IV.
Pehkolassa oli ilmoisen ikänsä perittyjä esi-isäin tapoja pyhinä pidetty. Niinpä se oli aina sekin tapa noudatetuksi tullut, että keväällä maan sulattua ja koivun hiirenkorvalle jouduttua tanssit ulkoilmassa pidettiin. Mistä astihan lie tavaksi tullut, mutta niin kauan kuin vanhimmat ihmiset muistivat oli sitä säännöllisesti noudatettu. Soiluan niemi se tavallisesti kokouspaikkana oli, siihen kun paras pääsy oli … veneellä ja jalkasessa.
Loistipa taaskin luonto heleän vihreässä verhossaan ja tummana laiteena järven rantoja varjosteli. Koivut ne eivät vielä oikein paraillaan olleet … tuskinpa olivat lehdet vielä laskoksistaan oijenneet, mutta sievältä ne siltä näyttivät tummempien kuusten ja vaalakkaampien mäntyjen välissä.
Niemen takaa Kautisista päin laskea höllötteli kaksi venettä laitatuulessa kolminurkka-purjeella. Iloisena istui Pehkolan nuoriso ja joutessaan tuon tuostakin raikkaaksi lauluksi kajahutti. Paljo siinä pilkkaakin toisistaan laskettiin, mutta ei kukaan närkästyä kehdannut … anteli vaan samalla mitalla toisille ja härnäili.
Perämiehenä huopari kädessä rentoili Purolan Aatu ja sahviaanireunaisia kengänvarsiaan pitkin morsiameensa tiirotti.
"Onpa Aatulla nyt rahoja ollut, koska anturan varret on punaisen vasikan nahkalla vuorannut!" ivaili Toivos-Juho pappilan karjakolle.
Mutta Aatupa vähätteli muiden kuiskeista — tiesihän hän, että kateeksihan niillä raukoilla vaan kävi. Siksipä hän vaan kahta rennommaksi selkäkenoon ojensihe ja jalkansakin vielä veneen laidalle nosti. Vahingossako lie takkikin auki pyörähtänyt, että verkaliivi näkymään pääsi ja valkoinen rinta. Hentoihan tuon aukikin pitää, kun liivin ylälakkarissa kevätmarkkinoilta tuotu ankkurikello pullotti ja pronssi-perät auringon paisteessa välkähteli!
"Kummapa kuin Mattilan pojatkaan eivät vielä ole lähteneet … venekinhän tuo näkyy kuivalla kankaalla olevan", tuomasi Aatu morsiamelleen, kun Mattilan pellon alatse laskettiin.
"Tokkopa tullevatkaan, Reetuhan kuuluu sairastavan."
"Niinhän se kuului tekevän, vaan saattaisivathan ne siltä tulla, kun muuten halu lienee."..
"Ja onhan tuolla sekin Emmalan Elli … alkaisi tuo hänkin jo kynnelle kyetä", sanoi pappilan karjakko.
"Ellikö? Niinkö luulet, että Mattilan emäntä Elliä päästäisi … erehdys se on, Kaisa! Ja tuskinpa ne Mattilankaan pojat juuri ruotilaisista."..
Kautisten Mari se oli, joka joka paikassa synnystään ylpeili … olihan muka isontalon tyttö, että kannattihan se toki! Vaan pappilan karjakkoa se aina pisteli tuo Kautisten Marin röyhkeily eikä hän nytkään suutansa tupessa malttanut pitää.
"Eihän ne kaikki ole Kautisissa kasvaneet … mutta ihmisiä ne sentään luulevat olevansa. On tuo Emmalan Elli mielestäni yhtä hönkä tyttö, kuin eräs toinenkin … ja vieläköhän tuolle Mattilankin Jannelle parempi pitäisi olla? Eihän nuo ole kovin kummat hänenkään vanhukset olleet."
"No, ei ne ruotilais-äpäröitä kumminkaan" … virkki Kautisten Mari ja ylpeästi niskojaan nakkasi.
