III.
Autio oli Emmalan pirtti ja akkunainkin eteen oli laudat naulattu. Sivu siitä nyt matkamiehetkin ajoivat ja toisilleen kummastelivat, että minnekään tuo Emma oli muuttanut, koskahan akkunatkin on tukettu ja tienkin umpeen jo tuiskuttanut. Niinpä ne siihen jo olivat tottuneet, että kaipuuksi mieli käymään, kun ei Emmalasta talvikylmäänsä ryyppyä saanut … tulipalo-pakkasessakaan.
Emman muutosta ne sitten keskenään puhelivat ja lujasti päättivät tästä lähtein omat eväs-nassakkansa pitää … peto heihin enää luotti, koska Emmakin oli lipettinsä ottanut!… Ja uhemmin ne kylmettyneitä kenkiänsä toisiinsa kaputtivat kuorman päällä istuessaan ja käsiänsä hartioiden yli löivät, että ruumis lämpenisi…
Muistivat ne sitten kirkonkylällä kievarin pirtissä, isännältä kysyä, mihin se Emma nyt oli lähtenyt, koskahan mökkinsä näkyi autioksi heittäneen. Monelle se oli jo kievarin isäntä saman asian kertoa saanut, vaan ei se siihen sentään kyllästynyt… Aina vaan yhtä mielellään kertomaan rupesi ja joka kerta samoilla sanoilla lopettaa muisti: "Johan minä sitä koko ajan sanoin, ett'ei sille hyvästi käy, joka sillä lailla pöyhistelee ja herroiksi muka puettunakin käypi … ja toteenpahan kävi … toteen kävi!"
Eräänä lauantaina oli Emma tapansa mukaan kauppijaasen lähtenyt ostoksilleen ja oli hänellä vähän kehruuksiakin kauppamiehen rouvalle ollut. Aivan oli kotoa kahve loppunut ja viinakin niin, ett'ei yhtä sormustimen täyttä ollut aamutuimaansa saanut!… Miten tuo lie niin jäänytkin … eikä matkamiestenkään muassa ollut tullut tuotetuksi. Kauppijaalta oli Emma sitten hakemaan lähtenyt kehruustensa päähän … tai jos ei sillä lailla antanut ja sakottamista pelkäsi, niin olihan sillä siksi kotitarpeinaankin, että muutaman hallin verran räkkäisi.
Niin se oli sitten konttiselässä köpittämään lähtenyt ja tyttönsä Tuuteroon siksi ajaksi tuonut, kunnes illempana koteutuisi. Puolessa taisi jo päivä olla, kun Emma kirkolle pääsi ja siinä se oli kuhnaissa, kähnäissä yhä nyrynyt, että vasta iltapuolella lähtemään oli valmistunut.
Hyvin se sinä päivänä pyrysi ja lunta juoksutti, ett'ei järvitiellä kauan jalaksen jälkiä erottanut. Ylänteellähän se tie kyllä vähän oli, niin että juuri sitä jalkakopelolla päässyt olisi, jos selvillään olis ollut. Vaan kauppijaan pirtissä oli Emma jo pitkät ryypyt ottanut eikä ollut huolinut, vaikka pidätelty oli ja Mattilan emäntäkin oli sanonut, että hänen reessään kyllä huomenaamulla pääsisi, vaan ett'ei hän tuommoiseen nöyrään Jumalan-ilmaan hirvinnyt yön selkään lähteä. Ei kuin nauranut oli ja tallustamaan lähtenyt järven poikki tikkatietä myöten…
Sitten ei koko ihmisestä mitään tiedetty eikä kaivatakaan oikein älytty ennen kuin Elli, joka Tuuterossa oli yötä ollut, aamulla Matleenan kanssa kinosten halki kotiinsa porasi ja oven telkeessä näki. Kirkonkylälle Emman yöpyneen luultiin ja päivemmällä palaavan, vaan kun aurinko nousi ja sydänpäiväkin kohta käsissä oli eikä Emmaa kuulua alkanut, niin silloin Tuuteron Antti jo päätään puisteli ja kodan eteisestä suksensa nouti.
