V.
"Osaatko sinä ranseesia, Jussi?"
"Eikö vielä! … mistäpä ne semmoiset herrastanssit?…"
"Entäs Hollolan polskaa? … sama se on, kunhan on."
"Olenhan minä sitä joskus … mitenkäs se alkoikaan?" Jussi veteli muutamia rallatuksia, vaan ei alkua muistanut; "mitenkä se alusta?…"
"Tiilu-rallal lallal-lallaa-lali-luli-lei — — sillä nuotilla sen alkaa pitäisi."..
Purolan Aatu se oli, joka kerrassaan riivaunut oli tanssin intoon ja hommasi nyt oikein ranseesiksi pistää, niin kuin kasarmillakin ollessa joskus tehtiin. On häntä joskus muka herroiksikin!…
Polkat ja "kalopit" oli jo pantu ja vanhan tavan mukaan olis "purppuri" seurannut. Vaan sitä ei Purolan Aatu tahtonut: pannaan oikea herrasranseesi, oli hän sanonut eikä siinä auttanut vastustelukaan. Koettivathan ne Tuovilan kyläläiset yhdestä suusta selvittää, "etteivät he mokomia vikuroimisia ja herrasrenkutuksia osaa", vaan Aatu oli kerran kimpaunut eikä hänelle hyvästä apua ollut!
"Piti näet saada morsiamelleen niitä kasarmin luikerruksia näyttää", nauroi pappilan karjakko tyttöjoukolle.
Siinä seisoi nyt Pehkolan ja Tuovilan nuori väki ja Purolan Aatun komentoja odotti. Oli heistä jotkut ennenkin ranseesia vilskuttaneet, mutta useat eivät, eivätkä edes nähneetkään… Peli-Jussikin oli alkuun päässyt ja kaikki he sen hyvin tiesivät, että se poika kun kerran lie ralliin osaunut, niin tuli sieltä sitten, että helisi vaan! "Kas nyt, pojat, tällä lailla.".. Purolan Aatu astua teppaili ja mielissään oli, kun täällä kotikylässään ensimmäissä olla sai ja muita opetella. Kallelleen oli lakki vasemmalle korvalliselle lipunut ja leveä sahviaanireunus kengänvarsissa silmiä huikasi. Ja takki kun auki oli ja kahden puolen heilahteli, niin liivikin näkymään pääsi ja kellon perät vilahtelemaan ja kilajamaan…
"No vedähän, Jussi, vaan Hollolaista! Sama se on, sama se on… rallattakaahan lisäksi!"
Jussi veti, että silmät sirralleen kävivät ja niin ne rallattivatkin, että korvia särki … miehenpuolet karkeammasti ja kehnommasti töryyttäen, vaimonpuolet kimakammasti ja paremmin nuotilleen luikasuttaen. Kangas oikein jytäjämään mieli ja yhtenä pilvenä pelmusi hiekka tyttöjen humahtelevissa hameenliepeissä. Korvalliselle muuttuivat poikain lakit ja lipuipa monen tytön huivikin niskemmaksi, että otsat paljaiksi jäivät ja hiusten jakaus näkyi. Mikä sen tiesi menikö se edes osapuillekaan ranseesin mukaan — ei ainakaan siltä näyttänyt — mutta toimessaan vaan oli Purolan Aatu morsiamineen. Eikä hän sitäkään huomannut, että kaikki hänelle selän takana nauroivat ja pilkkaa tekivät.
"Nyt tulee kalopaati, pojat! Vaan elkää luulkokaan, että se sama on, kuin kaloppi … ei sinne päinkään! Soitahan, Jussi, jotakin, polkkaa, Porilaista eli mitä tahansa, niin minä näytän teille Maija-Liisan kanssa, minkälainen se kalopaati on!"
Jussin ei polkan rallia hapuilla tarvinnut … selvästi hän niitä veti, vaikka kuinka monta … vaikka "engelsmannia"!…
"Kas näin, pojat, katsokaahan! ei tämä niin maailman vaikeata ole, kuin sen syrjästä luulisi…"
Aatu viittasi vastapuolella olevalle Soivion Antille, että tekisi vaan niin kuin hänkin teki, ja porhalti sitten Maija-Liisan kanssa kangasta pitkin, että pikku kivet syrjille pirisivät. Pian se toisillekin selvesi, ett'eihän tuossa muuta ollut kuin käydä ja kääntyä koko kalopaatissa … osasihan tuota vaikka kuka, kun sen perille kerran pääsi!
Taas veti Jussi, että silmät sirralleen kävivät, pää kallistui vasemmalle kädelle viulun puoleen ja jalka vakavana tahtia tallasi. Hiki juoksi jo tanssijainkin poskilta kuin tulvavirta ja äänikin tahtoi monelta pojalta sortumaan ruveta, mutta rallattaa sitä sentään piti, vaikk'ei olis kuin kurkkuperässä pikkuisen kihissyt!