"Ei juuri ruotilaisia, vaan yksiäpä ne huutolaisetkin … sama virka, sama virka!…" nauroi karjakko, sillä nyt hän sen vasta oikein muisti, että Mari Mattilaan miniäksi pakkausi. "Tehdään ruojalle kiusaa palanen, koskahan aina on tässä rönkyilemässä", kuiskutteli hän Soivion Ellille.
"Mitä huutolaisia? Ahoniemen Tervolastahan Mattilan emäntä on … niitä Ison Jussin tyttöjä", puuttui Purolankin Aatu taas puheesen, "tiedänhän minä … ja hyvinkin tarkkaan!"
"Tiedäpä jos tahasi, vaan tiedetään se täälläkin, että Mattilan isäntä ennen vanhaan kontti selässä lautamiehen vasikoita vahtasi … eikä ollut silloin sen kummempi kalu kuin huutolainen!…" Karjakko otti punaruusuisen karttuunihuivinsa, joka olkapäille oli livahtanut, heilautti sen kaksin kerroin ja päähänsä kiivakasti sitasi. "Kysykääpä Niittyniemen vaarilta … kyllä se ne ajat muistaa kuin eilisen päivän!"
Mari ei enää puhunut mitään, punaltihan vaan päätänsä epäilevästi.
"Taisipa särellä sappeet käydä!… Hyvin se toki sietikin, sillä joka paikassa se on muita ihmisiä panettelemassa. Mattilan miniäksihän se mieli tekisi, näkyy se päällekin päin, vaan kukapa tuonkaan vielä tiennee?" … naureskeli Soivion Elli karjakolle.
Kotvilleen ei sitten puhuttukaan mitään — noin yleisesti. Tytöt ne kyllä toisessa päässä venettä supattivat ja toisinaan nauruun purskahtelivat, mutta ei sitä poikain puolelle kuulunut, mille ne nauroivat. Eikä se monikaan siitä piittaavan näyttänyt … kaivoi vaan povilakkaristaan punaletkaisen, keltakoppaisen piippunykänsä ja nahkaisen tupakkakukkaronsa takintaskusta veti. Vakavana hän piipun kopan kukkaroon upotti, etusormellaan täyteen paineli ja tarjosipa vielä likimmäisille kumppaleillekin: "Heh, onko sitä piippua?"
Olihan niillä useammilla piiput muassa … ja pian öyhkysikin savupilvi nenäin alla ja kesäiseen ilmaan hajausi. Purolankin Aatulle alkoi aika pitkäksi käydä … täytyi hänenkin toisella kädellä "syöskomin-koppainen peslapiippunsa" savuamaan laittaa. Rennoksi hän sitten selkäkenoon ojentautui ja henkisavut saatuaan hampaittensa välistä vihelteli:
Rosvo, rosvo olit sinä, kun varastit mun kultani: Minä luulen rallallaaa j.n.e. — — —
* * * * *
Tuolla Mattilan luhdin kynnyksellä pihlajan varjossa istui Emmalan Elli, entinen ruotilaistyttö. Matin päivän aikoina hän jo ruotilais-ijästä oli päässyt ja viistoista täyttänyt, vaan kun paikkaakaan ei ollut tiedustelluksi tullut ja emäntä oli Mattilaan vielä Kekriin asti jäämään pyytänyt, niin ei ollut Ellilläkään lähdetyksi tullut. "Kerettäneenhän tässä vielä palkoista sopia", oli emäntä vielä sanonut … ja niille puheillepa se oli jäänyt.
Siinä hän nyt istui kynnyksellä sukankudelma kädessä, vaikka sunnuntai oli. Kalisten siinä tikut liikkuivat ja vikkelästi sormetkin sukkelehtivat, vaan ei se tainnut ajatus kumminkaan kudelmassa olla. Tuossa oli pellon alatse vasta edellimmäinen vene Soiluan niemelle luijottanut … ja se se taisi olla, joka se paremminkin ajattelutti…
Taas kajahti järveltä säveleitä … viulun luikkaita säveliä ne nyt olivat. Elli vetäsi huivin enemmän silmilleen, ett'ei auringon kilo solasta katsoessa häikässyt. Sielläpähän juuri nuotta-ulkujen kohdalla toinen vene höllötteli valkeissa purjeissa … ja korkealla kokkakaaren päällä istui peli-Jussi viuluineen "Porilaista" kallella päin vedellen, minkä jaksoi ja kerkesi. Kesken jäi Ellin sukankudelma siksi aikaa, kuin pirtin ja aitan solasta venettä näkyi, vaan sitten hän taas huokasten työhönsä ryhtyi ja peli-Jussin soitantoa kuunteli.