"Käyn mä häntä Mattilasta tiedustelemassa … on kai Mattilan emäntä eilenkin voin viennissä ollut ja tottapa se jotakin tiennee!…"
Niine puheineen oli Antti lähtenyt ja vasta pimeällä takasin palasi. Jo Antin silmistäkin emäntä selvään huomasi, ett' ei asian laita hyvin ollut. Oikeassa hän olikin: eilen illalla oli Emma kirkolta lähtenyt ja lähteissään jo vähän ropeissaan ollut. Muuta ei hänestä tiedetty … tänä aamuna oli Mattilan emäntä palannut, vaan ei hän Emmasta mitään ollut nähnyt… Täytyi olla erityinen Luojan onni, jos Emma menneen yön aikana henkensä jaksoi pitää, kun navettaakin vasten oli räystäiden tasalle kinostanut…
Ei tahtonut Elli sinä yönä unta saada ja vaikk'ei hän asiaa vielä oikein älynnytkään eikä äitiänsä erittäin rakastanut, se kun aina pieksi ja äystäsi, mutta oudolta se sentään tuntui ihan yksinäiseksi maailmaan jäädä … isättömäksi … äidittömäksi näin pienenä .. ja kun sisaruksiakaan ei ollut eikä ystäviä muita, kuin Tuuteron Matleena ja Kantolan Saara ja … Pertti! Vedet ne monestikin yön kuluessa silmiin herahtivat ja ääneenkin olis itkeä tahtonut, joll'ei sekin olis pelottanut, että talonväki herää. Isännän piti saada rauhassa nukkua, että aamulla varain Kantolan rengin kanssa jaksoi äitiä hakemaan lähteä…
Kotvasen oli Tuuteron Antti kumppalineen hakea saanut ennen kuin metsän laidassa oli mustan ryyhäkkeen huomannut. Sitä kohti he molemmat olivat hiihtämään lähteneet ja kun kuusen juurelle olivat tulleet ja lunta sompasauvalla peuhauttaneet, niin siinä makasi Emma kontti selässä ja köntistynein jäsenin. Pari rauduskoivua oli Antti metsän syrjästä kaatanut ja oksittuaan niistä paarin tapaista tehnyt… Ja kun sitten olivat Emman niiden päälle nostaneet, niin tyhjä hallin pullo oli sylistä hangelle pyörähtänyt… Siitä oli Emma itseään lämmittää koettanut ja sitä tehdessä polanteelta eksynyt.
Kartanolla olivat Tuuteron emäntä ja lapset ja Elli odottamassa, kun Antti Kantolan rengin kanssa vihdoinkin palasi. Oikein veren kulku Elliltä tyrehtyi, kun äitiänsä kalpeana ja jäisenä tuotavan näki. Pirttiin hänet emäntä veikin ja akkunasta hän sitten katsoi, kun kontin viilekkeet poikki leikattiin ja selästä kontti otettiin … ja äiti paareilla riiheen vietiin … tönkkönä ja kontistuneena niin kuin Elli hänet sen jälkeen unessakin usein oli näkevinään… Hyi, kuin se pelotti ja selkäpiitä myöten niin kylmästi aina värisytti!…
Semmoinen se oli Emman loppu ollut ja paljo siitä siihen aikaan kyllä puheltiin. Moni se häntä säälitteli ja Elli parkaa olletikin, mutta eipä heistä yksikään kyennyt tyhjäksi tekemään, mitä uusi pastori oli ruumissaarnassaan Emmasta sanonut.
"Olkoon tämäkin taas tuores ja varottava esimerkki meille kaikille siitä, että juomaria ja irstaista ihmistä ei Jumala armahda eikä hänelle laupeutta osota … vaan kovasti lankeaa hänen vihansa rikoksentekijän ylitse, että se hänet juuri teossa saavuttaa ja kadotuksen täydelliseksi tekee."
