Erämaan henki

by Karl May

KUUDES LUKU.

Aavehetki.

Kun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan Hono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten seikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet, että taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka vaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.

Tuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli hevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi pitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen taivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen taivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana näytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.

Idässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan mitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja kokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin hyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:

"Maho-tim yuavah — Erämaan Henki!"

Kauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he taivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he katselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.

Noin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan kiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä kohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka liikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta, eteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja että hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet näkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea tukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä riippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli tuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin pahojen henkien takaa-ajamana.

Ja tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua! Katsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan heistä päästänyt ainoatakaan ääntä.

Musta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle riensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä kymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi tyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.

Miehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen katselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut, vuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.

"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en koskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina luullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos vielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi, veli Jimi?"

"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen tyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä taivas muuttuu! Se on aivan tavatonta."

Äskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi; sädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä näkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski, sitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja tomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa peitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi. Tumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat peljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.

"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!", huusi Silmänkääntäjä-Reitto. "Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne kumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta laskekaa itsekin suullenne."

Miehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä ensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan pensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat miehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa vinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi sanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen peite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden sellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat uskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki aukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä vedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta äkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat äänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti hirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa lämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.

Nuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja katsoivat ympärilleen.

Heitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se peitto, jonka "tornado" oli heidän päälleen levittänyt.

Niin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja eli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin on vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä uskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen seurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin. Ei Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan kauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.

Miehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt lentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen ulkopuolella.

"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat ne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat hukassa."

"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette", intti Reitto. Nämät kauheat myrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne sitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan sivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut meidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut meidät.

"Juuri niin", sanoi Jimi päätään nyökäten. "Minä tunnen tuon, olen kerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli hyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi; juurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi metriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka tietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta pystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut olivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät tämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman nimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin."

"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko. Olin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein viimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta eivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset myrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen paljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat kahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi olivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet pysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta, mutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis tuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden varalle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!"

"Se on dixi et salvavi animam!" korjasi Reitto.

"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun ajatuksistasi", huusi Rankko kiukussaan. "Se vielä puuttuisi, että tuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin, niin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin pöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä saat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se on, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen sanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!"

Hän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin juhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa, eivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku Saksenilaisen taas pian palaavan.

Tähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat omituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa värissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen mielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.

Nuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta, kaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa ne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet hengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja, jota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja selittämätöntä.

Komankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin tämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille omituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen viereensä ja Timi kysyi:

"Onko nuori, punainen veljeni ennen nähnyt tämmöistä myrkkyä?"

"Monta kertaa", vastasi intiaani. "Murhamyrsky on raastanut Terässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta komankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta tuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui niitä syleilemään."

"Mutta et kai ennen ole nähnyt Erämaan Henkeä?"

"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä seurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä paikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan sieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä. Komankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja."

"Mimmoinen oli henki ulkonäöltään?"

"Hänellä oli valkoisen puhvelin pää ja ruumis ja kaulassa oli pörröinen harja. Hän oli kamala katsella. Mutta hän on hyvä henki, muuten hän ei ottaisi tämän pyhän eläimen muotoa. Komankhit tietävät myös hyvin hänen tappavan ainoastaan pahoja ihmisiä, ja suojelevan hyviä ihmisiä. Terässydän tuntee kaksi komankhia, jotka eksyivät aavikolla ja olivat nääntymäisillään. Yöllä tuli henki heidän luoksensa, antoi heille lihaa ja vettä sekä osoitti heille oikean tien."

"Puhuiko hän myös heidän kanssaan?"

"Hän puhutteli heitä heidän kielellään. Hyvä henki puhuu kaikkia kieliä, sillä suuri henki on hänet opettanut. Howgh."

Intiaani kääntyi heidän luotaan. Viime sanallaan tarkotti hän puhuneensa kylliksi ja nyt tahtovansa vaieta.