Tuolta järveltä päin oli tällä välin purjevene tulla viilettänyt, mutta ei sitä kukaan ollut huomannut. Niemen suojaan kun oli päästy, laski Janne purjeen alas, sillä ilman aikojaan se siinä vaan olis lepattanut ja joku tuulenpuuska ehkä vastaankin vielä puhaltanut. Soutamalla he sitten loppumatkan tulivat ja vaikka airot aika lailla lonkuttivatkin, ei sitä kankaalla pyörijät kuuntelemaan joutaneet.
Kovasti sykähteli Ellin sydän metsäpolkua myöden rannasta kävellessä Jannen perässä. Mielipä se Jannestakin niin somalta tuntumaan, kun aukean laitaan ruvettiin pääsemään ja viulun vingutus sekä rallatus selvästi alkoi kuulua. Ei se juuri pelottanutkaan … mistäpähän sekään?… Vaan muuten se niin kummalliselta tuntui Ellin kanssa, entisen ruotilaisensa kanssa, tämmöiseen väkijoukkoon tulla. Niin, ja tuollapahan oli Kautistenkin Mari … saapas nähdä, millä silmällä se sekin kilmistellä alkaa … ja Purolan Aatu se jos parinkaan ryypyn vanhaksi päässee, niin sillä ei ole aikaa herjalla!… Mutta koettakoonhan kovin mahtailemaan ruveta, niin — — jaa, jaa, sittenhän se nähdään, kun nyletään, onko vettä nahkan alla!…
Viimeistä "tuuriansa" Purolan Aatu mennä hihkasi … semmoista, jossa pojat toisen ja tytöt toisen kuja-aidan muodostavat ja sitä sitten tyttöineen porhalletaan niin kuin "kalopaatissa." Kuta uhemmasti siinä meni, sen hauskemmalta se tuntui … ja jos silmiinkin vettä kihosi ja huivi päästä lensi, niin silloin se nauratti … itseään ja muita, vaan muassa täytyi kumminkin mennä rehjata ja viejän olkapäästä kiinni pitää koettaa.
Viimeinen pari jo vuorollaan ympäri vihkasi ja sitten taas "vikuroida piti", niinkuin se Aatun suussa kuului. Hiki helmeili otsallekin ja oikein hiusten päistä poskille tippui, kun tämäkin vihdoin oli lopetettu ja Aatu korkealla äänellään huusi: "No tytöt, joko piisaa vai otetaanko vielä 'tukki-tuuri'?"
Maija-Liisakin läähätti, että läkähtyä oli ja hänen täyteläinen, pullea povensa teki parastaan tutkistellakseen sauma-ompeleita. Samapa oli pappilankin karjakolle työksi tullut ja hän uhkasi heittää koko lerkutuksen sikseen, jos ei Aatu jo lopettaa älyisi. Hän vähätteli mokomista herskaapin vikuroimisista, joista tolkku-ihminen ei oikealla selville päässyt!…
"Eikä enää … johan tuota vähemmässäkin, Aatu!…" huusi Toivos-Juhokin vuorostaan Purolan Aatulle ja hian suulla kasvojaan kuivasi.
Aatua nauratti … naurattipa oikein tosi-imelästi: sitähän hän oli juuri tarkottanutkin, että ne tuolla lailla… Mielellään hän vielä olisi "tukki-tuurinkin" ottanut, jos ei jo Maija-Liisakin olis vastukseksi heittäynyt; täytyi kuin täytyikin jättää se toiseen kertaan. Vaan Perttulin pyhänä hän sen ottaa päätti, vaikka mikä olis ollut … ei siinä auttanut täytinenkään!…
Peli-Jussi pani vielä loppulirityksiään niin kuin urkuri virttä lopettaissaan. Parit hajosivat ja tytöt kilvalla rantaan tuulottelemaan lähtivät ja jähdyttelemään. Pojista toiset nurmikolle pitkälleen heittäysivät ja siinä hengästyksissään rotjottivat, toiset taas vesakkoon katosivat Soivion Antin tuomille kaupunki-viinoille, jotka jo viikkokauden olivat tätä hetkeä odottaneet.
Sinne yritti muiden muassa Purolankin Aatu, vaan mennessään Mattilan
Jannen huomasi ja häneen kääntyi.
"Kah, onhan täällä Jannekin, vaikka jo luultiin, ettet tulekaan", hönkäsi Aatu ja kättä olkansa takaa paiskasi.
"Ei se ollut ensiksi ai'e tullakaan, kun Reetukaan ei jalkeille kyennyt … vaan tuli sitä sentään lähdetyksi."..
"Hyvä se, hyvä se, mutta myöhäänpä tulit, kun et ranseesiin kerennyt…
Yksinäsikö sinä tulit, Janne?"
"Enkä … sainhan minä sitten kumppalinkin!" sanoi Janne ja Elliin katsahti, joka Kantolan Saaran kanssa jo oli puheihin ehtinyt.
"Oliko sinulla kumppalikin? … kuka sitten?" Aatu katsahti ympärilleen ja paikalla Ellin huomasi, vaikka ei näkevinään ollut.
"Ellin kanssa me tulimme", sanoi Janne tanakasti. "Ellin? Minkä Ellin?…" Aatu oli vielä ympärilleen katsastavinaan, vaan ei sittenkään muka Elliä huomannut. "Eikös se Soivion Elli tullut jo Antin kanssa?" mahtaili hän.
