Emmalan Elli

by Kasimir Leino

II.

Emmalasta vähän matkaa kirkolle päin oli maantien toisella puolen
Niittylehdon torppa, jossa Tuuteron Antti nyt joukkoineen asui.
Niittylehtopa se nyt olikin Ellin ainoa kyläpaikka ja Tuuteron
Matleenan kanssa ne päivät hauskasti kuluivatkin, milloin niityllä
kukkien poiminnassa, milloin marjassa ja milloin missäkin askareessa.

Kotona ei Elli ensinkään viihtynyt kesäissä aikana, kun ulos pääsi, sillä äiti oli tullut yhä äräkämmäksi eikä juuri koskaan hyvää sanaa Ellille sanonut. Äystäämisellä ja luutavarvuilla se puhui, kuin puhua tahtoi, tahi ei koko tytöstä välittänyt mitään… Olipa tuo missä tahansa, kunhan ei jaloissa ollut matkamiesten ja muiden aikana. Ja useinpa siellä iltapuhteilla, ja pyhän seutuna olletikin, miehiä istuikin kahvenkeittoa odottelemassa tahi rehuryypyillä sydämmyksiään lämmittämässä.

Niittylehdon Matleenan luo se Ellillä matka silloin oli ja olipa siinä ryssän virstan päässä Kantolakin, johon nyt oli uusi asukas tullut. Kantolan Pertti ja Saara ne tuon tuostakin yhteen haettiin ja silloin se vasta riemu riemulta tuntui.

Marjaan kun mentiin ja aitojen yli kiivetessä "kipposia, kapposia" heitettiin, ja kun ropeet oli täyteen saatu ja rinnatusten kotiin palatessa kukkurimarjoja syöskenneltiin ja puheltiin, niin silloin se siltä tuntui, että kesäpä se oli ja lapsuuden aika. Eikä ne silloin surutkaan painaneet eikä edes muistelemaankaan joutanut, että eineeksi oli paljaita perunoita saanut ja kaljaa kupillisen särpimeksi kulauttanut.

Taikka jos toisekseen Kantolan nummella "kiukkasilla" oltiin eli "kurppaa" tuonne ulkoladon eteen pirtin edestä kimpahutettiin, niin mielellään sitä silloin joen rantaankin porskuttelemaan mentiin, että hiki lähtisi. Ei ne muut vielä uida osanneet, kuin Kantolan Pertti ja silläkin piti laudanpalanen vatsan alla olla, jos mieli veden päällä pysyä, vaan lysti se sentään oli kesäsydännä päiväpaisteessa lapsen mielellä polskaroida ja toisiaan kastella.

Pertti se huimapää vasta oli, sen olivat tytöt jo monesti nähdä saaneet. Kun nuottavene lie rantaan sattunut eikä muita näkyvissä ollut kuin tytöt, niin silloin Pertti aina mielityöhönsä käsiksi kävi. Teloiltaan veneen joelle lykkäsi ja keskelle haaralla säärin itse seisomaan asettui ja siitä kun sitten heiluttaa alkoi, minkä suinkin voimat kestivät, niin että vesi kahtaalle aaltoili ja välistä laidankin yli hursasi. Tyttöjä se niin pelotti, että sydän sykkimästä herkesi ja mielellään he huutaneetkin olisivat, joll'eivät näet samalla olisi pelänneet, että muut kuulevat ja Pertti vielä takkiinsakin saattaisi saada. Vaan Perttiä se vaan nauratti, kun vene alkoi heiluttamisen pakosta alas virtaa lipua … ja mikäpäs hätä hänellä oli, kun soutaa osasi ja huovata … ja uidakin teljon avulla!… Pian hän taas rannassa oli ja tyttöjen säikkymiselle ilvehti.

"Arvaapas, Elli, mikä minulle Oulusta tuotiin!" sanoi Tuuteron Matleena kerran, kun Elli Niittylehtoon tuli aamukäynnilleen.

"No mikä? Tokanko pää vai — —?"

