kaukaisen lännen oloja tuntemattomat miehet, aikoivat toimittaa.

Tuommoinen päästään nyljetty ruumis ei suinkaan ollut veljeksille mikään ilahuttava näkemys. Aavikon metsästäjä on tämmöisiin tapauksiin jotenkin karaistu, mutta tämän muodottomaksi surmatun ruumiin katseleminen herätti kauhua. Sitäpaitsi liittyi siihen pelko omasta turvallisuudesta. He olivat vakaat siitä, että tämän miehen tappaminen ja nylkeminen oli intiaanin tointa, ja koska oli otaksuttavaa, ettei punanahka rohkenisi yksinään tulla näin kauvaksi itään, saattoi siis arvata, että heitä oli koko lauma läheisyydessä. Oli siis syytä olla varuillaan, kunnes tarkemmat tutkinnot ehkä johtaisivat muuhun päätökseen. Veljekset huolivat niin vähän kuin suinkin Kipsisestä ja hänen kumppaneistaan, s.o. eivät ensinkään hänestä välittäneet.

Asianajaja tarkasteli nyt itse vainajan taskuja. Ne olivat tyhjät ja niin oli vyökin.

"Hän on jo ryöstetty", virkkoi hän. "Tässä on siis ryöstömurha, ja meidän velvollisuutemme on keksiä murhaaja. Jäljet osoittivat, ett'ei yksinäinen mies ole rikosta tehnyt. Heitä on ollut monta ja ajatellessani, että paha omatunto usein ajaa syyllisen takaisin rikoksen paikalle, otaksun, ett'ei meidän tarvitse kulkea kauaksi löytääksemme murhaajan. Hokmannin veljekset, te olette minun vankini, ja teidän tulee seurata minua seuraavaan uutisasutukseen, niin, Helmiahoon. Siellä me kaikella mahdollisella ankaruudella tutkimme asiata."

Kunnioitusta muka herättävällä ryhdillä astui hän veljesten luo.

"Luopukaa aseistanne!" lausui hän käskevällä äänellä.

"Aivan kernaasti", vastasi Jimi. "Tässä on minun aseeni. Ota kiinni."

Hän tähtäsi häntä. Hanat napsahtivat. Kipsinen hyppäsi peljästyen sivuun, huutaen:

"Konna, aiotkos vastustella?"

"En suinkaan", nauroi Jimi, "vastustelemisesta ei tässä ole puhetta. Tahdoin vaan sanoa, että ottaisit varovaisesti kiväärin kädestäni; muuten se saattaisi laueta ja silloin loppuisi mainio asianajosi. Ota se siis varovasti."

"Vieläkös yhä ilkut! Ihminen, minä sidotan sinut niin, että vääntelet vaivoissasi."

"Sepä käy sangen mieluiseksi, tuommoinen sitominen; ja että muutkin herrat voisivat vapain käsin tuohon toimeen ryhtyä, tahdon päästää heitä muuleistamme. Polle tänne!"

"Pulle, tule", huusi nyt myös Timi.

Eläimet olivat tähän asti levollisesti antaneet heidän pitää ohjaksista kiinni, mutta niinpian kuin kuulivat herrojensa käskyn, riistivät he itsensä irti ja tulivat pärskyen heidän luokseen.

"Ota ne kiinni!", huusi Kipsinen, mutta oli jo myöhäistä.

"Älkää enempää itseänne vaivatko!" nauroi Jimi. "Te ette voisi pidättää eläimiä, ne sotkisivat teidät kavioillaan. Ei ole niin helppoa ottaa kaksi oikeata lännen miestä kiinni."

"Jos ette tottele, annan ampua teidät."