Janne arvasi heti, mistä tuuli kävi ja miksi Aatu ei Emmalan Elliä näkevinään ollut. Vaan siitä hänen mielensä vasta miehistyikin … koettakoonpahan suoraan herjata, koettakoonpahan, niin — — — ja Jannella jo käsnyrkiksi kouristui.
"Ei kuin tuon Emmalan Ellin kanssa", sanoi hän ja rauhalliseksi tekeytyä koetti, vaikka vanha Aatami lihan ja nahkan välissä kutkusi.
"Vai oli sinulla semmoisiakin, kuin herrassekalia", äännähti Purolan Aatu ylpeästi kannoillaan pyörähtäen ja toisten jälkeen vesakkoon päin alkoi astua letkutella.
Pahasti muljahtelivat Jannella silmävalkuaiset ja sitä vailla se oli, ett'ei jo kiehahtanut, vaan vielä hän kumminkin itsensä hillitsi eikä perään lähtenyt. "Ryökäle!" murahti hän vaan ja Kantolan Saaraan päin kääntyi, "vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään…"
Kääntyessään huomasi hän, että toinenkin oli Aatun sanat kuullut, sillä hehkuvan punaisena karotti Elli raukka ja Saaralle nauraa koetti, joka arveli muka päällekin päin näkyvän, että Elli oli ikänsä hyvillä päivillä ollut. Hätäkös se semmoisessa isossa talossa kuin Mattilakin! … ei ollut monella sellaisia suuruspaikkoja ja toimeen täytyi tulla sittenkin…
"Terve, terve Saara! Mitäs sinne Kantolaan kuuluu?" Janne ei ilennyt
Elliin katsoakaan ja mielipahaansa Saaran kanssa tuulotteli.
Mutta Ellin korvissa se yhä soi tuo Aatun herjaus: herrassekalia! Ei hänelle koskaan oltu isän todellista nimeä sanottu eikä säätyäkään, mutta olihan hänellä muistissa, mitä pastori kerran oli Mattilan emännälle pirtinperäkammarissa puhunut eli paremminkin, mitä emäntä oli huudahtanut!… Ikäkautensahan hän kuulla oli saanut, ett'ei hän aivan, eikä hetikään, toisten rinnalle kyennyt, vaan kehnompi oli ja avioton äpärä! Tuo Aatun sana se sentään niin paljon entisiä aatteita herätti ja mieltä katkeroitti niin … niin, että itkeä olis tahtonut, jos ilennyt olisi… Vaan se se kun yli meni, niin silloin se päinvastaiseksi löi; aina hän oli alla kynsin saanut olla ja muiden haukuttavana ja höperö sitä huokailemaan ruvennut, mutta tästä lähtein ei … ei puhettakaan! Lie tuolla elämällä muitakin puolia, kuin katkeruus ja kärsimys, jos vaan ne oikein valita älysi … ja nyt päätti Elli koettaa!
"Saara, hoi! Mitäs te jo olette tanssineet täällä? Tokko te meille Jannen kanssa mitään enää jätitte, vai?…" Ja Elli oli äkkiä niin virkeäksi muuttunut, silmät ikään kuin säkenöivät ja ääni niin kummallisen iloiselta kajahti, että Jannekin ihmetellen häneen päin käännähti.
"Mitäkö jo tanssineet olemme, sitäkö kysyt, Elli?" kysähti Saara, joka ei mitään huomannut.
"Sitä, sitä, että kuulla saisi kannattiko tänne enää tullakaan — näin tanssihaluisten, kuin mekin Jannen kanssa!" Elli nauroi niin helakasti, että Saaraakin naurattamaan rupesi.
Jannea ei naurattanutkaan … hän vaan nurkkasilmällä Elliin sihtasi. "Petoko tuolle tytölle niin äkisti? Vie minut täytinen, jos ymmärrän koko heitaletta … eipä se ennen tuolla lailla…"
Olisihan hän ehkä muutakin Ellin naurussa huomannut, kuin riemastusta, jos syvemmälle olis nähnyt, mutta syvälle eivät Jannen rehelliset silmät pystyneetkään.
"'Polkat' ja 'kalopithan' ne jo pantiin ja teidän tullessa juuri — — niin, mitä se lie ollutkin? Se häntä lie ennen nähnytkään, saati vielä tanssia osannut!… Vaan jotakin herskapin tanssia se kuului olevan, sanoi Purolan Aatu, joka sen kasarmilla alaupseerina ollessaan oli oppinut; siellä näet joskus oikein herroiksikin vikuroitiin!" nauroi Kantolan Saara kaivaen taskustaan punaisella langalla paltetun kirkkonenäliinansa, jota virsikirjan vieressä luhdin arkun pohjalla talletti.