"Ei, ei sinne päinkään … ei se leikkikalu ole eikä muu semmoinen, vaan arvaapas!" Ei malttanut Matleena olla nurkkahyllyyn vilkasematta ja hetihän ne Ellinkin silmät sinne osausivat.

"Niin kirjan, arvasinpahan, eikös olekin tuo punakantinen kirja?"

"Niin, kun näit, vaan et muuten olis arvannut! Sepä se on … ja tiedätkö sinä mikä kirja?"

"Mistä sen minä … vai Aapinenko olisi?"

"Etkö tunne kukon kuvasta, Elli? Onko sinulla tämmöistä, hääh?"

"Niinpä kysyy, kuin ei tietäisikään … mistä se minulla olis?"

Eipä Matleenakaan siihen vastata osannut ja sääliksi hänen kävi Elli raukka, jolla ei edes Aapistakaan ollut … ei Aapistakaan!

Kun Elli sitten kotiin tuli, niin äidiltään heti alkoi Aapista itkeä, semmoista, jossa oli kukko etusivulla ja punajuovaiset kannet niin kuin Tuuteronkin Matleenan Aapisessa.

"Mistä se nyt tuon sai? Mitä sinäkin muka Aapisella?" Eikä äiti ollut kuulevinaankaan, vaan yhä kovemmin varsiluudalla pirtin rahia lykkäsi ja aina väliin vettä kiulusta ruiskautti.

"Onpahan Tuuteronkin Matleenalla … isänsä oli Oulussa käydessään tuonut!" Elli ei heittänyt, nyyhkitti vaan yhä ja etusormen kynnellä pöydän laitaa ruoputti.

"Oletko sinä ääneti, tyttö, vai mitenkä?… Minulla ei ole rahaa
Aapisiin ja muihin, kuulethan sen!"

Ja kun Elli ei sittenkään kurnuamasta herennyt, niin koppasi äiti uunin päältä syttypäreen ja hosumaan tavotteli, vaan silloin oli Ellikin jo ulkosessa eikä tullut sisään ennen kuin auringon laskun jälkeen.

"Saatan mä häntä kysästäkin ensi kerran kauppijaassa käydessäni", murahti Emma itsekseen ja varsiluudan oven suuhun viskasi ja rahia kuivailemaan rupesi, "joutaahan katsella, niin aina siitä hitunen mieleenkin jääpi…"

Kun Emma ensi kerran kirkonkylällä kävi ja palattuaan konttiansa tyhjenteli, niin sieltäpähän kahvemytyn ja pullojen seasta Aapinenkin lattialle pirahti. Elli oikein ilosta hyppi eikä kiittämäänkään joutanut, sillä Tuuteron Matleenallehan se heti kohta näyttää piti. — — —

Keväällä kun teiden tarkastus pidettiin ja kyläntielle uudet virstapatsaat pystytettiin, oli Tuuteron luokse uusi veräjäkin laitettu, ett'ei elukat kujille ja tanhuville pakkautuisi. Siinä se törötti niin juhlallisen näköisenä ja punaisine puola-puineen ihmisiltä tien salpasi. Ulkokyläläisillä siitä varsinkin ristiä oli, niiden kun kirkkomatkoillaan aina piti kärryistä aukasemaan hypätä eikä viitsinyt olisi. Ja kun Tuuteron Matleena sitten pyhäpäivinä veräjän aukojaksi rupesi kirkonmenon ajaksi, niin hyvinpä se heille mieleen näytti olevan ja monikin mennessään lantin heitti.

Elli oli monesti itsekseen arvellut, että sais tuo olla tuommoinen veräjä heidänkin mökkinsä kohdalla… Hyvinhän tuota aukomaan olis joutanut ja välistä ehkä jonkun lantinkin saisi … ei se äiti kumminkaan koskaan antanut.

Muutamana lauantai-iltana tuli Tuuteron Matleena Emmalaan ja Ellin jo ovelta ulos kutsui. Pirtin kupeella sitä sitten istuttiin ja Matleena näytti niin tolkun näköiseltä, kun Ellille supattaen selitti, että hän huomenna isänsä kanssa kirkolle lähti eikä siis joutanutkaan veräjän aukasuun… Elli saisi huomen-aamulla hänen virkaansa toimittaa, jos tahtoisi… Ellihän se kumminkin paraiten lantit tarvitsi, sanoi Matleena.