Näin oli uusi pastori sanonut, joka vasta oli pitäjään tullut ja innolla työhönsä ryhtynyt. Tottapa sen pastori mahtoi paraiten tietää, joka oli Helsinginkin koulut käynyt ja luultavasti itse aina yhtä hyvästi ja säädyllisesti elänyt, kuin täälläkin oloaikanaan… Mitenkäpähän muutenkaan olisi niin kauniisti saarnata osannut ja vertausten kautta!…
Mökin oli kirkonkylän kauppijas Emman veloista ottanut ja kun ei ostajaa vielä ollut löytynyt, oli laudat akkunoihin lyöty ja ovi telkimellä salvattu. Huonekalut ja vaateryökyt myötiin kaikki tyyni eikä Elli äitinsä perintöä muuta saanut, kuin mikä päälle jäi ja mitä muuten oli äidittään oppinut…
Tuuteroon hän kernaimmin jäädä olisi halunnut taikka Kantolaan, jossa jokukaan tuttu oli, mutta kun kyläjäs ei Tuuteron Antille ruokkorahoja suostunut Ellistä maksamaan eikä Antin ilmankaan kannattanut pitää, pidettiin ruotitasaus. Ja kun pastorin ehdotuksesta kerran oli suostuttu siihen, että Elli Mattilaan ruodille pannaan, niin minkäpä sille Ellikään voi… Täytyi vaan mennä, mihin pantiin ja mistä leivän sai!…
Itkien Elli Tuuteron isännältä jäähyväiset otti ja emännältä … ja Matleenalta ja ääneen se jo kartanolla pääsi, kun Mattilan renki hänet viereensä reslarekeen nosti ja pistokkaalla liinakkoa sivalti, että reki oli lähteissä nurkkaan lentää. — — —
* * * * *
Kymmenen vuotijas oli Elli, kun äitinsä menetti ja ruotilaiseksi Mattilaan tuli. Ei hän vielä sanottavaan työhön kyennyt, mutta lasta soudattamaan, pottuja rapailemaan ja muuhun semmoiseen oli Elli Mattilan emännän mielestä ihan omiaan … ja tottahan jotakin tehdä piti, että edes ruokansa ansaitsi.
Ikävältä se Ellistä tuntui, kun äkkiä näin oli vapautensa menettänyt eikä ulkona saanut juosta ja mäkeä laskea … ja hiihdellä, niin kuin ennen oli saanut äidin eläessä tehdä… Pirtissä piti hikisenä päiväkaudet istua ja jalallaan lasta soudattaa ja pottuja kuoria tahi lankaa keriä. Ei se silloin kumma ollut, jos itkemäänkin ensimmältä mieli, ja kun yksin lie ollut eikä emäntä nähnyt, niin valloilleen täytyi itku päästää ja pikku Erkin kanssa yhtä rintaa nyyhkyttää, että sydäntä helpottaisi … ja aina se toki hiukan helpottikin!…
Pastori se usein Mattilassa kävi emännän kanssa puhelemassa ja isännän, sillä ei se herrasväen kanssa viihtyvän näyttänyt. Lie tuo sekin asiaan vaikuttanut, että Mattilankin emäntä oli hänen iltahartauksissaan käymään ruvennut ja isäntä kanssa. Pirtinpää-kammarissa ne sitten aina istuivat ja vakavista asioista keskustelivat … ja kahvea joivat. Kuului sieltä välistä tupaankin muutamia sanoja, vaikk'ei varta vasten kuunnellutkaan… Hiljalleen kun kätkyttä jalkoterällään liekutteli ja lankaa keri, niin mihinkäpä siinä korvansakaan pani?…
"Kuka? Miksi se pastori häntä nimitti?" kuului emäntä utelijaasti kysyvän.
Ei Elli kuullut, mitä pastori siihen vastasi, hän kun aina hiljempaa puhui … mutta emännän ääni se paremmin kuului.
"Vai niin, vai niin … semmoinenko se Ellin isä sitten on ollutkin!… Ja semmoisen lopun sai, Jumala siunatkoon meitä! … revolverilla ja omissa huoneissaan vielä!"
"Niin, ja juuri sen vuoksi, sanon minä", pastori puhui innoissaan äänekkäämmin, "juuri sen vuoksi on se meidän kristillinen velvollisuutemme koettaa ajoissa lapsessa tukahuttaa kaikki perityt taipumukset ja Jumalan avulla koettaa hänestä kasvattaa Hänelle otollinen ja kuulijainen palvelija. Muistakaa, hyvä emäntä, niin pian kuin oireitakaan näihin pahoihin sekä vilppiin ja valeesen tavataan, ovat ne heti kohta pois nykästävät, ett'ei ohdakkeet ja rikkaruoho nisujen kasvua tukehuttamaan pääse!"
Niin puhui pastori ja kohta sen perästä poislähtöä teki. Pirtin läpi mennessään hän lempeästi Ellille hymyili ja Luojan siunausta toivotti, että hyvänä lapsena pysyisi ja katkesmuksensa selväksi lukisi.
Emäntäkin ehätti sanomaan, että Elli kerintänsä heittäisi ja kaapin hyllyltä "Möllärinsä" ottaisi… Sitten he molemmat, isäntä ja emäntä, pastoria ulos saattamaan menivät. Pojatkin olivat rantteella vai missä he lienevät olleet ja niin jäi Elli yksinään pikku Erkin kanssa.