Vähitellen siihen muutkin tytöt rannasta saapuivat jäähdyttelemästä ja useimmat niistä Ellille "hyvän päivän" tekivät ja kättelemään tulivat. Mutta Kautisten Mari se ei Elliä edes huomaavinaankaan ollut, vaikka ihan likeltä meni ja Mattilan Jannen pakinoille pakkausi. Vaan ei Ellikään tästä piittaavan näyttänyt eikä muutamain tyttöjen silmäniskuista ja naurun pihauksista … eikö lie niitä kuullutkaan?…
Muiden tyttöjen kanssa hän vaan puheli ja leikkiä löi ja nauratteli, että Kantolan Saarakin lopussa kummastella alkoi. Jokohan tuo valmiista miniän virasta Pehkolan Mattilassa on hyvillä mielin? Mutta elähän vielä, lapsi kulta, ei sinne niin veräjät selällään ole, kuin eräät luulevat … on siellä vielä akkakin avain lakkarissa!…
Tuolta vesakon sisästä alkoi tällä välin aika porinaa, vihellystä ja rallattelemista kuulua. Tuli sieltä joitakuita jo poiskin, niin kuin Kantolan Pertti ja Toivos-Juho, mutta yhä viipyivät Purolan Aatu, Soivion Antti ja peli-Jussi. Kantolan Pertti se heti Ellin keksi ja kättelemään tuli ja kertoi Mattilan Kallen heidän renkinsä kanssa Laitokarilta ahventen iltasyöntiä koettamaan menneen, Kallekaan kun ei juuri tanssista välittänyt.
"Eiköhän jo polkaksi panna, pojat! Täällä näkyy olevan joukossa semmoisiakin, jotka koko iltana eivät ole askelta vielä hypätä saaneet!"
"Niin vainenkin, Pertti, pidä sinä minun puoltani", huusi Elli silmää iskien.
"Kyllä, kyllä … vaan mihinkäs se pelimanni?… Jussi hoi, tuletko jo pois sieltä vesakosta, vai — —?"
"Ei se sanonut tulevansa niin kauan, kuin tippakaan vielä lie potellin pohjalla", säesti Toivos-Juho.
"Sepähän nähtänee eikö tule", ja Pertti alkoi hölkätä sitä kohti, josta loilotus kuului ja pullojen helinä.
Kotvasen viipyi Pertti … ei mahtanut vähällä saada eroamaan. Vaan vihdoin rämähti yksi, kaksi, kolme … pulloa männyn kylkeen ja kohta sen perästä ilmestyi vesakosta Purolan Aatu ja Soivion Antti, kädet ristissä toistensa olkapäillä, ja jälessä kompuroi peli-Jussi Pertin avulla.
Yhä enemmän oli Jussin silmät sirralleen käyneet, silmäluomet kelluivat niin höllästi ja jalatkin mielivät livahtelemaan miehen alla. Mutta rentona rehenteli Purolan Aatu punareunaisissa anturakengissään ja kahakäteen heilahtelivat nuo komeat ankkurikellon perät, kun hän Soivion Antin kanssa käsikaulassa tuli ja karkealla äänellään lauloi:
"Kaksi oli meitä kaunista poikaa
Luisuan lammen takaa.
Hei hoffalarii, hei hoffalarii
Tuolta Luisuan lammen takaa!"
Koetti Anttikin jälki-vetäsyyn yhtyä, mutta tuiki oli kieli jo hitaaksi käynyt, koskahan ei Aatun mukaan kerennytkään, vaan vasta jälestä päin vakaisesti toisteli:
"Niin, Luisuan lammen takaa!"
"No, Jussi, vetelepä nyt oikein räikeä polkka, että jalat vertyvät", sanoi Kantolan Pertti ja koivun oksalta soittokojeet Jussille kouraan toimitti.
Vakavana Jussi viulun käsiinsä otti ja mättäälle sitä virittämään istahti, Leveämmän komopuolen hän syliinsä asetti ja tappeja väänsi ja peukalollaan kieliä päryytti. Tämä se oli juuri Jussin mahtavimpia hetkiä, kun koko tyttö- ja poikajoukko häntä odotti ja hänen pimputustaan katseli. Sitä Jussi nytkin sekavassa päässään ajatteli, että "minä tässä sentään komeetantti olen ja" — vaan silloin hän sattuikin kovin varomattomasti erästä nappulaa vääntämään ja altti vonkuen poikki pärskähti. Tytöt kaikki nauraa hohottamaan rupesivat ja pilkkailemaan, että jopa nyt kaupunkiviinat Jussia pyöryttävät, kosk'ei sormetkaan isäntäänsä tottele, ja Kantolan Saarakin ivaten sanoi: "Jopa Jussilta kesäsydännä kynnet kylmettyivät!"
Soivion Antti, joka äänetönnä mietteissään oli edes ja takasin, vasemmalle ja oikealle letkahdellut ja Purolan Aatun kanssa Jussin hommaa katsastanut, heräsi kuin unesta ja äskeiseen nuottiin vetäsi:
"Niin, kynnet kylmettyivät!"
Antille nyt tyttöjoukko vuorostaan mahtailemaan rupesi, mutta ei Antti siitä milläänkään ollut: työnsi vaan tupsulakkinsa takaraivalle ja unisilla silmillään tyttöihin tiirotti. Ja peli-Jussi kaivoi tyynesti paperikäärön liivinsä taskusta ja uutta alttikieltä viuluunsa asetella alkoi.