Josko Elli tahtoi? Kaikkea se Matleena vielä kysyikin … sitähän Elli jo aikoja oli toivonut mielessään, että heidänkin luo tuommoinen veräjä laitettaisiin, jossa olis punaiset pylväät ja pitkin puolin puola-puut ja joka itsestään kiinni tulisi … niinkuin Tuuteronkin veräjä, ett'ei muuta, kunhan auki jaksoi saada.

Pirttiin palatessa oli Elli niin salaperäisen ja oudon näköinen, ett'ei äiti Mattilan emännän kehruuksia kartatessaan saattanut olla kysähtämättä:

"Mitään tuolla Tuuteron tytöllä muka asiaa oli?"

"Olipahan…"

Ei Elli sitä sen paremmin selvittämään ruvennut, sillä mielipä vähän pelottamaan, että äiti kun kuulisi hänellä tienestiä olevan, kopistaisi lantit omiin tarpeihinsa niinkuin tuonottainkin teki, kun pastori kinkerissä antoi.

Seuraavana aamuna jo paljo ennen, kuin kirkkoon mentiinkään, istui Emmalan Elli veräjän suulla odottelemassa. Parastaan oli hän päälleen pukenut ja silmänpesulla oikein rannassa asti käynyt ja hiekalla käsiään hangannut, kun muutenkaan eivät valetakseen ottaneet. Matleena oli jo edeltä kättä varottanut että muista pestä silmäsi ennen, kuin menet, sillä kirkkomiehet ne paljo siihen katsoivat ja muistuttaakin hentoivat, jos likasilmänä veräjällä seisoi…

Jopahan alkoi tuolta Hepomäen kupeilta rattaiden ratina kuulua eikä ne sieltä kaukaista Tuuteron kohdalle kurauttaneet. Mattilan isäntä sieltä kohta emäntineen ilmestyikin ja suuteena istui välissä heidän vanhin poikansa Janne.

"Missäs se Matleena nyt on, kun ei olekaan veräjän aukasussa?" kysyi Mattilan isäntä, kun kohdalle alkoivat päästä ja Elli seposen selälleen veräjän väänsi.

"Kirkolle se isänsä kanssa…"

Eikä Elli kerennyt oikein vastatakaan, kun isäntä jo lakkaristaan lantin tien viereen heitti ja hevosta suitsiperistä nykäsi, Kohta ne jo olivatkin kappaleen päässä, vaan Janne se yhä koetti niskojaan taivutella ja jälkeensä katsoa.

Alkoi niitä pian muitakin tulla ja Ellillä oli työtä täysin tarpein veräjää auki vängätessä … kiinni se kyllä itsestään tulla luijotti. Muisti se Elli senkin, mitä Matleena eilen oli pirtin kupeella varottanut, että ei pitää veräjää kauan yhteen menoon auki, niin enempi ne sillä lailla antoivat. Vaan eivät ne sittenkään kaikki mitään antaneet; moni niistä antamattakin sivu ajoi ja peltoja oli katselevinaan ja muuta puhelevinaan … ja oli niitä sellaisiakin, jotka kiittämättä vaivat kuittasivat … ei tainnut raukoilla lanttia ollakaan!…

Kotvilleen ei sitten enää tullutkaan ketään ja Elli tuumasi jo pois lähteäkseen, kun Hepomäeltä taas alkoi ratinaa kuulua ja kohta perästä tienkäänteestä hevonen näkymään rupesi. Kautisten vaari se oli, joka sieltä pikku Marin kanssa muiden jälestä ajaa lönkytteli. Hyvä sillä kyllä ruuna oli, ett'ei se sen kehnouden tähden jälessä ollut, vaan ukolla tahtoi aina kotoa lähteissä viivykkiä olla. Ei se tosin kovasti ajellutkaan ja tovin se viipyi ennen, kuin Ellin kohdalle pääsi.

"Kenenkäs tyttö sinä olet?"