Paraiksi hän taas oli työhönsä kerennyt, kun emäntä pihan poikki häntä kohti mustissaan tulla keputteli … silkkihuivi oikein kiilteli ilta-aurinkoa vasten ja uusi musliinihame kävellessä kahisemaan mieli.
"Kovinpa sinä nyt olet ahkeraksi ruvennut, Elli! … et taida enää lepopäivääkään muistaa? Hyvähän se on, että ihminen ahkera on eikä kylää juokse, mutta saattaisihan sunnuntai-iltoina Raamattua lukea eli virsikirjaa… Ja liekö noilla sukillasikaan semmoinen kiire?"
"Janne näitä kiirehti … mihin huomenna lähtenee?"
"Vai niin, no, kudo häntä sitten, koska niillä semmoinen hätä on."
Emäntä yritti jo lähteä, vaan muutaman asian vielä muisti.
"Tuonne pirtin loukkoon minä jo eväskontin laitoin, että sinäkin huomen-aamulla saat Likopurolle niitynperkkaajien luo lähteä, … ja kontin laitaan pistin kukkaroon särvinrahoja, jotka saat isännälle viedä… Mutta katsokin, ett'et tielle tiputa!…"
Tanhuan kautta emäntä kujalle oijusti ja kujan suusta jalkatietä myöden Kautisiin aikoi. Kautisten emäntä se aina niin höyli oli ja puhelijas … ja missäpä hän talossa lie tälläkin kylällä sen selvempi kahve ollut, kuin Kautisissa?… Oli se emäntä pari kertaa sikuria myllymiehen kanssa kauppijaasta tuottanut, vaan äkin niistä hommista oli loppu tullut, kun vaari oli tiedon saanut. Kartanolle oli sikuripötkyt viilettänyt ja emännälleen sanonut, että "jos tässä talossa ei kahve selviltään juotane, niin ollaan sitten ilman kerrassaan!…" Ja siihenpä se oli sikurin pito loppunut.
Elli hymähti itsekseen ja vetäsi juuri viidennen tikun kudelmasta irti.
"Saipa se 'pitkän nenän' kerrankin toki … onkin se aina muistuttelemassa … milloin paljo, milloin vähän, paraiksi sitä ei koskaan tehdä arvaa!"
Etäisiä säveliä vielä peli-Jussin viulusta kuului ja niiden haihtumista Elli taas kyynärpään varassa kuunteli… On niillä taas siellä aika remakat … ja kun Tuovilankin kylästä kuuluvat tulevan! Mahtaa sinne Kantolankin Pertti mennä … ja Saara, missäpä he muuallakaan?… Ja siitä se mieleen johtui, että saattaisi tuolla joskus … vaan mitäpä tuolla, eipä siellä kumminkaan muut tanssittaisi, kuin Kantolan Pertti … ja tytötkin, Kautisten Mari varsinkin, karsain silmin katsoisi, että tännekö tuokin mukamasti…
Rannasta venehuoneelta päin asteli polkua ylös talon Janne. Kummapa, ett'ei hänkään muiden joukossa ollut, vaikka olihan tuo jo parissa kymmenissä.
"Niitäkö sinä minun sukkiani, Elli?" … kysäsi hän ja Ellin eteen pysähtyi.
"Niitä, itsehän sanoit niillä kiireen olevan", virkkoi Elli vähän ivallisesti.
"Ei niillä nyt semmoista kiirettä ole, että pyhänä … en minä sitä niin meinannut."
"Pyhä tai arki … yksiinpä ne minulla käyvät, ja pitäneekö tuo
Luojakaan niin tarkkaa lukua ruotilaisista ja — äpäristä!"
