NELJÄS LUKU.
Terässydän.
Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan eteensäpäin ja sanoi:
"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa yhdessä seisovat?"
Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä häikäissyt, koska se jo oli laskenut.
Tarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:
"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen, joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin viimemainittu."
"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä lymyävät."
"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi ihmistä tuntea."
"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö niin?"
"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä, jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset, joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin merkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"
Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.
"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä. Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme, ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni heitä."
"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?"
"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin siis! He odottavat meitä."
Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.
Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä äänellä muutaman metrin etäisyydessä:
"Pysähtykää, muuten ammumme!"
Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut pysähtyivät tottelevaisesti.
"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte maistaa luotejamme!"
"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.
Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."
Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.
Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu, musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.
Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä äänellä:
"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme, että vielä elätte."
"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt penikulman etäisyydellä meistä."
"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"
"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä."
Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:
"Koska se alkaa?"
"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista. Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle makeinta!"
"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä me sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä. Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!"
"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani, olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"
"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista! Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi, kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon, että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja yksi sentti hevoselta."
"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä, kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä."
"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse emme esiinny."
"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne teille antaneet?"
Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:
"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta. Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?"
"Tuolta seudulta takanamme päin."
"Ja mihin aiotte?"
"Tuonne seudulle edessämme päin."
"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"
"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne.
Saammeko seuraa?"
"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista."
"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen, niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin seteleitä?"
"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"
"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat
Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."
"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?"
"Ratsastimme",
"Mitä siitä ajattelette?"
"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."
Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:
"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme. Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"
"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen teitä, olisimme tehneet samoin."
"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä olemme niitä tähän asti etsineet."
"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet."
"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa, mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata vanhalle tiellemme."
"Mihin se vie?"
"Me menemme Fort Khadburneen."
"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"
"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."
"Timanttejako hakemaan?"
"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään; hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman hedelmän."
"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."
"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen utelias näkemään, löydättekö te ne."
Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:
"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."
Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.
Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:
"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"
"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä, mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."
"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa kynsiinsä."
"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."
"Minne?"
"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."
"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä timantteja Aritsoonassa?"
"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."
Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi sitte mitä huolettomimmalla äänellä:
"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy olla paljon, hyvin paljon rahaa."
"Sitä meillä tietysti on."
"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta. Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."
"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat mukanamme."
"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi. Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen, vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."
"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."
"Kuka se on?"
"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."
"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"
"Hullu? Miksi niin?"
"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten molempien veljesten liittolainen."
"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."
"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."
Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:
"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme toisen otettavamman?"
"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet. Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa? Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee koko ryövärijoukko."
"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä. Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"
"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin saatamme luottaa."
"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"
"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."
"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat' tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."
"Niinkö tahtoivat?"
"Niin."
"No, mistä syystä?"
"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."
"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa, ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte, että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta. Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"
"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata. Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"
"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen, joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."
"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"
"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan hyvissä käsissä."
"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta. Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me ratsastamme."
"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?"
"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"
"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä; sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet, keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."
Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja. Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle, etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:
"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat.
Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta
dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte
Hono-veljeksistä?"
"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.
"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois tieltä."
"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."
"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."
"Me ammumme heidät muitta mutkitta."
"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"
Hän mumisi jotakin epäselvästi.
"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."
"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."
Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.
"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."
"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan, eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."
Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai olivatkin.
"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.
"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.
"Mihin he ratsastavat?"
"Takaisin, niinkuin näette."
"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon.
Miksi siis palaavat takaisin?"
"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"
"Vai oli heillä rahoja?"
"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana, tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon, lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle."
"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä heidän katoamiseensa."
"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?"
"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot, jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä, että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän näkyvistämme."
"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!"
"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."
"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?"
"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa, että luulin teidän oikein lentävän pois."
"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni. Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me puhuimme kadonneista jäljistä."
"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä."
"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?"
"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä piirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden suoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin viittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että voisin kertoa koko asian."
"No, tehkää se sitten!"
"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja siitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he ovat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."
Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi pelätä.
"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra", huudahti hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet jäljet?"
"Tietysti me löysimme."
"No missä?"
"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa nähdäksemme."
"No menkää sitte edellä."
"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä."
"Miksi niin?"
"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin pyssystä."
"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi."
"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä. Tulkaa nyt!"
Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka liikettä silmällä.
Hetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:
"Master Isäntä, mitä tämä on?"
Puhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:
"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on rikkimusertanut."
"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?"
"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."
"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.
"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."
"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin pisteliäästä.
"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi, näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti! Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'
"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette meistä pääse! Me olemme — — —"
"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista. Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"
Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin, nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta. Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.
Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.
"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista, paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet. Ettekö tekin niin luule?"
"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he aikovat tehdä."
"Sehän on hyvin helppoa arvata", sanoi eräs.
"No, mitä sitten?"
"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'."
"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun, jonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan, kun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa meidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset tulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää, vaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin veljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä enemmänkin."
"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville, ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi."
"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."
"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani niin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti vielä pikemmin."
He ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten etelään.
Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:
"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"
"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.
"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"
"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista. Henkemme oli todellakin vaarassa."
"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"
"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä, ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme. Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."
"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"
"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki, johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."
He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä. He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden tähden sieltä tarkasti maata tutkia.
Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:
"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle, haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."
"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa varten."
"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää, mutta ei perittyä."
"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan omistajan kanssa."
"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi ensinkään mielelle makeinta."
Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa, mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien täältä ratsastaneen.
Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet erottaa, kun jo oli ihan pimeä.
He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään, jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.
Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.
"Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä, Timi."
Timi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.
"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme ystäviäsi!"
Nyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he kysymyksen:
"Haki bit? Kuka tulee?"
Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti samoilevaiset komauhkit käyttävät.
"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä", vastasi Timi.
"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen päästä tuolta ylhäältä!
He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he, pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja nostavan pyssyn heitä vastaan.
"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun", käski intiaani.
Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:
Nuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä auttamaan!
"Ovatko valkoiset veljeni yksin?"
"Olemme."
"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä"?
”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”
"Puhuuko veljeni totta?"
"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme, laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa ne takaisin."
"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään. Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten tulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan."
"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."
"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä seuranneet, täytyy teidän tietää."
"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti, samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä mennä tiehensä.”
"Miksi ette heitä tappaneet?"
"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."
"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani."
"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi. Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme, että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme tyrkyttämään."
Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten hän sanoi:
"En tarvitse apuanne, voitte mennä."
"Hyvä, me jätämme sinut, ja toivomme ettei sinun tarvitsisi katua."
He ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet pitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:
"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt alas tuolla."
"En minä mitään huomannut."
"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti hiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia."
He kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta tumma olento ihan heidän lähellensä.
"Seis poika!", huusi Jimi ja tähtäsi. "Ei askeltakaan eteenpäin, taikka ammun."
"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä mielellä?" kuului vastaus.
Hän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli puhunut.
”Sinäkö se olet?" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa kuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi sen. Mitäs tahdot?"
"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte vihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte kehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet. Te ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun kanssani isäni Tevua — shohen luokse."
"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän siellä" kysyi Timi ihmeissään.
"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän — hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään. Kalpeakasvot seuratkoot minua."
Hän kiipesi edellä ja veljekset seurasivat häntä kumpua ylös.
Ylös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle eräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska eivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen hopeakaivoksen sisäänkäytävä.
Ohut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta käytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli siinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli istumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.
Terässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän työnsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä vastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.
Veljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin intiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet pojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat; tämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa aikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien muiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä kuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä. Silmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä kuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli avoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut, oli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja tämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.
Vasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin hiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä vainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi jonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden tuulahduksen.
Silloin kohotti Shiba — digk päänsä, katsoi veljeksiin ja lausui:
"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä?
Silloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas."
"Kyliä", vastasi Jimi. "Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet täällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona, jossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa."
"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla on oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut taistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu."
"Vainoojanne hänet tietysti murhasivat?"
"Niin tekivät."
"Kuinka se tapahtui ja miten te oikeastaan olette tänne joutuneet?"
"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat ovat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa valkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän kaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen joen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat kaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän tien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan heidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan, jotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me saavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään, päivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat hevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä vatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi seurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella kalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä siellä vielä tapahtui."
"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan."
"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin toistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle päälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne kivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne pystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen hautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin minä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole kuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet, mutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja, joitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa."
Hän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja jatkoi:
"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt sanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla riippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen sanonut, se on siis tapahtuva! — —"