Ukko pysäytti hevosensa ja huononäköisillä silmillään katsoa koetti, ja tiirottaa.

"Äidin!"

Ellistä tuntui, että olisi sitä muutakin pitänyt sanoa, vaan ei hän sitä sen kummemmaksi saanut.

"Äidin? Eikös isän?" ja vaari alkoi kukkaroansa povitaskusta kopeloida ja naurahteli.

Ei Elli ollut tuota tullut ajatelleeksi eikä äitikään hänelle koskaan ollut isästä puhunut … eivätkä muutkaan. Senpä tähden hän ei vastannutkaan mitään, imeskeli vaan peukalonsa päätä ja isolla varpaalla hiekkaan reikää porasi.

"Kukas sinun äitisi on, tyttö?…"

"Tuossa se asuu vähän matkan päässä … näkyy se tännekin … tuo punainen!…" Elli osotteli sormellaan Emmalaa kohti ja oli vaarikin sitä suuntaa katsovinaan.

"Se on Emmalan Elli, vaari, eihän sillä isää ole ollutkaan", sanoi pikku Mari ja vaariinsa päin kääntyi.

"Kah tosiaankin, Emman tyttöhän se on … ja Ellihän sinun nimesi on?… Niin, niin tuossa sen nyt näki, tuossa näki … mihin se vei, kun sillä lailla… Lapsiraukkahan siitä kärsiä saapi … ja äitihän se kuului juovan … ja tietäähän sen silloin minkälaisen kasvatuksen se lapselleen antaa… Vaan minkäpä sille syrjäinen … omansahan tuo on ja tottapahan Luoja luomistaan huolen pitää!… Heh, tyttö, tuoss' on puolimarkkaa, vaan elä näytä äidillesi."

Ukko heitti rahan Ellin eteen ja suitsiperillä hevostaan lautaselle läppäsi. "Niin, niin, niinhän se käypi!…"

Elli koppasi rahan jalkansa juuresta eikä ollut silmiään uskoa, kun hopearaha päivää vasten välähti. Katsellahan sitä piti kummaltakin puolen, likeltä ja kaukaa… Kaa, kun oli kolotkin laidassa … ja vuosilukukin!… Ei se oikein tahtonut käsissä pysyä, vaan aina yritteli maahan sormien välistä livahtaa, kun Elli hyvillä mielin Emmalaa kohti hypähteli.

Voi, jos Tuuteron Matleena nyt olis ollut … ja Kantolan Saara, … niin ei olis malttanut olla heille näyttämättä, vaikka mikä olis ollut!… Kateeksi sille Matleenalle mahtaa käydä, kun kaikki kuulla saapi, ja katumoiksi, että kirkolle ollenkaan lähti!

Vaan silloin johtuikin mieleen, mitä Kautisten Mari vaarilleen oli sanonut. Olihan Ellikin sen selvään kuullut. Ett'eikö hänellä isää ollutkaan … sepä somaa olisi! Ei sitä ennen ollut tullut ajatelleeksikaan, vaan kun nyt oikein ajatteli, niin olihan Tuuteron Matleenalla isä … ja Kantolan Saaralla … ja Kautisten Marilla ja — niin, kaikillahan niillä muilla ihmisillä isä oli… Jako hänellä ei?… Se on vale, mikä se hänen isättömäksi … ja mistään tuon Marikin oli tietävinänsä?… Parasta oli kysyä äidiltä itseltään, äiti kaiketi sen paraiten tiesi!

Kun Elli eineellä äitinsä kanssa vesipottuja söi ja suolaveteen kastoi, niin silloin se sanoiksi puhkesi.

"Äiti, kuulkaahan, onhan se minullakin isä?"

Hän katsoi oikein rukoilevaisesti äitiinsä.

Kovin säpsähti Emma kuullessaan tuon äkki-kysymyksen lapsensa suusta ja näyttipä tavallista kauemmin pottua suussansa hokeltelevan ennen kuin kurkustaan alas sai. Sitten hän puukon kärellä toisen otti pahkakupista, kuori sen ja sitä suolavesipurtilossa pyöritteli.

"Kuka siitä sinulle on puhunut?"