Elli oli tänään tavallista pistelijäämmällä tuulella eikä hän oikein käsittänyt, mikä nuo sanat suuhun toi. Ja silmissäkin alkoi niin kostealta tuntua, että hian suulla piti pyyhkästä ja pää alemmaksi painaa.
Hämilleen Jannekin joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä olihan hän ennen pienempänä näillä nimillä monestikin Elliä nimitellyt. Heinän kortta hän suussaan vähän aikaa pureksi ja pikkukiviä aitan seinää vasten potkiskeli ennen kuin taas sanoa jotakin saattoi.
"Näitkö sinä kyläläisiä, Elli? Kolme venettä laski tuosta meidän pellon alatse … edellimmäisessä näkyi Purolan Aatu perässä istuvan, kuka lie jälkimmäisessä ollut? … ja Toivos-Juho näkyi kanssa olevan ja pappilan karjakko Aatun veneessä. Näit kaiketi sinä sen, joka nyt vasta tästä laski, ja lienethän toki viulun äänen kuullut?"
"Eihän sillä peli-Jussilla huono-ääninen viulu ole", sanoi Elli välinpitämättömästi.
"No ei, sitä minä aina olen sanonut, että selvä-äänisempi se Jussilla on, kuin Lepikön Kustulla!…"
Janne nakkausi nurmikolle aitan viereen ja heinän korrella muurahaista tavotteli seivästääkseen.
"On niillä siellä taas aika iloinen ilta, kun Tuovilankin kylältä olivat aikoneet tulla, vaikk'eivät ennen suinkaan koskaan ole olleet… pelimanninkin olivat luvanneet tuoda tullessaan, että useampi olisi! Mahtaa siellä Soiluan niemellä multa pölistä tämän yön seutuna!…"
"Eikö tuolla pölisse.".. Elli ei pitkältä vastaamaan ruvennut; vihaksi kävi koko puhelu ja toimessaan hän kudelmaansa neuloi.
"Ei mahda sinulla mieli tehdä, Elli?" kysäsi Janne häneen katsahtaen.
"Mikäpä tuonne niin erittäin.".. Ikävähän sinne oli, vaan kun sinne ei kumminkaan päässyt, niin samapa se oli, mitä sanoi. "Sinulla tuonne paremminkin yty lienee?"
"Ei tuo juuri ytykään … onhan tuon kumman ennenkin nähnyt! … vaikka sama tuo olis, jos kumppalin saisi." Janne oikaisihe kentälle oikein pitkälleen ja järvelle päin katseli. "Eikä ole tuosta Reetustakaan … päätä kuului särkevän ja vilustavan yhä niin kuin ennenkin!"
"Ei suinkaan se Reeta toki, vaan onhan tuo Kalle toiseksi."
"Kalle oli jo puolisilta Kantolaan lähtenyt ja eikö tuo sieltä pitäen lie mennyt jo … Pertin kanssa!"
Elli ei siihen mitään virkkanut. Kyllähän hän jo melkein ymmärsi, miksi Janne näin kautta rantain puheli … ja olihan tuolla Perttikin, niin että olisihan tuonne ehkä saanut lähteäkin. Mutta ei hän sentään ymmärtävinään ollut, kutoi vaan niin kuin ennenkin ja vanhan tavan mukaan aina langan tikun yli heitti.
"Etkö lähde, Elli, mukaan, niin käydään hänessä mekin? Petoako sinä tuosta kudelmastakaan … ei sillä semmoista hätää ole!" sanoi Janne äkkiä.
"Minäkö mukaan? Hupsuatko sinä, Janne? … vähemmästäkin tässä myötäänsä torataan, saati sitten kylänjuoksusta."
"Kovahan se äiti kyllä on, tosi se on… Vaan nyt ei torata, usko minua, Elli, ja jos äiti yrittelisikin, niin puhukoon minulle."
"Sinulle? Johan nyt uskaltaisit emännälle vastustella? Eikä se toki kannattaisikaan tämmöisen hetaleen vuoksi … mokomankin ruotilaisen!" Oikein kyynelet Ellille silmiin herahtivat.
