Erämaan henki

by Karl May

VIIDES LUKU.

Vakoilija.

Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho, Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.

Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta, eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.

Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät, huudahti hän loukkaantuneena:

"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä, voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea, mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja paremman käsityksen."

"Tuo ainoakin todiste!" sanoi Reitto nauraen, "niin uskomme sinua."

"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis olemme yksimieliset, että —"

"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla, joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä, mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?

"Oletkos sinä nähnyt aaveita?"

”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.

"Vai niin! Mikäs sen valistuneen ukon nimi oli?"

”Hänen nimensä oli Elijas Pimeno."

"Vai niin! Nomen et omen!"

"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun suuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa valistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan että se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m. mitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet vedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole sinun kätkyesi ääressä laulanut:

"Gaudeamus igitur."

["Siis riemuitkaamme nyt" vanha latinalainen ylioppilaslaulu.]

Tällöin rupesi Reitto täyttä kurkkua nauramaan, ja niin myös Helmiaho.

"Mitä naurettavaa siinä on?" sanoi Rankko. "Ette suinkaan luule, että minne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun silloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie: Akan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen, johon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei antaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä tajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?

"Emme me naura minne- laulajille, vaan sinun gaudeaamuksellesi!"

"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset muistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —"

Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli Yhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli upseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi noitten kolmen miehen eteen.

"Hyvää päivää!" tervehti hän. "Tämä on kai Helmiaho niminen maatila?"

"Niin on", vastasi Helmiaho. "Minä olen tämän talon omistaja."

"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään tietoja."

"Mitä tietoja?"

"Se ei ole niin helposti sanottu. Sallikaa minun istua tähän hetkeksi!"

Hän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat häntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka, lyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli terävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.

"Olen täällä tiedusteliana", sanoi hän keveällä äänellä. "Olemme pysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle."

"Missä tarkoituksessa?" kysyi Helmiaho.

"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina tapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava. Luultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että tämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt ankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on tähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut kaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort Sillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin lähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten rehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen rehellinen mies meitä auttaa."

"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun puoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin voimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen rehellinen mies saa luottaa."

"Sen olen kuullut ja siksi tänne tulen."

Helmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän oli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että vieraanmiehen kuolemasta.

Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät muuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä, että soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja olisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit. Hän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi hän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt huolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.

Helmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja ja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi, että kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes mahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä oli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen ruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa ja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon kuljetettavista ruokavarastoista.

"Saatatte olla oikeassa", sanoi upseeri. "Mutta ei se minuun kuulu, se on päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan on tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla. Olen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta en ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa."

"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä tehdään."

"Hän on siis ihminen?"

"Tietysti!"

"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"

"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä"

"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?"

"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty, mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä, olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."

"Tuo on pelkkää hullutusta."

"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies, enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."

Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti. Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat houreet hänen päässään liikkua.

"Siinä nyt ollaan", huusi hän. "Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen olemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen, vaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan raivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha soturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen purskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua suustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?

"Mutta voiko henki ampua pyssyllä" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa
Rankkoa halveksivasti.

”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä kanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy kai hengelle olla helppo tehtävä.”

"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette siinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä."

Nämät sanat loukkasivat Rankkoa. Hän vastasi terävästi:

"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti kuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette ensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin olisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä.."

"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla loukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?"

"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko pyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte tyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis suoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen mieheen mitään."

Näkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui hänen levollisesti vastata:

"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan jotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen ainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta master Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu ja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan."

"Olen teille siitä kiitollinen, herrani", sanoi Helmiaho. "Jos tahdotte luokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan tallissa."

"Kiitoksia! Vien sen heti talliin. Missä se on?"

"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää teille huoneenne."

Hän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta viemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että kapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa sekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:

"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka loukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi rasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas katse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole mikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok."

"Shibbok! Mikä sana se on?" kysyi Silmänkääntäjä-Reitto.

"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan tavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä, että Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen voi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli, tahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi araabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona ja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua, siltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa, shibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki."

Nuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä tienneet itkeäkö vai nauraako.

"Vai niin, Rankko", huusi lopulta Reikko "sinä tarkoitat kai 'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua, niinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan."