"Oo, sen tempun saatte kauniisti jättää tekemättä. Kuinka vähän me teitä pelkäämme, näette siitä, että lasken kiväärini. Sanon kuitenkin, että se, joka tulee minua lähemmäksi kuin kolmen askeleen päähän, saa heti kuulan ruumiiseensa. Teidänkaltaisenne väki ei täällä merkitse mitään. Korkeintaan heille nauretaan. Mitä on täällä Ljaano estakaadon rajalla kymmenen asianajajaa yhtä ainoata kunnollista aavikkoratsastajaa vastaan. Täällä ei puhuta sanoilla vaan ruudilla ja lyijyllä ja siinä suhteessa olette te lapsia, meidän suhteen. Meidän pyssyillemme eivät teidän koliprikiväärinne vedä vertoja; siihen saatte luottaa. Me emme tarvitse lakimiestä idästä. Me olemme tutkineet aavikon lait ja ymmärrämme hankkia niille kuuliaisuutta. Olemme kunniallisia miehiä, ja te olette meistä erehtyneet, mutta ei teidän tarvitse siitä kärsiä, sillä teidän poliisijärkenne on meitä hyvin huvittanut. Olette seisoneet tämän kuolleen edessä ikäänkuin joukko ensiluokkalaisia Egyptin pyramiitien edessä. Tämmöistä tapahtumaa ei opi koulussa eikä yliopistossa selittämään; pankaa se muistoonne. Siihen tarvittavat tiedot saa ainoastaan aavikon korkeakoulussa ja siellä te olette vaan vasta-alkajia. Nyt käymme me kaksi asiaan käsiksi omalla tavallamme ja sitten saatte nähdä, mihin päätöksiin tulemme. Valitettavasti ette tiedä mitä merkitystä on selvillä jäljillä tässä asiassa. Olette antaneet hevosenne sotkea täällä mielin määrin. Nyt on melkein mahdotonta löytää alkuperäiset jäljet. Mutta tahdomme kuitenkin koettaa. Me muodostamme piirin; sinä Timi menet oikealle, minä vasemmalle ja tuolla me yhdymme."

Tämä puhe vaikutti. Ei kukaan vastustanut sanallakaan, Kipsinenkin vaikeni. Tosin heidän naamansa olivat muikeat, mutta kun veljekset nyt poistuivat vastakkaiseen suuntaan, ei uskaltanut kukaan heitä estää eikä ottaa heidän muulejansa haltuunsa.

Veljekset kulkivat kumpikin isossa puoliympyrässä ruumiin ympäri, yhä tarkasti maata tutkien. Kun toisensa kohtasivat, kertoivat he havaintonsa toisilleen ja palasivat sitten muitten tykö. Nyt tarkastivat he myös hevosta, kuollutta, ja sotkettua tannerta. He tutkivat niin tarkasti yksityisiä pikkukiviäkin, että se muitten mielestä oli melkein naurettavaa. Lopuksi he hetken keskustelivat matalalla äänellä, jolloin näyttivät päässeen johonkuhun päätökseen. Sitten kääntyi Timi asianajajan puoleen ja lausui:

"Master Kipsinen, te tahdoitte meitä vangita, kun olemme täällä ja kun minä tarkastin kuolleen taskut. Samalla oikeudella voisimme mekin teidät vangita, koska tekin hiivitte täällä ympäri ja tekin tarkastitte samat taskut. Mutta me tiedämme, että olette syyttömät, eikä teillä siis ole mitään peljättävää."

"Niin, sen me hyvin tiedämme. Mitä te voisitte meille tehdä?"

"Mitä vaan tahdomme. Teillä ei ole aavistustakaan lännen miehen tavoista. Jos meitä niin haluttaa, viemme teidät kaikki kuusi sidottuina Helmiahoon. Teidän olisi vaan valittava: totella taikka kuolla. Hyvä teille, ett'eivät asiat ole niin! Tullessamme näimme teidät ruumiin ääressä. Meillä oli siis syytä epäillä teitä, mutta perin hullua oli, että te epäilitte meitä. Jo sen seikan, että häneltä oli päänahka nyljetty, olisi pitänyt ilmaista teille, että intiaanin luoti oli hänet kaatanut. Sen me heti oivalsimme ja olemme siinä tiedossa vakaantuneet. Muuten on vainajalle käynyt oikeuden mukaan. Ensin me säälimme häntä, vaikka syyttä, niinkuin nyt huomaamme. Hän on huono mies, erästä roistoliittoa, joka täällä näkyy harjottavan ammattiaan. Olkaa siis varuillanne."