Janne hyppäsi seisoalleen. "Elä nyt myötäänsä tuota vatkuta, Elli! Taidettiinhan sitä ennen pienempinä välistä siitäkin nykkiä, vaan nehän ovat menneitä asioita … eihän toinen ole toistaan kummempi syntyessään — eikä kuollessaankaan!"
"Niinhän sinä nyt sanot, Janne, vaan erilainen se sinustakin on isontalon tyttö, niin kuin Kautisten Mari, ja tämmöinen ruotilaiskutale."..
"Eiköstä vaan vielä … mitä kummempi se Marikaan olisi? … ihminen kuin ihminen! Heitä nyt vaan joutava kinastaminen pois, Elli, ja lähdetään mekin."
"Eipä siellä minusta … kaikki vaan vierastelisivat ja siitä mahtailisivat, että tuonkin tänne päästä piti!"
"Eikö mitä, eivät ne semmoista tohdikaan toki, kun minun kanssani tulet. Varokoot korvuksiaan, jos paljo turisevat." Janne oli oikein innostunut ja näyttikin aika miehevältä Ellin silmissä, ja Ellikin oli taas kuin eri tyttö ja kulmain alta leimahti niin vilpittömän ilon liekki, kuin lassa ollessa marjanpoiminnassa tai rannassa Tuuteron Matleenan kanssa polskaroidessa.
"No olisiko tuonne sitten?" … sanoi Elli ja kudelmaansa kokoili, "ei sinun kaukaista tarvitse minua odottaa, Janne!"
Ketterästi hän kynnyksen yli hyppäsi, kudelmansa nurkkaan viiletti ja portaita myöden yläluhtiin kapusi vaatteitaan muuttamaan. Janne katseli hetkisen Ellin perään ja lähti sitten kodan eteisestä purjetta ja airoja hakemaan.
"On, peto vieköön, siinä tyttöä kerraksi tuossa Ellissä! Vahinko se on, että se ruodille joutui … ja ikänsä on haukuttavana ollut! Tarvitsisi se hänkin muiden seuraa ja huvitusta … nuorihan tuo on hänkin vielä!"
Janne otti purjeen ja airot olalleen. "Huoparit nuo näkyvät olevankin venehuoneella! — Niin, saapa nähdä, mitä sanovat, kun minä Ellin kanssa tulen. Mahtaa Kautisten Marin harmajat silmät oudosti paistaa ja malttaneeko Purolankaan Aatu mahtailematta olla? Vaan ruvetkootpa he paljo herjailemaan, niin — — en tosiaankaan tiedä, mutta siitä tuntuu, ett'en alallani pysyisi… Eipä sillä, että minä hänestä juuri niin paljo piittaan, vaan syntihän tuo tyttöä … nuorihan tuo on ja — hm! — niin, kaunis kanssa, ei sitä kieltää saata!"
Tuskin oli Janne purjeen, airot ja huoparimet sijoilleen saanut, kun Elli karttuunipuvussaan jo rantaan tulla humisti. Ei Ellillä peiliä ollut, mutta ei hänen sitä hävetäkään olis tarvinnut: tuossa siniraitaisessa läningissään hän oikein näppärältä näytti ja tummanruskea tukkansa riippui olkapäällä niin paksuna palmikkona, että monenkin tytön olis kateeksi käynyt.
"Mitä sinä tuosta kontista muassasi laahaat?" kysyi Janne kummissaan, kun Ellin näki kontti selässä tulevan.
"Minä menenkin jo tältä tieltäni Likopurolle, niin ei tarvitse kahakäsin kulkea", sanoi Elli iloisesti ja konttinsa veneen keulaan laski.
Ei se oikein Jannen mieleen ollut … nauroivathan ne, kun kontin kanssa. — — Vaan samahan tuo sentään oli … ja niin lykkäsi hän veneen vesille ja perään itse kömpi. Pian oli purjekin reilassa ja vene laitatuulta mennä huhkasi, että vaahto keulassa porisi.