Rankko oli seisonut vähän syrjässä ja halukkain silmin katsellut kumppanien keskustelevan toistensa kanssa. Hänen oli mahdotonta jurottaa etäällä, kun toiset tyytyväisinä keskenään keskustelivat. Sen tähden palasi hän nyt hitaasti ja sanoi Reitolle:

"Olen antanut sinulle parannuksen aikaa. Toivon käsittäneesi, että olet vaikeasti loukannut minun panoloogista spektrumiani. Tunnustatko sen vilpittömästi?"

"Tunnustan", vastasi Reitto, tekeytyen totiseksi. "Mielellämmehän tunnustamme, että sinä olet meitä paljon etevämpi."

"Ole siis hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, äläkä niin usein antaudu henisfeerisen luonnonlaatusi valtaan. Tällä kertaa annan sinulle anteeksi, sillä tuommoisten tapausten jälestä, joita äsken näimme, on ihminen kaksin verroin sovintoon taipuvaisempi. Elävän aaveen näkeminen selvällä päivällä on hengenvaarallista. Ruumiini kävi oikein kananlihalle, niin minua puistutti."

Hän istui Reiton viereen. Tämä sanoi hymyillen.

"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö, voidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin [Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa] aavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti selittänyt."

"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa siviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata minut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan esitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa on puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun vaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla on meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen ratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen yliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?"

"Hm, minä olen ennen silmänkääntäjänä noitunut esiin tekoaaveita."

"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten silloin menettelit?”

"Käytin vinoon asetettua lasilevyä eli valokuvauskonetta."

"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera obscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni olin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei kenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja niin jäi se homma sikseen."

Silloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan nauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä kummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:

"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen verilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te pidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä. Olen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt siinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo on turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois teidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum lavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan! Ho-ho — howgh!"

Hän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan, viskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan, juoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä sillä, että pysyi näkymättömissä.

Noin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja
Reitto sanoi valittaen:

"En luullut hänen siitä niin pahastuvan. Meidän täytyy hyvitellä häntä jollakin erityisellä kohteliaisuudella. Onhan hän hyvä mies ja hänen opinhoureensa huvittavat, mutta eivät vahingoita."

Hän kertoi veljeksille kaiken minkä hän tiesi Ontuvasta Rankosta ja taivutti heidän mielensä tämän omituisen pikku miehen puoleen. Sitte keskustelivat he taas tornadosta ja Erämaan Hengen ilmestymisestä. Nämät kolme eivät olleet ensinkään sivistymättömiä miehiä, varsinkin osasi Reitto hyvin luonnontiedettä. He olivat varmat siitä, että näkö oli ollut valo-ilmiö, mutta eivät voineet sitä, tieteellisesti selittää.

Näin kului aika ja yö joutui. Kävi niin pimeäksi, ettei voinut nähdä viittä askelta eteensä. Nyt tuli Rankko taas. Hän ei tahtonut tällaisessa paikassa olla yksin tämmöisessä pimeydessä; mutta hänen kiukkunsa ei ollut vielä täydellisesti haihtunut. Hän ei puhunut sanaakaan eikä asettunut toisten viereen, vaan jonkun matkan päähän heistä, mutta kuunteli kuitenkin sangen tarkasti muitten puhetta. He huomasivat hänen liikkeistään että hän oli pystyyn kavahtamaisillaan, kun puhuttiin jotakin semmoista, jota hän luuli paremmin ymmärtävänsä. Nyrpeilemisen halu voitti sen halun, joka halusi loistaa luulotelluilla tiedoilla.

Ilma oli nyt käynyt puhtaaksi, joten voitiin paremmin hengittää. Leppeä lounaistuuli tuntui helteisen päivän perästä sangen virkistävältä. Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja niistä tiesivät maassa makaavat miehet ajan kulun.

Miehet eivät keskustelleet, vaan koettivat nukkua. Ei ollut luultavaa, että heitä mikään vihollinen häiritsisi, eivätkä he vielä voineet odottaa Vanhan Kovakouran palaavan. Valkoihoiset nukkuivatkin todella, mutta komankhi tuijotti avoimin silmin taivaaseen, vaikkei hän ollut edellisenä yönä ollenkaan nukkunut. Hänen kostoa himoitseva henkensä ja ajatuksensa olivat kiintyneet hänen isänsä kuolemaan, tai oikeammin sanoen murhaan.