Hyllyltä hän katkesmuksen polvelleen otti ja ajatuksissaan sen aukasi. "Kymmenet käskysanat" ne siinä eteen pyörähtivät ja tietämättä silmät neljänteen lipuivat… Siitä hän sitten pastorin äskeiset sanat muisti ja emännän huudahtukset… Minkälainen se hänen isänsä sitten on ollut, ja kuka … ja missä?… Eikä tahtonut sinä päivänä Ellin työstä mitään tulla ja emäntä jo kummastellen kysyi, että mikä häntä vaivasi. Vaan siitä Elli yhä surkeammaksi kävi ja itkun hyöky kurkusta pääsi, ett'ei heretäkään ollut. Emäntä se silloin jo kovemmasti ärähti, että mitä hänessä tyhjää ruikuttaa … iso tyttö … ilman syytä, ja kun Elli ei siitäkään herennyt, otti emäntä käsipuolesta ja ovelle talutti, että "mene pihalle mokoma uikuttaja … ja muista tullessasi tuoda puita takkaan!" — — —
Ahkerana istui Elli Mattilan pirtissä ja karsinaloukon rahilla pottuja puolisiksi kuori. Kirkolle oli isäntä emäntineen lähtenyt ja Elli taas kotimieheksi jätetty, kun piiatkin olivat ulkotyössä eivätkä keittämään joutaa tahtoneet. Sangollinen oli Ellille pottuja heitetty ja niiden piti puolen päivän aikana kuorittuina olla, sillä emäntäkin varmaan jo siksi koteutuisi eikä silloin tekemättömän työn kanssa hyvä ollut.
Vikkelästi Ellillä sormet liikkui ja yhtenä kaikuna kuului raaputus potun kylkeen ja kopsaus kiulun laitaan, ja aurinkokin pilkisteli niin hymyilevänä pirtin ja vaateluhdin solasta, että jo keväältä tuntui ja käsiselkiä lämmittämään mieli.
Ja keväthän jo sentään olikin. Pirtin ja navetan kupeilta oli lumi jo sulanut, että maa oli paljastunut ja päivänpaisteesta kuivaksi kihahtanut … ja tallin takana rantteen poikki juosta loritti kevätpuro, joka tulvavettä jo jokeen keräili. Vettäkin siinä oli niin paraiksi, että talon Kallen ja Jannen vesimyllyjä hyväisesti pyörittää poruutteli.
Siellä ne nytkin olivat myllyjään käyttämässä ja olipa Reetakin, talon ainoa tyttölapsi, lähtenyt sinne veljiänsä sulkujen laitannassa ja koskenperkkuussa avustamaan. Ikävä sinne Ellilläkin oli ja mielelläänhän sinne toisten kanssa mennyt olisi, jos joutanut olisi… Täytyi sitä sentään kesken työnkin aina raatteelle päin vilkasta, ett'eikö niitä näkyisi … vaan tallin takana ne olivat, Reeta vaan kepin kärellä näkyi puron rantueita puhdistelevan…
Aivan hän siinä taas oli lapsen soudattamisen unohtaa ja kätkyt jo seisahtaa kerkesikin, mutta silloin Erkki peitteen päältään potkasi ja ukisemaan rupesi… Erkillä olikin se ainoa paha tapa, että kun kerran itkemään ratkesi, niin koko rupeaman jaksoi äänessä olla eikä edes painuksiinkaan tullut… Tästä se isäntä jo päätteli, että lukkari siitä Erkistä tehdään, kunhan joutuu … mutta ei Elli hänen lahjoistaan ollenkaan pitänyt. Säikähti hän nytkin, että joko tuo taas rupesi … vaan siihen se kumminkin asettua alkoi, kun lujasti liekuttaa jaksoi ja hussata ja aa-a'ta…
Mutta silloin astuivat sisään Janne ja Kalle ja oikein uhalla kiistelevän näyttivät.
"Minun myllyni pärinä se pirtin edustalle kuului", sanoi Janne ylpeästi.
"Elä valehtele … minunpaan! … kysytäänpä Reetalta!" Kalle se aina
Reetaan turvautui, sillä Reeta oli tavallisesti hänen puolellaan.
"Kysy sinä Reetalta … en minä lapsista!"
"Lapsista! Mikähän tuota itsekin olet sitten", pilkkasi Kalle.