Hänen sanansa vastaanotettiin suurimmalla kummastuksella.

"Ja tämän kaiken te jäljistä päätätte?" kysyi Kipsinen

"Tämän ja vielä paljon muuta."

"Sehän on ihan mahdotonta!"

"Niin te arvelette, syystä että olette vasta-alkaja. Voi lukea jäljistä yhtä selvästi kuin kirjasta Mutta siihen vaaditaan, että on vuosikausia retkeillyt täällä villissä lännessä, niinkuin me olemme tehneet Miestä ei ole ammuttu siinä paikassa, jossa hän nyt on. Oletteko huomanneet, että luoti on lävistänyt hänen ruumiinsa ja tunkenut selästä ulos?"

"Olemme."

"Seuratkaa siis minua vähän matkaa sivulle."

Toiset seurasivat häntä muutaman askeleen kunnes hän pysähtyi ja osotti maahan, joka oli kovien, paljaitten kivien peittämää. Siinä oli iso verilätäkkö.

"Mitä tuo on?" kysyi hän.

"Se on verta", vastasi Kipsinen, "Huomaatko mitään muuta?"

"En mitään."

"Silloin teillä tosiaan ei ole lakimiehen silmiä, vaikka aiotte uskaltaa meidät vangita. Katselkaa nyt tuota pientä esinettä! Mitä te luulette sen olevan?" Hän nosti osotetun esineen verilätäköstä. Se oli pieni ja melkein litteä kuin raha ja vaikka se olikin verellä tahrattuna, oli siinä kuitenkin heikko metallikiilto. Kaikki katselivat sitä tarkasti ja Kipsinen virkkoi: "Sehän on litistetty lyijykuula."

"Niin on, ja juuri se, joka on miehen tappanut. Se on tunkenut sydämen läpi; hän siis kuoli silmänräpäyksessä, eikä enää voinut liikahtaa. On tuiki mahdotonta, että hän olisi voinut laahaantua sinne, missä hän nyt on, vaan joku tai jotkut ovat hänet sinne vieneet. Eikö totta?"

"Niinkuin te nyt asian selitätte, näyttää se todellakin, jollei varmalta, niin kuitenkin luultavalta."

"Hyvä, silmätkää nyt myös tätä ruohoista paikkaa tuon verilätäkön vieressä! Mitä siellä näette?"

"Ruoho on tallattu."

"Kuka, tahi kutka sen ovat tehneet?"

"Kukapa sen tietäisi."

"Me sen tiedämme. Tässä on joku ihminen maannut, ja koska täällä ei näy mitään verta, täytyy otaksua hänen olleen haavoittumattoman. Hän ei ole nukkunut tuossa, sillä jokaisella lännenmiehellä köyhimmälläkin, on peitto, jonka hän allensa levittää, kun hän tahtoo maassa levähtää. Tämä jälki on myös niin epäselvä, että jotenkin varmasti voi päättää miehen maanneen tässä vaan lyhyen hetken. Ihan täällä vieressä näette viivan höllässä hiekassa. Se on ylhäältä leveä ja kapea alhaalta. Millä tämä viiva lienee tehty?"

"Ehkä saappaankorolla?"

"Eipä niinkään. Tahdon heti teille todistaa, että miehellä, joka tässä makasi, ei ollut saappaita vaan mokassiinit. Tämä viiva olisi toisellainen, jos se olisi saappaan tekemä. Se olisi silloin kaukalonmuotoinen. Saa tuhannesti vannoa, että se on tehty pyssynperän kulmalla, ja kun ei viiva ole samallainen koko matkaltaan, vaan alkaa syvältä ja muodostaa sitten litteän, ulospäin kaareutuvan mutkan, on varmaa, ett'ei se ole tehty hitaasti, vaan ihan äkkiä. Vihdoin pyydän teidän tarkastamaan merkkiä tässä alapäässä. Kuinka se on aikaansaatu?"