Näin kuluivat neljännestunnit kulumistaan. Äkkiä heräsivät nukkujat intiaanin kovasta huudosta. He nousivat istumaan.

"Mava tushta — katso tuonne!" sanoi hän, etelään osoittaen.

Pimeydestä huolimatta näkivät he hänen ojennetun kätensä ja katselivat osoitettuun suuntaan. Taivaanrannalla näkyi himmeästi valaistu kohta, joka oli pitkän, kapean ympyrän-lohon muotoinen. Se ei niin ihmeelliseltä näyttänyt, mutta kiinnitti kuitenkin miesten koko huomion.

"Hm!" mutisi Jimi. "Jos tuolla olisi itä, luulisin meidän jo kauvan nukkuneen ja päivän sarastavan."

"Ei", sanoi Timi. "Päivänsarastus on toisen näköistä. Tämän vaalean kohdan rajaviivat ovat liiaksi terävät."

"Juuri sen tähden, että on pimeä yö."

"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja yö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat."

"Sen täytyy olla tulen."

"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä hiekka. Se olisi jotakin uutta."

"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin mielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin hypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian selitätte?"

"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja tuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä ja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?"

"Pohjanpaloa se ei ole", sanoi Reitto. "Eikä täällä suinkaan ole nähty etelänpaloa."

Rankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei sydän pakahtuisi.

"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa suhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen majansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.

Toiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä ja Reitto kysyi:

"Luuletkos hengen sytyttävän tulen itselleen?"

"Kyllä, miksikä ei kun tuulee niin kylmästi kuin nyt."

Tuuli kävikin yhä purevammaksi, kun kompassin mukaan tuuliruusu oli pohjoisessa päin. Ja etelästä nousi valo yhä korkeammalle. Näytti siltä, kuin nousisi sieltä iso tähti. Se muodosti nyt melkein puoliympyrän, jossa oli veripunainen keskusta, mikä reunoiltaan kävi yhä vaaleammaksi. Sen ympärillä oli kaariviiva, jota vastaan tummia pilvenlonkareita ja tulta syöksyviä palloja näytti vyöryvän.

Tuo kaikki oli loistava näky. Nuo viisi miestä hämmästyivät. He uskalsivat tuskin puhua.

Tuuli puhalsi nyt pohjoisesta. Se oli 15 minuutissa kiertänyt taivaanrannan toisen puolen. Mutta se ei vinkunut eikä suhissut, vaan pyyhkäsi petollisen hiljaisesti päin tuota suuremmoisesti valaistua kohtaa. Ja tällävälin oli niin kylmä, että turkit olisivat olleet tarpeeseen.

"Tämän tarvitsisi Vanhan Kovakouran nähdä", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto. "Valitettavasti hän ei voi vielä palata, sillä nyt on vielä keskiyö."

"Keskiyö?" parahti Ontuva Rankko. "Se on aavehetki. Nyt tapahtuu varmaan jotakin kauheata tuolla, missä palaa!"

"Mitä kauheata siellä olisi paitsi tulta?"

"Mutta älä noin hullusti kysy! Keskiyön aikana aukenee tuonela ja aaveet astuvat esille. Sitten harjoittavat he tunnin ajan kaikellaista ilkivaltaisuutta. Minä tiedän tuon, sillä minulla on silmät auki yölläkin. Samaten kuin jokaisella maalla ja jokaisella kansalla on oma luonteensa, on myös kummituksilla eri seuduin eri luonteensa ja harrastuksensa eli kiihkonsa. Toisin paikoin vääntävät he niskat ihmisiltä, toisin paikoin repivät he tienristimyksissä ihmisiä palasiksi, Saksenissa on suopeimpia ihmisiä, ja siellä on myös suopeimpia kummituksiakin. Mutta kuka tietää vaikka kummitukset täällä olisivat vaarallisimpia ja ilkeimpiä. Olkaamme siis varuillamme — — — voi onnettomuutta! Enkö ole oikeassa? Katsokaa tuonne! Tuollahan se tulee ratsastaen!"