"No, tulleeko siitä tolkkua, Jussi?" kysyi Kantolan Pertti, jolle jo aika pitkäksi rupesi käymään.
"Kunhan minä tämän herjan tämminkiin saisin, niin äkin tässä…" ja Jussi veteli kielten yli vasemman käden peukalolla ja oikealla kädellään nastoja yhä väänteli.
Jo huomasi Purolankin Aatu Mattilan Jannen ja mahtavana hänen eteensä juppaili. Korvalliselle oli hattu valahtanut ja tuuheana pörrötti toiselta syrjältä ruskea tukka. Jannen eteen Aatu rehevänä asettui ja käheästi laulavinaan oli, että:
"Silkkitäkillä peitettynä
Se minun kultani makaa,
Hei hoffalarii, hei hoffalarii
Että minun kultani makaa."
Soivion Antti, joka jo mättäälle oli istahtanut ja päätänsä polvien väliin taivutteli, koetti taaskin "hoffalariihin" jouduttautua, vaan myöhästyikin ja vasta perään ynisi:
"Niin minun kultani makaa!"
"Niin se talon-tyttö tekee, Janne!" sanoi Purolan Aatu ja verestävin silmin sekä netkahtelevin polvin Mattilan Janneen tuijotti.
Taas yritti Jannella sappi kiehahtaa ja veret poskille karahtivat, vaan ei hän kumminkaan jäsentään järkähyttänyt. "Vielähän tässä illan päälle litviiki tehdään…" Eikä hän ollut Aatua kuulevinaankaan, vaan peli-Jussin puoleen kääntyi.
Tämäkin oli jo kojeensa "tämminkiin" saanut ja vakavana ensimmäisiä kokeita veteli. Pää vasemmalle viulun puoleen taipui ja oikea jalka hiukan nurmelle oikesi, että paremmin kävisi tahdin polenta. Pian oli Jussikin ralliin päässyt ja kun se poika kerran lie sille puulle kerennyt, niin meni se sitten, että helisi vaan…
"Pois pojat tieltä, että polkata saattaa", hihkasi Kantolan Pertti, joka jo Elliä pyöritteli, että tanner jymähteli. Pian ne toisetkin omansa löysivät eikä siinä pyytäessä paljo kursasteltukaan: tyttöjoukkoon vaan mentiin ja silmää iskein jollekulle sanottiin, että "tule tanssaamaan!…" Ja silloin sitä lähdettiin, aikansa pyörittiin ja väsyttyä toisistaan erottiin … harvoin taisi edes kiitostakaan kuulua…
Purolan Aatu se tämän kylän paraita tanssureita oli ja Kantolan Pertti. Maija-Liisansa kanssa se Aatu nytkin hypähtelemään lähti … ensin vähän aikaa samalla sijalla hetkutteli edes takasin ja sitten ympäriinsä pyörähteli ja toisinaan jalkopohjillaan kovemmasti nurmikkoon tömäytti. Vaan tuimana kuin tuulijaispää vihkasi Kantolan Pertti Ellin kanssa laidasta laitaan ja vähäisen vaan aukean päässä hetkutellessaan henkeään veti.
Kirkkaina kimmeltivät Ellin suuret sini-silmät ja riemusta säkenöiden ne Pertin olkapään yli katselivat. Peli-Jussin vieressä hajalla säärin seista jörötti Mattilan Janne ja silmillään Elliä seurasi. Ei hänestä tanssi nyt maistavan näyttänyt … sen synkemmäksi vaan mieli kävi, kuta kauemmin Pertti Elliä pyöritti. Ja kauan se jaksoikin tuo Kantolan Pertti yhteen pohtiin ja saman tytön kanssa!… Täytyi hänen kuitenkin viimein lopettaa ja hikisenä hän Jannen eteen Ellin hurautti.
"Tuoss' on tyttösi, Janne, … käy toimeen eläkä mörkönä seiso!"
Vaan ei tehnyt Jannella nyt mieli … mikä sen liekin niin kerrassaan tympässyt? Syrjä-kareessa hän vaan Elliin muljautteli, joka kivelle oli istahtanut ja huivin nurkalla kasvojaan kuivaili. Rauhassa hän ei kumminkaan tätä saanut tehdä, sillä Pertti oli jo muille pojille kehunut, että "tuo Emmalan Elli se vasta hyvästi tanssii!" … ja heti piti poikain itsensä koettamaan päästä, oliko Pertin puheessa perää vai piloillaanko se…
Perä siinä oli … hyvästi se heitale tanssi ja niin keveästi sitten, ett'ei väsyis vaikka iltakauden veis! Eikä se ollut rumakaan tuo Emmalan Elli, nyt varsinkin he sen huomasivat, kun Elli huivinsa oli näreen oksalle viskannut, joten tumman ruskeat palmikkonsa vapaina heilahtelivat ja poskensa hehkuvan punottavina loistivat.
"Vilkasepa tuohon Mattilan ruotilaistyttöön, Aatu, niin täytyy sinunkin tunnustaa, ettei se tyttö ole työkirveellä tehty", kuiskasi Toivos-Juho Purolan Aatun korvaan.