"Pojat, olkaa toki hiljempaa… Erkki herää!" … supatti Elli säikähtäneenä kätkyttä heiluttaen ja toimessa hussaten.
"Herätköön melkeensä!… Mitä se minua piikittää."..
Kalle oli jo nälkäynyt ja kaapille voileivän ottoon meni. "Eipä mahda sinuun … vaan minuun se kuuluu, sillä jos Erkki herää, niin kenen se on syy, ett'en pottuja aikanansa kuorituksi saa … hääh?"
"Hääh, härkäpä se oli, sanoi Kukkolainen vallesmannille?… Olenko minä sinua kuorimasta kieltänyt?" Kalle rassasi kaapin lukkoa, vaan kun ei auki ruvennut saamaan, niin kengänkannalla oveen potkasi. "Tuletko aukasemaan, Elli, vai mitenkä?"
"Kalle, soh! … elä nyt lasta herätä!"
Elli kiiruhti Kallelle ovea aukasemaan.
"Ei, vaan lähdepäs, Elli, meidän myllyjä rantteelle katsomaan!… Et sinä usko, kuin ne sievästi pyöriä lorittelevat … aivan pirtin ovelle se kuuluu."
"Enhän minä, Janne, mitenkään jouda … kuulithan sen, että potut pitää kuorituksi saada." Elli oli taas saanut pikku Erkin asettumaan ja työhönsä ryhtyi.
"Kauanko noita nyt?… Tule nyt vaan, saatammehan sitten auttaa sinua", lupaili Janne.
"Tokkohan rupeatte? Lupaatko sinäkin, Kalle?"
"No, jos tuota!…" äyhkäsi Kalle suu täynnä voileipää ja kylmää pottuvoita.
Mielihän se Ellilläkin teki ja niin lähdettiin miehissä myllyjä rantteelle katsomaan. Pirtin edessä jo kuunneltiin kuuluiko lorina sinne asti. Kuuluihan se … ihan selvään vielä, kummankohan se sitten lie ollutkin. Rantteelle tullessa seisoi Reeta keppi kädessä puron reunalla ja "tervahanhea" myötävirtaa kuletteli. Puron suussa oli "Tervahovi" ja sinne kun päästiin, niin taas uudestaan aitovierestä lähtein!…
"Heeluveei!… Pyhäkoskesta" … riemuitsi Reeta ja kepin päällä lastun palasta virran mukaan autteli.
Elli oli niin iloissaan, että sydän hypähteli. Tarkasti hän vesimyllyjä katseli ja puheli … ensin yläpuolelta "visinteerasi", sitten alapuolelta … hyppäsipä vielä toiseltakin puolen puroa ihmettelemään Jannen mestarityötä.
"Olet sinä koko mestari, Janne!" täytyi vihdoin sanoa ja ihmetellen
Janneen katsahtaa.
Janne seisoi siinä niin mahtavana, kädet housuntaskuissa ja sääret hajallaan niin kuin hänen oli tapansa tärkeissä tilaisuuksissa.
"No mitäs sinä minun myllystä sanot, Elli?" kysäsi Kalle hiukan nyreissään, kun hänen teostaan ei muistettukaan.
Elli tarkasteli nyt Kalienkin työtä … vaan ei se hänestä niin hyvä ollut: siipikin oli väärässä … ja muutenkin se oli törkeämpi-tekoinen…
"Ole vaiti, sen ruotilainen! Kaikkipa tässä sitten ovat tietävinäänkin!" sanoi Kalle niipastuksissaan ja rentona pirttiin päin kävelemään lähti. "Tule nappipotasille pirtin kupeelle, Reetu", huusi hän mennessään.
Reetu oli juuri saanut "tervansa hoviin" eikä hänellä mitään ollut
Kallen ehdotusta vastaan. Hän viskasi keppinsä puron rannalle ja juoksi
Kallen perään, joka "seinärahalla" ja "potasilla" voitettua
nappinauhaansa kädessään heilutteli ja viheltämään opetteli.
Nyt Ellikin muisti, että työ oli kesken ja pikku Erkki yksinään pirttiin jäänyt.
"En minä enää jouda … tule nyt potun raapuusen niin kuin lupasit,
Janne!" toimitti Elli ja lähtöä teki.
"En minä, kosk'ei Kallekaan", ynähti Janne istahtaen puron laidalle 'lussia' laittamaan jokiveneitä varten, ett'ei myllyjen kohdalla tarvitsisi maata myöten vedättää.
"No, vaan lupasithan sinä!"