Viimeiset sanat lausui hän kauhua ilmaisevalla äänellä. Ja se, mikä nyt tapahtui oli tosiaan omiansa herättämään kauhua pelkäämättömimmässäkin ihmisessä. Erämaan Henki tuli.

Niinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö suuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon kaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä jättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja oli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi nähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine harjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen. Tämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen laukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa, tahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan pitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi hänen jalkainsa alla.

Näin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja sitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi taivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.

Vaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko mahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön todellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan. Vaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: "Uh!" Se mikä teki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.

Tuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan! Vielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten alkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.

Silloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli ratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli Vanha Kovakoura.

"Jumalan kiitos, että vielä elätte!" huudahti hän. "Luulin teidät hukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne hiekasta."

"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt", vastasi Heitto. "Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi kiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa."

"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne. Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot, ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se hellävaroin teitä pidellyt."

Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka, Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita tuumittavina.

Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:

"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen nähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään, joka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi todellisen olennon kanssa."

"Oo, niitä kyllä on", vastasi Ontuva Rankko, "ja minä olen yksi niistä! Tässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme selvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman läpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää koko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta maailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan."

Hän oli erehtynyt, sillä Vanha Kovakoura taputteli häntä olalle ja sanoi ystävällisesti:

"Mitä olisi sille odotettavissa, joka rohkenisi teitä vastustaa, rakas
Rankko?"

"Hm! Riippuu siitä, kuka sen tekisi. Jokaisen muun minä todistuksillani suoraan musertaisin, mutta jos te itse rohkenette tehdä kainon kysymyksen, olen valmis tekemään pienen poikkeuksen ja niin ystävällisesti kuin suinkin antamaan teille pyydetyn selityksen."

"En pyydä teiltä mitään selitystä. Näyn ilmestyminen toisen kerran keskiyöllä ei todista sen yliluonnollista alkuperää, sillä näyttäytyihän se ensi kerralla selvällä päivällä. Jos täydellisesti kerrotte minulle koko tapahtuman, olen varma siitä, että voin sen tyydyttäväisesti selittää.”

"Sitä minä en ymmärrä. Mutta kun juuri te kysytte, tahdon vastata teille, sillä läsnäolioista olette te ainoa joka voitte minua opettaa."

Pikku saksenilainen kertoi oivallisesti ja selvästi tuosta toisesta näystä. Vanha Kovakoura aina toisinaan jotakin lisää kyseli.

Tällä välin aleni valo etelässä yhä syvemmälle ja vaaleni vaalenemistaan. Se näytti ihan hälvenevän. Muutaman minuutin oli se vielä vaaleana hohteena taivaanrannan yläpuolella; mutta sitten se äkkiä taas kirkastui; se ei kuitenkaan noussut entiseen korkeuteensa, vaan kulki säkenöivänä soihtuna länteen. Siellä se pysähtyi ja muodostui uskomattoman nopeasti tulimereksi, valaisten puolet taivaankantta.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Rankko. "Tuossa on sama juttu uudestaan! Tämmöistä aavehetkeä en ole vielä koskaan kokenut. Nämät tulet ovat yliluonnollista alkua, sillä — —"

"Hullutuksia", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. "Tuo on hyvin helppo selittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen."

"Mitä tuolla sitten palaisi?"

"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen kilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen läpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee ainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean tulimeren."

"Niin se on", myönsi Helmiaho, "ja minä tiedän varmasti, että etelässä ja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä."

"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme noitten molempien luultujen aaveittenkin perille."

"Voi, voi", valitti Ontuva Rankko "Luultuja aaveita? Mistä olette päähänne saaneet, että niitä oli kaksi?"

”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo valhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa sanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen puhvelin nahkaa.”

"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan", herra Vanha Kovakoura! "Olen tosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta, mutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi kukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin nähneet niin tapahtuvan."