Aatu oli jo rohkeimmillaan … aivan niin kuin silloinkin kasarmille kaupungilta palatessa, jolloin komppaniaan päällikkö portilla vastatusten tuli eikä Aatu hänelle "kunniaa" viitsinyt tehdä… Samalla lailla se nytkin päässä humisi ja jalkoja syrjittään aina nostattelemaan mieli. Hetkisen hän Ellin perään tirrotti eikä mitään virkkanut, vaan sitten Maija-Liisaan päin kääntyi ja silmää iski: "Katsohan, Maija, kun minäkin röökinätä viuhattelemassa käväsen!"
Elli oli juuri Mattilan Jannen luo seisahtunut, Janne se yhä vaan äänetönnä törötti, kädet housuntaskuissa, ja syrjittäin Elliin vilkuili. "Petoko tuolle tytölle? … eipä se ennen tuolla lailla … eikä niin tanssistakaan?… Ja silmätkinhän tuolla päässä palavat, kuin minkähän ahjohiilet!…"
Purolan Aatu astua vippaili juuri aukean poikki Elliä kohti ja monikin katsoi, että mitähän se nyt aikoi. Heti Ellikin arvasi millä mielin Aatu tuli … ihan se ilkeyksissään, ruottio, ihan ilkeyksissään! Mutta elähän nuolase ennen kuin tipahtaa, ajatteli Elli itsekseen; hänessä olikin tänä iltana kummallinen uhka noussut … ei hän mistään piitannut, ei ihan mistään … kunhan kerrankaan ilota sai ja hyppiä, että vastakin muistelemista olisi … ja hauskuutta!…
"Saisiko … tuota noin … talonpoikakin herrasröökinätä?…" Ja Purolan Aatu ruopasi sahviaanivarsisella kengällään, että multa pölähti ja kohauttipa vielä otsahetuleilla varustettua lippulakkiansakia.
"Eipä ne kaikki kasarminkaan karkulaiset."..
Ylpeästi Elli kannoillaan pyörähti eikä Aatuun edes katsonutkaan. Makeaan nauruun pärähtivät likellä olijat ja Kantolan Pertti oikein ilkkuen Aatulle huusi:
"Pidä hyvänäsi, Aatu, että vastakin muistat!…"
Vaan oikealla peli-Jussin vieressä seisoi se, joka kaiken paraiten kuuli ja näki. Kädet taskuissa ja sääret hajallaan hän seisoi eikä paikaltaan hievahtanut, mutta kovin leimusi jo silmistä tuli … ja korvissa huuhkasi … verikö lie ollut, joka niin korviin kuhahti? … ja melkein kuin viemasi…
"Ylpeitäpä nykyaikana äpä — —! … kuka s—na siellä?" Ja ennen kuin Aatu kääntyäkään kerkesi, kumahteli hänen takaraivaansa voimakkaita, vakaisia nyrkiniskuja … yks', kaks', kolme … että pää tärähteli ja lakki kenttään kirposi.
Kerralla taukosi tanssi. Kaikki ryntäsivät tappelupaikalle. "Mikä se on?… Kuka se alotti?… Mistä ne riitausivat, hääh?" kyseltiin joka taholta. Mutta ei siinä kukaan oikeata vastausta tiennyt antaa: "syyttömästi kai se Mattilan Janne … ei suinkaan Aatu mitään hänelle tehnyt!" Kaikki olivat niin hätäyksissään ett'eivät mihinkään kyenneet. Vaan peli-Jussi, jonka sirrallaan olevat silmät vähitellen soiton aikana olivat umpeen vetäytyneet, vaikka sormet yhä työtä tekivätkin ja kieliä koskettivat, ei enää väsymystään vastustella jaksanut, vaan Soivion Antin viereen köllähti … ja nukahti…
"Erottakaa, erottakaa! … tappaahan ne toisensa!" Elli se oli, joka vihdoinkin toimettomuudesta tointui ja väliin tunkeutua yritti.
Vaan siihen ei ollut enää hyvä mennä. Purolan Aatu oli jo kääntymään päässyt ja raivoissaan asetta kopeloi. "Mistä p—nasta minä puukkoa? … antakaa puukko, pojat, eli seiväs edes!" … kähisi hän ja kiviä maasta hapuili. Mutta käteen sattuikin peli-Jussin viulu, joka kiven juureen oli jäänyt… Kerran se ilman halki hurahti ja Jannen päälakeen palasiksi pärskähti … ihan tuhanneksi muruksi, ett'ei kuin kielet vaan varteen kiinni jäivät!…
Vähäksi aikaa näytti Janne aivan topertuvan tuosta tärskösestä … vaan kun sitten huumeuksistaan tointui, niin ei rajoja enää tiennyt eikä hillinnyt häntä Ellinkään voivotukset ja pidättelyt.