"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon sinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja pappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli Josua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät liikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa Kaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri laskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli. Jotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia taivaankappaleita ja huusi:

"Oribus pictus, boa constrictus,
Spiritus rectus, genua flectus."

[Latinansotkuista sekamelskaa.]

Heti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes taistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin, kuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket istuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu muistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —

Rankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei Helmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi kolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi äkkiä paikaltaan.

"Tunnetkos noita miehiä?" kysyi Reitto.

"Tunnen", vastasi tämä. "He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän nimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte."

Näistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja hoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla hevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä terävästi ja huudahti sitte:

"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta en olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat."

"No, ketkä he sitte ovat?"

"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen korkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi olla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin Vanha Kovakoura."

"Kuinkas tulit sitä ajatelleeksi?"

"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha Kovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka hänestä on kuullut puhuttavan?"

"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja tieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan."

"No, sano, enkö oikein arvannut!"

"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon aikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella kunnioituksella ja nöyryydellä."

Nuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja astuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin ratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat erityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä. Kysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha Kovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho ja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho lausui:

"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä erinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa niinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!"

"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli tavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa."

"Onko se Vinnetuu?"

"On! Onko Rankko sanonut sen teille?"

"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä apakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te mainitsitte heti nimeni."

"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon omistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen, joksi teitä on minulle kuvattu!”

"Olette siis kyselleet tietoja minusta?"

"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä henkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne saksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko tietää kuka tämä toinen herra on?"

"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi", vastasi entinen silmänkääntäjä. "Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä, herrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni."

"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä samoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te olette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon mies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme yhdessä olla. Eikö niin, herrani?"

Vaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella eteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta hymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä, kun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui ojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:

"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin täytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän seurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?"

"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa
kuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin.
Edellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä?
Koska aiotte lähteä?"

"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle.
Heidän pitäisi saapua tänne tänään."

"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No 'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?"

"Niin ovat."

"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka jossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt tahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin tuntemaan."

"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on
Rankko jo maininut heidän nimensä."

Tällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri otti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti tilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin istuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.

Rakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei levännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli teljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena. Huone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen kolmen ratsastajan tulon.

"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin aikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen ratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet joutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko kelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin. Onpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa odottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa. Minun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes olemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho ole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata juolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja."

Hän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin, jotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan muu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli noita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset. Ristihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu huulia peittämään.

Hänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän tapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt saapuessaan, sanoi Helmiaho:

"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn.
Tuoppas, muijaseni lautanen upseerille."

Tämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan katsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi kuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla näyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää kuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta tätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut hänestä paljon valittavinaan.

Vale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että Vanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin häntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä hyvin viattomasti: "Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?"

"Fort Sillin luona"

"Ja sieltä olette tiedustelunne alkaneet."

"Niin, sieltä."

"Olette siis ollut Fort Sillin luona ja tunnette tarkoin seudun ja sen olot."

"Tietysti."

"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers komentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?"

"Paine."

"En tunne häntä. Oletteko nähnyt ja puhutellut häntä?"

"Tietysti."

"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko, etteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän seurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa."

"Sopiihan odottaa, kunnes tulevat."

"Siihen ei minulla ole aikaa, eikä halua."

"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti matkustaa."

"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?"

"On, korkeintaan kahdesta."

"Silloin olemme asiasta erimieltä."

"Mitenkä niin?"

"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne tule."

"Mikä saattaa teitä ajattelemaan noin omituisesti?"

"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole sotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle."

"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun valhetteliaksi?" kysyi upseeri kiivastuen.

"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä valhetteliaksi", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.

"Perhana! Tiedättekö, tuon loukkauksen voi ainoastaan verellä pois pestä?"

"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin olisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole."

"Sanotte vielä senkin", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. "Annan teille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin sen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan aseisiin."

Vanha Kovakoura katseli hymyillen häntä ja sanoi:

"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän tietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston kanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä vääntämään teiltä niskat nurin."

"Ihminen!" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. "Sanokaa vielä kerran ja minä ammun teidät!"

Hän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi hänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa ihan toisella äänellä:

"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää, koska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi tahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi."