"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat maassa ratsastaneet."

"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni kuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo varjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?"

"Useista erilämpöisistä ilmavirroista, niinkuin on esim. tuon tulen laita."

"Vai niin! Kuvat syntyvät siis ilmavirroista. Tämä on minulle ihan uutta. Olen tähän asti luullut, että kuvat tehdään kynällä tahi valokuvaamalla."

"No entäs peilikuvat sitten?"

"Jaa no, peilikuvat tosin."

"No, ilma vaikuttaa muutamassa suhteessa ihan kuin peili."

176

"Se tuntuu kyllä todenmukaiselta. Kangastusopissa olen minä mestari."

"No, sittenhän myönnätte, että teidän henkenne olivat vaan kangastuksia, samoin kuin — —"

Hän keskeytti puheensa. Hänen huomionsa kiintyi tuleen, joka tumman-punaisena paloi taivaanrannalla ja tulen yli hölläileviä pilviä. Ja korkeampana näitä pilviä, tulen tällä puolen, ja vapaasti ilmassa riippuvana, näkyi nyt tulen valaisema, tasaisen maiseman ylösalasin käännetty kuva. Vasemmalta tuli pimeydestä sama ratsastaja, jonka miehet jo ennen olivat nähneet, mutta ylösalasin käännettynä.

"Samoin kuin tuo tuossa", jatkoi Vanha Kovakoura, osoittaen kangastusta.

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo näkyi toinen ratsastaja, takaa-ajaen ensimmäistä.

"Voi armoton!" huusi Rankko. "Tuo on sama, joka näkyi eilen tornadon aikana."

"Vai niin, hänkö se on?" vastasi Vanha Kovakoura. "Nyt teidän täytyy myöntää että ne ovat kaksi eri henkilöä. Ja katsokaa, tuolla tulee vielä lisää muita."

Äsken mainittua ratsastajaa seurasi vielä viisi tahi kuusi, kaikki laukaten, mutta ylös alasin.

"Ei, tämä on jo liikaa!" sanoi Ontuva Rankko. "Jos olisin yksin, olisin pulassa. Olen tosin kuullut, puhuttavan aaveista, jotka yöllä ratsastavat pää kainalossa, mutta että kaikki nuo ratsastavat päällään, on toki liikaa."

"Eihän se niin kauhistuttavaa ole. Edelliset kuvat taittuivat monta kertaa, nämät vaan kerran. Muuten tulee meidän pian tutustua noihin henkiin. Pian hevostenne selkään, herrat! Varmaankin on tuo ensimmäinen ratsastaja Erämaan Henki. Häntä vainotaan, ja koska hän on kunnon mies, otamme hänet turviimme."

"Oletteko hullu!" huusi Ontuva Rankko. Sehän olisi henkimaailmaa vastaan rikkomista. Muistakaa, kuinka kuolematon Göthe laulaa:

Äl' ihminen laita luojaa:
Sä saavut suurehen vaivaan,
Kun vaimoin ja lasten suojaan
Noin tuoda tahdot sä taivaan.”

[Sekasotkua Schillerin Sukeltajasta.]

Mutta toiset eivät häntä kuunnelleet; he noudattivat Vanhan Kovakouran kehoitusta. Häneen luottaen ymmärsivät he, ettei hän vaatisi heiltä mitään naurettavaa tahi vaarallista.

"Otammeko kuormahevosetkin mukaamme?" kysyi Helmiaho.

"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan saattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän matkaa muassa?"

"Tietysti. Tahtoisin minäkin mielelläni puhutella Kostavaa Henkeä."

Rengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut vastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan. Joukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.

Kun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus heidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.

Etupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat veljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan metsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti, vaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi kulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli kadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja ratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.

Pieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran täytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä seurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä kuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin näytti suurenevan kuin pienenevän.

Vielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja osoitti oikealle.

Siellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi. Kauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät koettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.

Valo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa ensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi satulasta.