Vasta sitten kun Kipsinen oli tarkasti katsellut santaa, vastasi hän:

"Näyttää melkein siltä kuin joku olisi kääntynyt korollaan."

"Tällä kertaa olette oikeassa. Mutta merkki onkin niin selvä, että tuskin voi muuta arvata. Jos tarkoin paikkaa tutkitte, täytyy teidän myöntää, ettei täällä voi olla kysymys saappaankorosta vaan kengästä, jossa on sileä kantapää, siis mokassiinistä. Te näette ainoastaan toisen jalan jäljen, mutta ei toisen, vaikka maa on hyvin pehmeää. Mitä siitä seuraa?"

"Sitä en todellakaan tiedä."

"Että on ollut kiire, niinkuin äsken mainittiin. Puheenalainen henkilö on suurimmalla kiireellä heittäytynyt tänne alas, niin että toinen jalka on ilmassa, eikä siis jättänyt santaan mitään merkkiä. Jos miehellä olisi ollut aikaa oikaista itsensä tänne kaikessa levollisuudessa, näkisi nyt välttämättömästi molempien jalkojen jäljet. On siis täysin otaksuttavaa, että hänellä on ollut syytä heittäytyä äkisti maahan. Ja mikähän tuo syy lienee?"

Asianajaja raappi miettiväisenä korvansa taustaa. "Herrani", sanoi hän, "minun täytyy tunnustaa, että meidän on ihan mahdotonta noin äkkiä seurata teidän otaksumisianne ja laskujanne."

"Se juuri todistaa, että olette keltanokkia. Tämmöisissä oloissa riippuu elämä usein muutamista silmänräpäyksistä. Silloin ei saa kauvaa miettiä, vaan silmän tulee olla selvän, nopean ja varman. Tahdon siis sanoa teille tuon syyn. Mutta katsokaa ensin ympärillenne ja sanokaa, huomaatteko jotain erityistä täällä lähettyvillä?"

Kaikki kuusi katselivat ympärilleen, mutta ravistivat sitten päätään.

"No niin", jatkoi Timi, "katsokaa tuota jukkakasvia tuolla! Siinä kai te sentään jotakin huomaatte."

Tuo kasvi oli eräs jukka gloriosa, joka täällä kuivassa hiekkamaassa oli hitaasti kehittynyt. Se kukki vielä ja sen kukat olivat valkoiset, purppuran vivahteiset. Maassa makasi monta sen kankeista, suikeista, siniharmaista lehdistä. Ne eivät olleet itse pudonneet, vaan ne olivat sinne revityt.

"Täällä on ollut joku jukkaa pitelemässä", sanoi Kipsinen viisailevasti.

"Vai niin, ja kuka on täällä ollut?"

"Sitä ei voi tietää."

"Kyllä voi, jopa täytyykin tietää. Kukaan ihminen ei ole kasviin koskenut, mutta hän on etäältä lähettänyt kuulan, joka on repinyt siltä lehdet, ja tehnyt runkoon tämän reiän. Ettekö näe?"

Nyt vasta he sen huomasivat. Timi jatkoi:

"Ei kukaan ammu kasvia huviksensa. Kuula lähetettiin sille, joka heittääntyi maahan tuolla takanamme. Jos nyt ajattelemme viivan vedetyksi jukasta, ja koskien sitä paikkaa, missä äskenmainittu mies on seisonut, sekä jatkamme sitä suoraan suuntaan, niin tiedämme tarkkaan mistä kuula on tullut. Koska se on lävistänyt rungon alemman osan, on pyssynpiipun, josta se lähti, täytynyt olla jotenkin korkealla maasta, ja nyt osaatte varmaankin sanoa, mitä tästä voidaan päättää?"