"Tuoss' on herras-sekalia!" kiljasi hän tuimasti ja ilmassa välähti puukonterä ja surahtaen lihaan utkahti… Aatu horjahti suulleen nurmikolle ja verta pulppusi virtana vaatteiden läpi…
"Hän kuolee, laupias Jumala, hän kuolee!… Aatu rakas Aatu!" Maija-Liisa syöksähti joukosta sulhasensa luo ja itki ja voivotti, "mitä te tollotatte, ihmiset, ottakaa kiinni tuo murhaaja, roisto, ryökäle, ottakaa kiinni ennen kuin pakoon kerkeää!… Voi, voi… Herra Jumala meitä siunatkoon!…"
Synkkänä seisoi Mattilan Janne puukko kädessä ja sääret hajallaan. Ei hän silmäänsä räpähyttänyt eikä jäsentään järkähyttänyt, vaan Aatuun äänetönnä tuijotti. Eikä hän sittenkään vielä paikaltaan liikahtanut, vaikka Toivos-Juho ja muutamat muut miehet häneen käsiksi kävivät ja puukon pois riistivät … ja vaikka tytöt säikäyksistään toipuen vettä rannasta tuohilipeillä juoksuttivat ja miehet Aatulta takkia riisumaan rupesivat, että verenvuoto tukettaisiin … ja vaikka Maija-Liisa hänen nenänsä alla nyrkkiä puisti ja Jumalan kirousta huusi ja haukkui, minkä ikinä kerkesi…
… Mutta kiven juurella mättään varassa makasi Soivion Antti, suu auki ja nenä taivasta kohti, eikä koko räiskeestä mitään huolinut. Ei hän muutenkaan heikkohermoinen ollut ja hyvin olivat kaupunkiviinatkin miesraukkaa painostaa alkaneet. Ja poikkiteloin Antista rotjotti peli-Jussi ja päätään Antin vatsaa vasten nojasi … eikä hänkään koko tapauksesta milläänkään ollut, ei vaikka viulun sirpaleitakin oli hänen rinnalleen kirvonnut ja Antti kätensä hänen kasvoilleen laskenut … ei muuta kuin kuorsasi vaan, että vatsassa asti kurisi…
* * * * *
Autioksi oli Soiluan niemi jäänyt. Selvään kuului yön hiljaisuudessa rastaan yksitoikkoinen raksutus korpinotkossa tuolla niemen kainalossa. Aamuyö se taisi olla, koskahan järven pinnalla, joka iltayöstä asti oli rasvatyyneenä ollut, nyt alkoi hienoja väreitä liikkua salmesta päin lahden pohjukkaan. Vaan piilossa oli aurinko yhä eikä edes ruskottanutkaan vielä tuolta Kiveskallion takaa, josta se aina näihin vuoden aikoihin nousi ja kauan kajasteli ennen kuin kerrassaan näyttäysi.
Soiluan niemi ulottui kappaleen järveen päin ja kapean kärkensä pienellä pyöräkkeellä lopetti, josta melkein veden tasalta kohosi hyöteä kuusi. Kun tervamiehet myötätuulella täysissä purjeissa salmesta päin laskea luijottivat, näytti heistä siltä kuin tuo yksinäinen kuusi olisi suoraan järvestä noussut. Moni sen oli salmesta katsoessaan niin luullut tekevänkin ja vasta niemen kohdalle kerettyään erehdyksensä huomannut.
Täällä kuusen juuressa, selkä runkoa vasten nojauksissa, istui yksinäinen olento. Mattilan entinen huutolaistyttö, Emmalan Elli se oli, joka siihen taivas-alle oli yöpynyt ja hetkeksi — nukahtanut! Rintaa vasten oli pää painunut ja kädet syliin hervahtaneet. Kovin oli uni ja väsymys ahdistelleet, mutta väkeen ne nyt ajatukset tyyntymään saivat. Oli niin paljon muisteltavaa, mietittävää ja itkettävää, että silmät olivat punaisiksi verestyneet. Ensin eilinen tanssin halu, kun muut pellon alatse viilettivät ja peli-Jussi kokkakaarella viuluaan vingutti, sitten Jannen tulo ja hänen puheensa ja kotoa lähtö … niemelle tulo ja tanssin huimaus … ja Purolan Aatu … ja aina kun Elli ajatuksissaan tähän pääsi, törmäsi kurkusta kummallinen itkun pohti … niin katkera, niin sanomattoman katkera!?…
… Ja sitten tappelu ja sen jälkeiset tapahtumat: kuinka Janne kyläläisten veneesen talutettiin eikä ollenkaan vastustellut; kuinka Aatua oli viroteltu, kunnes silmänsä oli auki saanut ja ensi sanakseen tuimasti kironnut … ja kuinka ne sitten olivat häntä veneelle haalanneet, ei siihen, jossa Mattilan-Janne istui, vaan toiseen…
Tovin ne oli peli-Jussia herätellä saaneet ennen kuin tämä siksi tointui, että puhetta tajusi, ja pyöreiksi olivat hänen uniset silmänsä käyneet, kun toinnuttuaan kuuli, mitä hänen nukunta-aikanaan oli niemellä tapahtunut. Mutta kun Toivos-Juho sitten vakuutti hänelle, ett'ei haava kuolemaksi ollut ja että Aatu silmiään raotteli ja kiroilla saattoi, niin ei Jussi koko asiasta paljo piitannut.