"Astukaa alas!" huusi hän toisille. "Koska me tulemme pimeästä, eivät he ole vielä meitä nähneet, vaikka me näemme heidät. Meidän hevostemme tulee laskeutua maata. Mutta samassa kun taas istun satulaan, tulee teidän tehdä samoin."

He tottelevat hänen käskyänsä.

Vanha Kovakoura oli viisaasti valinnut pienen, varjoisen notkon. Kun hevoset makasivat ja miehet olivat niitten viereen kyykistyneet, ei valosta tullut ratsastaja voinut nähdä pimeydessä olioita ennenkun hän oli ihan lähellä heitä.

Etumainen ratsastaja oli nyt ehkä noin kuudensadan askeleen päässä heistä; toinen seurasi noin kolmensadan askeleen päässä ja ne muut kuusi samalla välimatkalla hänestä.

"Mitä heille teemme? Ammummeko heidät kuoliaaksi?" kysyi Helmiaho.

"Emme, he eivät ole tehneet meille mitään pahaa, enkä minä vuodata verta ilman pätevää syytä. Ainoastaan tuon ensimäisen vainoojan kanssa tahtoisin pari sanaa puhua. Antakaa minun ensin toimittaa asiani yksinäni. Teidän ei tarvitse sillä aikaa tehdä muuta kuin ajaa nuo muut kuusi pois."

Hän irroitti lasson vyötäisistään. Toisen pään, jossa oli solmu, kiinnitti hän satulannuppiin. Toisessa päässä oli rengas ja siitä teki hän niin suuren silmukan, että se ulettui heittää ihmisen pään ympäri. Muun osan tuota viisisäistä ja noin 12 metrin pituista hihnaa kietoi hän etusormen ja peukalon välitse kyynäspään ympäri kiemuroihin, jotka hän piti vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä oli hänellä ensimmäinen vetosolmu, siten että hän piti rengasta etusormella ja peukalolla.

Näin hän oli äkkiä valmis, ennenkuin ensimmäinen ratsastaja saapui.
Tuliat suuntasivat suoraan notkoa kohti.

Nyt kuului jo ensimmäisen hevosen kavioitten kopse. Se oli korkea musta hevonen. Ratsastajalla oli päässään valkoisen puhvelin pääkallo ja siitä riippui takkuinen talja hevosen kupeen alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat niin syvällä pääkallossa, ettei niitä ollut mahdollinen tuntea.

Kun hän oli noin kymmenen askeleen päässä notkosta, nousi Vanha Kovakoura pystyyn. Ratsastaja huomasi hänet heti, mutta ei saanut hevostansa pysähtymään ennenkuin ihan Vanhan Kovakouran edessä.

"Pysähdy! Kuka sinä olet?" kysyi tämä.

"Erämaan Henki", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. "Entäs sinä?"

"Minä olen Vanha Kovakoura. Astu levollisesti maahan. Me suojelemme sinua."

"Kostava Henki ei tarvitse suojelusta. Minä kiitän teitä."

Näin sanottuaan kiidätti hän yhä hevostaan.

Tähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin oli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui hajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa käsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin opetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.

Toinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään voinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi hänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.

"Pysähdy, punanahka! Kuka te olette?" kysyi tämä.

"Tuli ja leimaus, Vanha Kovakoura!" pääsi miehen suusta. "Menkää hiiteen!"

Hän kannusti hevostaan, päästäkseen sieltä pian pois.

"Pysähtykää! sanoin", käski metsästäjä. "Tahtoisin vähän lähemmältä katsella teidän intiaaninaamaanne, kuka tietää, mitä sen takana piilee."

"Sitten, jahka minulle paremmin sopii."

Ja niin hän kiiti pois. Mutta Vanha Kovakoura lähti häntä takaa-ajamaan.

Kun ratsastaja oli lausunut viimeiset sanansa ivallisella äänellä, ryntäsi nuori komankhi pystyyn.

"Uh!" huudahti hän. "Tuo oli erään kalpeakasvon ääni, jonka minä tunnen. Terässydämmelläkin on tuolle miehelle jotakin sanottavaa."