He katselivat hämillään häntä, mutta eivät vastanneet mitään. Sentähden selitti hän edelleen.

"Se, joka ampui, ei seisonut maassa, vaan istui satulassa. Se on ihan varma. Kaikesta minkä tässä olemme nähneet, saamme päättää seuraavaa: Eräs pyssyllä varustettu intiaani on seisonut maassa, jossa jälki oli. Eräs koillisesta tuleva ratsastaja ampui hevosensa selästä tätä, mutta kuula ei sattunut, silloin punanahka silmänräpäyksessä heittäytyi maahan, kasvot ylöspäin. Mutta miksi intiaani teki niin? Mistä syystä heittäytyi haavoittumaton maahan, kun häntä ammuttiin? Siihen on vaan yksi selitys: hän tahtoo viekotella ampujaa lähestymään, hän tahtoo uskotella hänelle olevansa kuollut. Ratsastaja todella tulikin.

"Mistä te sen näette?" kysyi Kipsinen ihmeissään.

"Sen tahdon teille näyttää. Palatkaamme sille paikalle, missä kuollut makaa. Osaan kuvitella itselleni koko tapahtuman niin selvästi, kuin olisin itse ollut sitä näkemässä Se, jolla on tarkka ja harjaantunut ajatus ja huomiokyky, pääsee pian selville tuommoisesta salaperäisestä tapauksesta. Teidän lakitieteenne ei siinä pitkälle piisaisi."

Hän vei hänet ruumiin ohi, jossa kasvoi harvalehtistä vaivaispuuta ja näitten välillä oli vähäisiä, paljaita hiekkapaikkoja. Täällä oli hiekassa iso jälki, ja hän kysyi:

”Mistä se on tullut?”

"Näyttää siltä, kuin olisi joku tässäkin maannut", vastasi Kipsinen.

"Olette oikeassa, mutta kuka se on ollut?"

"Ehkä tuo vainaja, ennenkuin hän kuoli?

"Ei, hän sai luodin niin suoraan sydämeensä, ett'ei hän enään voinut liikahtaa. Hänen oli mahdotonta laahaantua tänne ja sitäpaitsi olisi täällä siinä tapauksessa verilätäkkö."

"No, ehkä se on ollut intiaani, joka ensin heittääntyi tuolla maahan."

"Ei hänkään. Eihän hänellä ollut mitään syytä uudistaa viekasta temppuaan. Sitäpaitsi tiedämme ett'ei hän ollut haavoittunut, kun sitävastoin tässä maannut henkilö on ollut kovin haavoittunut. Tässä on siis kysymyksessä kolmas henkilö."

"Mutta", sanoi Kipsinen suuresti ihmeissään, "onpa tämä hiekka teille kuin avonainen kirja. Minä en osaisi lukea siitä rahtuistakaan."

Hänen kumppaniensa kasvot osottivat myös ilmi ihmettelyä. Jimi oli tähän asti antanut veljen selitellä. Nyt hän virkkoi:

"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan. Se, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen lännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön Jumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella täällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen menestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään, sitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille selvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman on jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän saa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin sellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle muistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja hän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä vähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita Se, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä jäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt tarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa matelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti ja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli hänellä haavoittunut?"

"Täytyyhän olla kaikkitietävä, voidakseen sitä sanoa."

"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta kuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen kovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut ja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi. Ja katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette ollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?"

Hän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi parkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin, kapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta ravistivat päitään.

"Tämä on", selitti Jimi, "palanen irtirevityistä housujenripsuista; se on intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani. Hänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän housujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan ei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi kuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että hän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla kaksi yhdellä hevosella."

"Onko hän ratsastanut pois?" kysyi Kipsinen. "Ja onko heitä ollut kaksi yhdellä hevosella?"

"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta nämät miehet tulivat!"

Hän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä nyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat käyneet, pysähtyi hän ja sanoi:

"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä on tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää keltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan katsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja selittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa. Minun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja murhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania näitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä, missä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu ja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä, missä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että nuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He ovat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt toista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä niillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli."