Ellistä näytti niinkuin silmäin sopissa olisi vesiä kiiltänyt … vai suolako lie nyt niin kirmassut?

"Kautisten vaari se äsken Marin kanssa kirkolle ajoi … ja sivuuttaissaan minulta kysyi, kenen tyttö minä olin … ja Mari se hänelle kuului toimittavan, ett'ei … ett'ei minulla ole isää ollutkaan!"

Ellillä oli aivan täysi työ itkua pidättäessä eikä oikein ymmärtänyt, mikä se niin kurkkulakea painoi ja sillä lailla karvasteli…

"Sano sinä Kautisten Marille ja muille, että sama se heille on … ihan sama.".. Emma nakkasi potun kokonaisena kurkkuperäänsä ja tuopista aika kulauksen kaljaa ryyppäsi. Vaan huomattuaan, että Elli vielä surkealta näytti, lisäsi hän vielä:

"Mitäpä heillä sen kanssa on tekemistä, jos isäsi jo aikoja haudassa on maannut… Sama se heille on, ihan sama, … ja on se semmoinen ollut, kuin Kautistenkin Marilla ja muilla…"

Syötyään otti Elli Aapisensa pöytälaatikosta ja pirtin kupeelle kuuntelemaan meni, milloin kirkosta alkaisivat pois soittaa ja rattaiden ratinaa rupeisi Hepomäen kankaalta erottamaan. Harva se kyllä enää palatessaan mitään antoi eikä niistä yksikään, jotka jo mennessään olivat antaneet … vaan piti siellä sentään aukasemassa olla.

Aapistaanhan se Elli siinä kylellään loikoessa silmäili ja lukea hän kyllä jo osasi. Mutta ei ne nyt ajatukset kirjassa olleet … muu se ajattelutti ja varsinkin tuo puolimarkkanen ja Kautisten Mari. Mitähän jos veräjää avatessaan heille suoraan sanois, mitä äiti syödessä oli sanonut? Mitähän nuo siihen sanoisivat, kun kuulisivat, että isä jo aikoja on haudassa maannut?… Mahtaisi vähäisen älälle käydä Marinkin!…

Miettiessään Elli siinä puna-kantista Aapistaan selaili ja muutamaa kohtaa tarkemmin katsomaan sattui.

"Neljäs käsky. Kunnioita isääs ja äitiäs, että hyvin menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!"

Niin siinä seisoi ja olipa se vielä tarkemminkin selvitetty alapuolella pienemmillä kirjaimilla. Antoi se sekin Ellille ajatuksen aihetta, kun siinäkin isästä puhuttiin ja kunnioittamaan käskettiin eikä hän edes tiennytkään, kuka se oli ja minkälainen.

Kirkonkellojen kumahteleva, etäinen ääni se Ellin jälleen virkeäksi teki ja tarkkaavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnut odottaakaan, kun jo taas Hepomäeltä ratina rupesi kuulumaan. Kiireessä piti Aapinen pirtin salvoksen väliin tupata ja juoksujalassa veräjälle porhaltaa. Hyvästi hän toki kerkesikin veräjälle siihen, kun tien mutkasta hevosia solua alkoi. Eivät ne nyt niin lönkytellen ajaneetkaan, kuin mennessä … ja paremmin ne nyt tulivat joukossakin. Tomu vaan Ellillä silmiin pölisi, kun ne veräjän sivu huhkasuttivat … ja jälessäkin semmoinen pilvi pelmusi, ett'ei ajajia paljo erottanutkaan.

Kaksi lanttia Elli ruohikosta löysi sitten jälestä päin… Siihen ne aina nakkasivat, kun hevosiaan eivät pysäyttää viitsineet ja toisilta tietä salvata. Saakkujaan se Elli kämmenillään hypitteli ja lakkarinsa pohjalta tilkun sisästä toiset kaivoi ja yhteen laskea koetteli, kun Kautisten raudikkokin metsän laidasta näkyä alkoi. Ukko oli taaskin muista jälelle jäänyt, … eikä se niin kovasti ajanutkaan, kuin muut kirkosta palatessaan. Nyt päätti Elli sanoa "nenästä nokkaan" Kautisten Marille, mitä äiti oli eineellä sanonut…

Ja ennen kuin raudikko oikein veräjällekään kerkesi ja yhä vielä hölkytteli, niin Elli jo huusi: "Äiti sanoi, että isä on jo aikoja haudassa maannut … eikä se muihin kuulu ollenkaan!…"

"Hääh?" Vaari veti suitsiaan kireämmälle ja raudikkoansa pysätteli.
"Mitä sinä sanot, tyttö?"