Hän nosti aseensa ja tähtäsi; kuitenkin laski hän sen heti ja sanoi:

"Vanha Kovakoura sai hänet jo kiinni."

Karkuri oli päässyt tuskin kymmenen hevosen askelta pakoon, kun jo Vanha Kovakoura oli hänen kintereillään, heitti paulan neljä, viisi kertaa ympäri ja viskasi sen ratsastajaa kohti. Hihna liukui helposti kiemuroista, joita Vanha Kovakoura piteli höllinä vasemmassa kädessään ja paula lankesi lujasti karkurin kaulaan. Heti pysäytti Vanha Kovakoura hevosensa. Kun lasso oli kiinni satulannupissa, juoksi hihna pian loppuun, paula vetäytyi tiukemmasti ratsastajan kaulan ympäri ja tämä temmattiin satulasta. Samassa hyppäsi Vanha Kovakoura maahan ja kiiruhti hänen luokseen. Maassa makaava mies ponnisteli turhaan, päästäkseen lassosta irti.

Tällävälin olivat ne muut kuusi ratsastajaa lähestyneet; he olivat valko-ihosia. Vanhan Kovakouran kumppanit olivat silloin antaneet hevosensa nousta maasta ja äkkiä astuneet satulaan. Nuo kuusi miestä hämmästyivät, tahi oikeastaan peljästyivät, kun he noin äkkiä näkivät edessään lukuisamman joukon ratsastajia, kuin mitä heitä oli. He väistyivät sivulle, päästäkseen ohi. Mutta silloin huomasivat he että eräs heidän joukostaan, luultavasti heidän johtajansa, temmattiin lassolla hevosen selästä. He tunsivat itsensä kykenemättömiksi häntä auttamaan ja pakenivat sentähden täyttä laukkaa kaikille suunnille.

Tämän viime tempun tekivät he vaikeuttaakseen takaa-ajamista; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut lähteä heidän jälkeensä. Eihän Vanha Kovakoura ollut sitä tahtonut; ja sitäpaitsi osoitti heidän pakenemisensa, ettei heillä ollut hyvä omatunto. He saivat siis esteettömästi paeta ja miehet menivät katsomaan näitten maassa rimpuelevaa johtajaa.

Vanha Kovakoura, joka nyt oli riisunut häneltä aseet pois, sanoi:

"Olisitte tehneet viisaimmin, jos olisitte totelleet minun käskyäni, herrani. Sen, jonka minä käsken pysähtymään, täytyy pysähtyä. Tahdotteko sanoa kuka te olette? Ja miksi tuommoinen puku? Ette suinkaan sentään todenteolla luule Vanhan Kovakouran pitävän teitä intiaanipäällikkönä? Keneltä olette nuo kauniit kotkansulat ottaneet?"

Mies ei vastannut.

"Ette sittekään tahdo mieltäni noudattaa? Ette näy tuntevan itseänne oikein varmaksi. Tahdon siis katsoa teitä kasvoihin."

Voimallisilla käsivarsillaan nosti hän hänet jaloilleen, kasvot valoa kohti. Sitten kävi hän tukkaan kiinni ja yhdellä nykäyksellä tempasi hän sekä tukan että höyhenkoristuksen hänen päästään.

"No, voi päiviäni!" huudahti Helmiaho. "Tuohan on tuo suuri rakuunaupseeri! Helkkarissa! miksi miehellä on tuommoinen intiaanipuku. Olen iloinen saadessani niin pian teidät nähdä. Olemme löytäneet ja tyhjentäneet pukuvarastonne tuolla pensaikossa. Olitte sen huonosti kätkeneet; univormunnekin on löydetty. Mitä luulette meidän nyt tekevän teille?"

"Te ette voi minulle mitään tehdä", vastasi mies raivostuneena. "Kuka teistä voi todistaa minun tehneen hänelle mitään pahaa?"

"Vai siihen te luotatte! Vielä ette ole mitään meille suoraan tehneet, mutta teillä oli pahat aikeet ja siitä syystä voisimme me aavikonlakien mukaan teitä vähän kiristellä, mutta me emme ole pyöveleitä ja sentähden päästämme teidät."