Hän laukasi molemmat pistoolit ja jatkoi:

"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen komentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta hän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa tuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte ratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta, pitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole siellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado -retkestänne on pelkkää petosta."

Sangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja sanoi:

"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä asiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen enkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa."

"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata. Ajattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi hänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran olleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän onnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla, mutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta teidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan."

"Se en ollut minä."

"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen nimenne."

"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä aio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että olette ristihuuli."

"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?" kysyi Isäntä voimattomassa kiukussaan.

"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä, tiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa luunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä hinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi teille käydä pahemmin."

Hän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti vyöhönsä ja sanoi:

"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin erehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat tuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma siitä, että pyydätte minulta anteeksi.”

"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut. Mutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli niitä nähdä."

Mies lähti.

"Olipa tuo tulema!" sanoi Helmiaho. "Oletteko varma asiastanne herra?"

"Ihan varma", vastasi Vanha Kovakoura.

"Enkö sitä heti ajatellut", tokasi Ontuva Rankko. "Miehellä on perin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta luikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut Arkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia" — —

"Hippogryyfi se on, eikä Hippokrates!" huusi Paksu Paavo hänelle.

"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet väittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua taitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja siinä olen minä sinua paljon taitavampi."

"Eipä niinkään, hippos on kreikkaa."

"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan tiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon nimi."

"Mikä se sitten oli?"

"Minotaurus, tietysti."

"Vai niin, Pukefalos minä sen muistelen olleen."

"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo, jolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui."

"Mutta Rankko! Lytsenissähän tuo tapahtui."

"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on tieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on oikeassa.

"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat", vastasi tämä hymyillen. "Meillä on niin paljon muuta ajateltavaa."

Tällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli tarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän kiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös "timanttipojista", joita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti aavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse kokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät Veijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään. Viimemainittu nim. kysyi isännältään:

"Mihin Massa Helmiaho asettamas kaikki monet hevoset kun tulevat."

"Mitkä hevoset?" kysyi isäntä.

"Sotamiesten hevoset, jotka upseeri lähtimäs hakeen."

"Vai niin, onko hän lähtenyt pois?"

"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa tänne."

"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin suuntaan hän ratsasti?"

"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama tallin ympäri ja sitte tuonne."

Neekeri osoitti pohjoiseen.

"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo heidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin lähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi hän ei ilmoittanut lähtöänsä."

"Sopii niin tehdä", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, "mutta ette joutuisi kauaksi pohjoiseen."

"Kuinka niin?"

"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan ratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa. Hänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu, piti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen suuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi."

"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado; etelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole mitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös lähti.

"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet. Otan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli etelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme hänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän sotilaista puhui, oli valhetta."

"Siitä olen minäkin varma; mutta miksi päästitte hänet?"

"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä syylliseksi."

"No sanokaa kumminkin missä tarkoituksessa hän tänne tuli."

"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan otaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin tiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana Ljaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle matkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa. Sanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä on voitettavaa?"

"Hm!" mutisi Helmiaho. "Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano kotkaksi."

"Niin juuri teenkin."

"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan totta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis käynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan timanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän kimppuunsa."

"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan on varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet hänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun hän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut oikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika on hänen lähdöstään kulunut?"

"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia." vastasi neekeri.

"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?"

Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.

"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä palkintona."

"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon ansainneet?"

"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä, etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte minut mukaanne."

"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?
Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."

"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.
Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."

Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.

Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten sitäpaitsi ollut iso.

Vanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä tarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää mutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen ja kysyi:

"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin luottaa?"

"Varmaankin, herrani", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan Kovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. "Tästä alkaen tunnustaa mies maansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —"

Hän vaikeni ja mietti.

"No ja — — —?"

"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt hyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole ollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa. Mikä häntä on ajanut?”

"Niin mikä?"

"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te arvaatte sen paremmin kuin minä."

"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella toimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan jälkiä mahdollisimman kiireesti."

He lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet olivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden tarkkaamisessa.

Pian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan rajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.

Uutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan muutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain näkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin pilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen pinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.

Pian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli karhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä ei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia kaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia lonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia ohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin tällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä laukkaa.

Näin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun nuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet enemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa ratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle, etteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.

Silloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen varjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa oli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta kuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut sinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura pysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:

"Varokaa! Noitten pensaitten takana lienee ihmisiä. Ettekö nähneet jotakin?"

"Emme", vastasi Reitto.

"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö vasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?"

He tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin suinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten luokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.

"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani", sanoi hän. "Minä lähden tiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos minun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni."

Hän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme minuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.

"Upseeri ei ole siellä", sanoi hän. "Eivätkä ne hänen tovereitaankaan ole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin hauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan Hono- veljeksistä?"

"Niistäkö puhuttavan! Sehän on tietty."

"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt, mutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä."

"Miten ovat he vaatetetut?"

"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut ja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän selässään."

"Niitä ne ovat. Oletteko nähneet heidän hevosensa?"

"Heillä ei ole hevosia, vaan muulit."

"Sitten ei ole epäilemistäkään. He ovat Jimi ja Timi sekä Polle ja
Pulle."

"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan heillä on nuori intiaani muassaan."

"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole minulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan mustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä merkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt antaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa he nyt ovat?"

"He lepäävät siimeksessä pensaitten alla."

"Entä muulit?"

"Ne nyhtivät niitä harvoja lehtiä joita oksilla on."

"Eivätkö ne ole lieassa?"

"Eivät ole."

"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin Jimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian kuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!"

Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei mitään vastausta.

”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. "Siis kerran vielä!"

Hän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää, torvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki, mitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon poiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:

"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko mahdollista?"

"Reitto, Silmänkääntäjä-Reitto itse!"

"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu", huusi toinen ääni. ”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat heti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa."

Nyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset Jimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista huolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen takaa.

"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!" sanoi entinen taituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. "Saatte kyllä minua syleillä, mutta vaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!"

"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra", sanoi Jimi. "Mutta kun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se todellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi? Tiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?"

"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä niskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun että hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”

"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut täällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä."

"Tiesitte? Kuka sen on sanonut?”

"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä, joitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”

"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano estakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?"

"Olemme. He mainitsivat meille nimesi."

"Missä nuo miehet nyt ovat? Ja mikä teitä nyt ajaa takaa tuonne pensastoon?"

"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat nuo kaksi herraa sinun seurassasi?"

"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva
Rankko ja on — — —”

"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun ja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon", keskeytti Timi. "Hänen nimensä oli Ontuva Rankko."

"Suuri saksalainen oppinut", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko piti sen täytenä totena ja vastasi itse:

"Kyllä herrani. Minä olen Ontuva Rankko. Kuinka minun tunnette?"

"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän sankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?"

"Kysyjä katseli Vanhaa Kovakouraa.

"Tämä herra?" vastasi Reitto. "Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän lienee?"

Veljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä seurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran, kuuli Reiton sanat ja lausui:

"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on liian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin."

Intiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni reippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut näin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien päällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua polttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on hän nyt telttansa pystyttänyt?"

"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee vasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”

"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?" huudahti Vanha Kovakoura.
"Sano kuka on hänet murhannut?"

"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat nähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan hänet."

Intiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä toisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi heille molemmille kätensä ja sanoi:

"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana. Tulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka hänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken istuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle."

Jimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen ympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät samoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.

Puhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä
kertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva
Rankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen.
Kerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:

"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa hänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan hautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa."

"Luulin olevanne matkalla Helmiahoon", huomautti Vanha Kovakoura.

"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne menemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja tietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa takaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja lähdimme sen sijaan hänen kanssaan."

"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata jälkiä?"

"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään, erääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen etuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä."

"Kutka olivat sinne leiriytyneet?"

"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia. Näimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme siellä yöpyneen noin 50 ihmistä."

"Eivät ole enään siellä? Mihin suuntaan lienevät lähteneet?"

"Lounaiseen."

"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa lienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella johonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?"

"Jälkimäistä."

"Miksi niin?"

"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina. 'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä päättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan selvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon lähittyviltä."

"Olette luultavasti karavaania seuranneet?"

"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa.
Mutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan
ratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä,
Sitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat
Helmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin."

"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa lähetyssaarnaaja, Topias Taivola."