Elli toisti sanansa urhoollisesti, vaan loppu-lauseen kumminkin pois jätti.

"He, he, he … vai niin se äitisi sanoi, vai niin se sanoi eukkoparka!… Elä ole milläsikään, tyttö, eihän se nyt mitään, jos isätönkin on, kunhan muuten ihmissä pysyy… Eikä se äitisi ainoa ole … eikä se mahtaisi niin pahakaan olla … kunhan se vaan ei — joisi! — — Niin, mitäpä sinä näistä vielä ymmärrät, lapsihan sinä vielä olet, ihan lapsi! Hyvästi nyt, tyttöparka, elähän ole milläsikään!"

Suitsiperiään hän sitten sepinahkan alta tavotteli ja itsekseen hykähteli: "äidilleenpähän juorusi … niinpähän teki! … mahtoi se äitiä ilettää vähän… Vai niin se sanoi äitisi, he, he he, he…"

Kylkiluille vaari ruunaansa räppäsi ja hölkkäjuoksua kotiinsa päin ajella alkoi.

Oli Ellillä taas miettimistä Emmalaan palatessa ja perilläkin. Mikähän lie tuota vaaria naurattanut ja mitä se hän muka ei ymmärtänyt?… Ja Marin herja se vasta suututti, kun koko ajan niin kenolla kauloin ylvästeli ja hänkin muka nauravinaan oli ja irvistelevinään kuin parempikin…

Ei Elli kuitenkaan äidille mitään virkkanut siitä, että Kautisten vaari oli nauranut ja hänestäkin puhunut. Suuttunut vielä olisi ja varsiluutaan tarttunut, että sinäkö tässä valehtelemaan… Oli se toki vähemmästäkin!…

Kun Tuuteron Matleena iltapäivällä koteusi, juoksi Elli heti kohta sinne saakkujaan näyttämään. Ei hän niitä pirtissä muiden nähden näytellyt, vaan Matleenalle korvaan supatti, että rantaan lähdettäisiin. Matkalla Elli jo tilkkunsa sisällyksen Matleenan kämmenelle tyhjensi… Kateeksihan sillä näytti käyvän, kun puoli markkasen näki … ei ne hänelle milloinkaan niin paljoa…

Kantolaan he huomenna lähteä aikoivat ja sieltä Saaran kanssa kirkonkylällekin, jos niikseen tuli… Oli heillä nyt molemmilla sen verran, että katkesmuksen saivat … ja vyöliinavaatteen … ja makeisia ja…

Niin oli Ellillä sinä päivänä ostokset mielessä, ett'ei nukkumaan olis malttanut ruvetakaan … se nukunta se oli aina niin ikävää, että!… Täytyi sitä kumminkin äidin taakse kömpiä, vaan vitkalleenpa se uni tulemaan rupesi eikä ensiksi ollenkaan yrittänyt, ei silmän täyttä edes! Ja jos yöllä heräämään sattui, niin paikalla koettaa piti, olivatko rahat vielä tilkun sisässä sängyn laidassa.

Äiti se jo kerran ärähtikin, että mitä se sieltä sängyn pohjalta kopeloipi eikä nukkumaan asetu, vaan ei Elli siihen mitään virkkanut… Kokihan vaan olla nukkuvinaan ja yhdessä kohdin, ett'ei olet ritisisi eikä sängyn rottelo narajaisi. Mitähän tuo äiti mahtaisi tehdä, jos tietäisi, että sängyn pohjalla … ihan hänen vieressään oli puolimarkkanen ja viisipennisiä … tilkun sisässä!