"Mikä sitten … ei lupa taloa hävitä", tiuskasi Janne työstään. Elliä suututti mokomat valehtelijat, mutta minkäpä hän niille teki? Pirttiin hänen joutua täytyi ja sinne hän lähtikin juoksemaan, ett'ei Erkki herätä kerkeisi, Pirtin kupeella sulalla maalla Kalle "potasilla" Reetan kanssa oli eikä kuulevinaankaan ollut, kun Elli sivu mennessään häntäkin potun kuorintaan tahtoi.
Oven kun aukasi, niin heti Erkin huuto korviin kävi… Erkki oli taas päässyt alkuun ja Luoja ties', milloin hänet asettumaan sai. Ei hän Ellin hussaamisesta ja heiluttamisesta mitään pitänyt, huuti vaan ja potki, että Ellin täytyi hänet syliinsä ottaa ja siinä viihdytellä … mutta ei sittenkään … vaikka mitä olis tehnyt!…
Kartanolta kuului hevosen hirnunta. Hyväpä se oli, että ne toki jo tulivat… Erkki olikin varmaan jo nälissään ja äitiään odotti.
"Täytistäkö se tuosta lapsesta huudattaa? … läkähtyyhän se", ärjäsi Mattilan emäntä jo ovelta niin kovasti, että Elli koko olemuksen oli käsistään pudottaa.
"Niin kuin se heräsi" … sopersi Elli hämillään.
"Heräsi?" Ei emäntä siihen muuta virkkanut … otti Erkin käsivarrelleen ja toisella Ellin käsipuolesta pottusangon luo heilautti, että kolisi. Sitten hän likemmäksi tuli ja katsoi, millä kannalla kuorinta oli.
"Vielähän sinulla on puolet kuorimatta, tyttö; mitä sinä täällä oikeastaan olet tehnyt sillä aikaa? … hääh?"
"Lastahan minun on täytynyt…"
"Neen, koetahan tuossa valeella päästä … rantteellahan tuo Jannen kanssa puolen rupeamaa oli", sanoi Kalle sisään kompuroiden.
"Onko se tosi, Elli? … eläkä nyt mutkaile, tyttö!"
"Kävinhän minä siellä, kun pojat kutsuivat" — — —
"Vai niin, vai siellä sinä päivän laukkaat ja sitten minulle toimitat, että 'niin kuin heräsi' … ja vielä valehtelet, luntus!" — Emäntä laski Erkin sängyn päälle, "Minä olen pastorille luvannut, että niin pian kuin vilpin oireitakaan sinussa ilmestyy, ne juurta myöden pois repiä … eikä sinusta hyvällä äitivainajasi perintö näy lähtevänkään."..
"Vieläkö sinä valehtelet, häh … vieläkö, sanotko sinä … häh, vieläkö … valehtelet, häh!" ja emäntä retuutti Elli-raukkaa, että hiukset pitkin lattiaa pölisivät.
Kallestakin tuo jo ilkeältä kuului. "Kah, Erkki putoaa sängyn päältä … elkää enää, äiti, kah! jo putoaa!"
"Pidä suusi, Kalle, eläkä puoltele! Kyllä minä tiedän miten äpärästä äidin viat otetaan", sanoi emäntä ja sormiensa välistä hiustukot lieteen heitti ja Erkin luo kiiruhti. Erkki oli aivan äänettömäksi tyrehtynyt kuullessaan toisen itkevän ja voivottavan, niin että pian hänet emäntä taas nukkumaan sai.
Karsinaloukon rahille Elli taas istahti ja kapperasti puukon terä potun kylkeen raaputti. Ei hän kumminkaan nyyhkämästä niin äkkiä heretä saattanut ja vyöliinan nurkalla täytyi vesiä silmistä kuivailla.
"Oletko nyyhkämättä siinä, että lapsi saapi nukkua!" ärähti emäntä
Elliin tuimasti katsahtaen.
Väkisellä täytyi Ellin nyyhkytyksensä niellä, mutta nenän kautta se sentään korahtelemaan mieli. Ja rinnan sisässä, tuolla rikkinäisen karttuuniröijyn alla, se niin kuumalta tuntui ja katkeralta… Tuntui siltä kuin taaskin olis tuo tuonoinen uhka noussut, että odottakaahan, kunhan minäkin isoksi kasvan … ja emännän kokoiseksi, niin tulkaapa sitten tukasta repimään tuon vertaisen asian tähden … melkein syyttömästi!…