”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi?
Miten onnistuitte jälkiä seuratessa?”

"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin selvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon päänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen jälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa saadaksemme asiasta varmuutta."

"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri pelissä mukana."

"Upseeri?" kysyi Timi. "Ei heidän muassaan mitään upseeria ollut."

"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme pian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi niistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta."

"Se oli heidän johtajansa."

"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla huuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?

"Oli kyllä. Hän oli ristihuuli. Sen näin selvästi."

"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko hänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!

"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman tuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi poikaseni, jatka sinä!"

"Kiitoksia vaan!", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon luutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien kertojana?"

"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä näyttämään."

"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä löytää."

"Mahdotonta!", huudahti Vanha Kovakoura.

"Niin mahdoton, sanoin herrani!"

”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”

"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi."

"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän kuitenkin uskoa."

"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä voi jäljet kadottaa."

"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."

"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?"

"Jopa kaksikin kertaa."

"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun tunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut."

"Hm! Mutta eihän kukaan voi puhaltaa neljä ratsastajaa pois."

"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen mitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta erinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt."

"Olisi hauskaa tietää, kävisikö minunkin samalla tavalla."

"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte jäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin melkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei siellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen kavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies olisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän löytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä on käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan jo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä kumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte. Sitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja saavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen."

Vanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi hän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston reunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:

"Master Timi, oletteko te tahi Jimi olleet tässä jossa nyt seison?"

"Emme, herra", vastasi Jimi.

"Tulkaa sitte kaikin tänne!"

Heidän saapuessaan, osoitti hän pensasta sanoen:

"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa taitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt tapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!"

Hän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista pientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle sannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän laskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista hiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli tarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti hän erästä kohtaa ja sanoi:

"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että se henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella. Ja sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan eteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?"

"Kaakossa, herra!"

"Hyvä! Oliko näkemällänne ratsastajalla univormu?"

"Ei ollut."

"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on ratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina Helmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa tänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin."

"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena vaatekammiona?"

"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että santa on äskettäin huolellisesti siloteltu."

Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan, kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:

"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan."

"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla kiveä."

"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'

"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan kaivamista!"

"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"

"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.

Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia esineitä.

Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha, ryppyinen sanomalehti.

"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän tupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle päähän aimo löylytyksen."

"Saanko paperin, Rankko hyvä", pyysi Vanha Kovakoura.

"Saatte, saatte" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi sen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:

"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta en casa de Helmers."

"Se merkitsee?" kysyi Reitto. "No Rankko, olethan kielimies!"

"Olen", vastasi tämä. "Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja Helmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia esiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta jo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin univormuun käsiksi."

Hän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura tulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.

"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on
Helmiahon majassa."

Nyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä kuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä, mutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja, veitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin. Viimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.

"Vaatteet me poltamme", sanoi Vanha Kovakoura. "Muut tavarat ovat hyvä saalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon. Olen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista varkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille ja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista näistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen sisällyksestä päättäisitte, master Timi?"

"Kaksi asiaa", vastasi tämä. "Ensiksikin, että mies pelkää teitä kauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon, jollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on tapahtunut, mutta niin arvelen."

"Ja toiseksi?"

"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo varottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja aukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota hän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan."

"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän tarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään kumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan seurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät selviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan. Ymmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?"

"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä siirtolaisten kimppuun.”

"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska hänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä epäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi. Siksi hän kiirehtii minkä jaksaa."

"Meidänkin täytyy kiirehtiä. Saan kai luottaa teidän apuunne?"

"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja sitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee alottaa? Mitä te meille ehdottelette?"

"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle Kovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme ihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?"

"Kyllä", vastasi Pekka. "Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa keskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka tahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?"

"En", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa sentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa miehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme hänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”

"Tuskimpa" sanoi Vanha Kovakoura. "Hän on viiden kumppaninsa johtaja se on totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain pää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita vaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa Hevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun hänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme vielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille tämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien nuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun sarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät seuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että tulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa."

Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja ampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle ja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi vielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa eväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:

"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s. Tuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta mukanaan."

Hän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset katselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon yläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen kehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä ei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran huomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani katseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:

"Temb metan — salaman suu."