Sitten meni hän muutaman askeleen takaisin, osotti maahan ja sanoi:

"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin, vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:

"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä. Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne; sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."

"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?", keskeytti Kipsinen.

"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme heti valmiit."

Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle. Tästä jälkimäisestä sanoi hän:

"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin. Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet, hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet. Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."

"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi
Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.

"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi, "tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt. Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään. Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin, eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan, mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut, olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta, ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet; heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit, kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te, master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan. En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."

"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan silmän ja yhtä tarkan pään!"

"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä, mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"

"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan intiaaneja."

"Vaan intiaaneja?", kysyi Jimi. "Vaan! Eivätkö intiaanitkin ole ihmisiä?”

"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon alempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin heihin."

Jimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja alas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän hieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja sanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi:

"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta loukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan teitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet sankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana. Ei ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin ihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää millään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat tulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit. Verta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana. Saadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu väkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä on ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille osoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas keksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan. Heille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä karhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä kapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla ei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes tylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien ääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te heitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte te heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta tulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken: toinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta sen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen ihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa oli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta tusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit semmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän omillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta tekemistä."

Hän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan Kipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle ja huusi peljästyneenä:

"Seis, herra, tahdotteko murhata minut?"

"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy halveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta lupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa kaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta."

"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet", vastasi Kipsinen uhkamielisesti. "Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita, itsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille."

"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse välittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte hyvin pian kellistyä kuolemaan."

"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin muilla?"

"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia' täällä lännessä."

"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia vastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä eteenpäin."

"New-Orleansista tänne", nauroi Jimi. "Onko tuo olevinaan jotain suurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon teille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen rajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät muitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä arvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue. Heitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään ja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti lähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki. Tällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan tavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia lukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla täällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan tunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen vakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin rauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne tarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin tulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee elävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina."

"Mekin aiomme Ljaanon yli."

"Vai niin! Ja minne?"

"Aritsoonaan."

"Luultavasti ette ole siellä ennen olleet?"

"Emme ole."

"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman varomattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja mieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?"

"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat siellä."

"Kuinka ne tunnette?"

"Me olemme kuulleet ja lukeneet niistä."

"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos joku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten luulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole juolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja sen vaaroihin tottunutta opasta?"

Jimi tarkoitti vieraitten parasta; mutta sittenkin huusi Kipsinen suuttuneena:

"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme miehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas."

"Vai niin. Missä hän on sitten?"

"Hän on ratsastanut edeltäkäsin."

"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä odottaa?"

"Helmiahossa."

"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos tahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla tuon oppaan nimen?"

"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja on monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut meille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Jimi. "Onko se mahdollista, herrani?"

"On kyllä. Tunnetteko hänet?"

"Oikein hyvin."

"Mimmoinen mies hän on?"

"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua. Iloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa seurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan."

"Tekin! Missä tarkoituksessa?"

"Se on yksityinen asia", vastasi Jimi varovaisesti.

"Koskeeko tuo asia ehkä siellä löytyviä timantteja?"

"Ehkä."

"Siinä tapauksessa emme sovi yhteen."

"Kuinka niin?"

"Koska me samoissa asioissa pyrimme sinne. Te olette siis kilpailioitamme."

"Ja siksi ette meistä huoli."

"Juuri siksi!"

Hän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein vihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:

"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi todistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit ovat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin kumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos tahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa. Yksinänsä joutuu hukkaan."

"Meitä on jo kuusi, ja meillä on tarpeeksi rahaa, tullaksemme toimeen."

"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia ihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät kyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle mukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan makeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä kuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä lännessä kotiutuneita."

"Koska lähdette?"

"Heti, tietysti."

"Minä kysyn kumppaneiltani."

"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte."

Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien mukaan.