"Niin on teidän tekeminenkin, sillä ette voi näyttää toteen minun tehneen pahaa."

"Voisimmepa kyllä, mutta se ei mitään hyödyttäisi. Sentähden me, valko-ihoiset, teidät päästämme. Mutta tuossa seisoo punainen mies, jolla todenmukaisesti on jotakin kanssanne suoritettavaa. Katsokaa häntä!"

Komankhi astui esille. Mies katseli häntä ja sanoi:

"Tuota ihmistä en tunne."

"Älä valhettele, konna!" ärjäsi Timi hänelle. "Ehkä et tunne minuakaan, etkä veljeäni? Ettekö ole hyökänneet näitten syyttömien komankhien kimppuun, tappaneet toisen ja vainonneet toista, kunnes meidän onnistui viekotella teidät harhateille. Olemme sitten ajaneet teitä takaa ja viisaasti teit, kun nyt juoksit suojaan meidän syliimme. Siten säästit meiltä paljon vaivaa, ja älä luulottelekaan pääseväsi nyt luikertelemaan valheilla pois. Tunnusta siis muitta mutkitta syyllisyytesi!"

"En tiedä mitään syytä", vastasi vanki, hampaitaan kiristäen.

Silloin laski Vanha Kovakoura kätensä raskaasti hänen olalleen ja lausui:

"Te näette nyt miten asiat ovat, ja luulen teidän kuulleen, ettei minun kanssani ole leikittelemistä. Mitä aiotte tehdä siirtolaisille, joita tuon hurskaan Topias Taivolan piti viedä Ljaano estakaadon yli? Missä nuo ihmiset nyt ovat, ja miksi sytytitte kaktuspensaat tuleen? Jos näihin kysymyksiin vastaatte todenperäisesti, saatte lempeän tuomion."

Mies oli kuitenkin siksi paatunut, että hän lupauksesta huolimatta pysyi valheessa kiinni.

"En tiedä, mitä tahdotte. En tunne tuota intiaania, enkä noita isonokkaisia miehiä, vielä vähimmin tunnen Topias Taivola-nimistä miestä. En myös tiedä mitään siirtolaisista."

"Mistä syystä vainositte Erämaan Henkeä?"

"Henkeä? Juttuja! Mies on konna, joka ampui erästä joukostamme kuulan keskelle otsaa."

"Teillä ei ole muuta meille sanottavaa?"

"Ei sanaakaan."

"Kuulkaa siis tuomionne! Teidän aikeenne menevät myttyyn, sillä me otamme siirtolaiset suojelukseemme. Te valhettelette siis omaksi vahingoksenne. Sanokoon nyt nuori, punainen veljenne, mistä hän tätä miestä syyttää."

"Tämä valko-ihoinen on ampunut minun isäni, päällikön, Tulitähden, kuoliaaksi. Howgh!"

"Minä uskon sinua. Sentähden on murhaaja tästä hetkestä sinun. Tee hänelle mitä tahdot!"

"Hyi häpeä!" huusi vanki. "On sekin urostyö. Olenhan tässä niin lasson kiristämä, ettei tuolla konnalla ole vaikea minua tappaa."

Komankhi kohotti kätensä halveksivalla liikkeellä ja sanoi:

"Komankhi ei ota päänahkaa lahjaksi. Hän tappaa murhaajan, mutta semmoisella tavalla, joka sopii urhoolliselle soturille. Odottakoon veljeni tässä hetken!"

Hän kiirehti pois yön pimeyteen, mutta palasi pian, tuoden vangitun miehen, Isännän, hevosen. Se oli juossut kappaleen matkaa ja sitten pysähtynyt, ja intiaanin tarkka aisti oli sanonut, mistä hän sen löytäisi.

Intiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen selkään ja sanoi:

"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano estakaadon hiekalla."

Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti pois sieltä sanoen:

"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas, ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"

Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen nopeudella hänen jälkeensä.

Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että yleensä mieluummin oltiin puhumatta.

Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.

"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"

Tämä oli aavehetken verinen loppu.