"Onhan tuota ennenkin tapeltu … ja pahemmastikin … eikä ne nyt aina kuolemaksikaan."..
Ei Jussi siihen sen enempää virkkanut, vaan viulunsa perää kädessään pyöritteli ja korvallistaan kynsiskeli.
"Täytinenkö se tämänkin lie löytänyt? … eipähän silläkään muuta ollut… Vähät minä muusta, vaan kuin viuluni särkivät? … keltähän tuon maksunkin saanee … käräjöimättä, ja uusi se kuitenkin pitäis saada Alatalon Eeron naittajaisiin nousevaksi viikoksi! Jospa tuon sentään Harakka-Matilta … siksi aikaa…"
Ja peli-Jussi oli maasta viulunstrokan kainaloonsa korjannut ja mennessään Soivion Anttia reiteen kenkänsä kärellä kopassut.
"Nousetko pois, Antti, kuule! jo lähtöä kuuluvat tekevän… Antti, juutastako se siinä?…"
Aikansa oli Antti päätään kynsinyt ja rystysillä silmäluomiaan nujerrellut, sitten vielä venytellyt ja pitkään haukotellut ennen, kuin oli jaloilleen kömpinyt ja peli-Jussin jälkeen lähtenyt. Ei Jussi hänelle tapahtumasta mitään puhunut — liekkö muistanutkaan? — ja "kerkiääpä tuo vielä!" … ajatteli hän ehkä.
Metsän laitaan oli Elli muita seurannut ja katsonut ottivatko Mattilan veneen ja eväskontin, joka oli isännälle vietävä. Ei ne koko veneesen koskeneet eivätkä lähteissään Elliäkään muistaneet ja olihan hän Kantolan Saaralle ja muutamille muillekin maininnut, että hänen täältä pitäen täytyi eväskontin kanssa Likopurolle mennä. Nauraneet ne olivat ja kummastelleet, että Elli tanssivaatteissaan raski sinne asti, mutta minkäpä hän teki, kun pakko oli Likopurolle joutua ja tansseihinkin mieli teki!
Niin, metsän välistä oli Elli katsonut, kun veneet kolmihangassa kylää kohti mennä hursasivat. Tuonne Vekaran niemen taa ne katosivat, vaan kauan perästä päin erotti hän veneiden juovat järven pinnalla, kunnes nekin vähitellen hajausivat ja muuhun pintaan liittyivät. Niemen kärkeen Elli sitten hiipi ja kuusen juureen selkäkenoon asettausi ja itkeä nyyhkytteli ja vihdoin — nukahti! —
Kiveskallion takaa jo päivä pilkotti ja järvellä leikitteli jo vilpas tuulen henki vihurilla väreitä liihotellen, kun Elli syvästi huoahtaen heräsi. Hän oli nähnyt niin kummallista unta ja herättyä näytti luonto niin oudolta, että pää oli sekaunut. Muistissaan hän kuitenkin yölliset tapahtumat selvitti ja äkkiä ylös kapsahti.
"Minä se olen syypää kaikkeen … mitä minä lähdinkään ihmisten pilkattavaksi, mokomakin huutolaisäpärä!…"
Ja Elli huokasi taaskin syvästi ja hetkisen mietti. Voi Janne raukka! Hän näkyi kuitenkin Ellistä pitävän aika paljo, koskahan hänen tähtensä tämänkin … ja ehkä ne vielä vankeuteenkin Janne-paran … ja ainoastaan Ellin vuoksi!… Mutta Mattilaan hän ei sittenkään palata aikonut eikä Likopurollekaan mennä, ei, vaikka mikä olisi … emäntä häneltä silmät päästä kynsis, jos käsiinsä saisi ja Jannen tunteet huutolaista kohtaan tietäisi. Niin, kumpaiseenkaan ei Elli tahtonut, mutta olihan maailmaa muuallakin … ja tottahan terve ihminen työllään aina elää!… Ja hyvä se oli vihdoin taas vapaisuuteenkin päästä ja ulkoilmassa olla niin kuin ennen lapsuuden aikoina … ja parempi siellä nyt ainakin oli, kuin Pehkolan elottomassa, ilottomassa Mattilassa huutolaisena!
Tämä vapauden ajatus se Ellin kerrassaan valtasi. Kaupunkiin Tuuteron Matleenan luokse hän lähteä päätti; tottapahan se aina työpaikan neuvoo, joka sen puolen tuntee ja pari vuotta jo on sisäneitsyeenä siellä palvellut!… Ravakasti Elli höllistyneen huivinsa solmulle sitasi, hameestaan yökasteen pölähytti ja veneelle astua alkoi. Kontista hän nyyttyyn evästä otti, mutta muun jätti, yksin emännän lähettämät särvinrahatkin hän sinne heitti, ett'ei varkaaksi luultaisi … ja niin hän kankaalle takasin kohosi ja korpinotkoa kohti rientää alkoi, siellä kun ryssänvirstan päässä maantie kulki.
"Janne-raukka se vieläkin säälittää minua! Hän on aina ollut minulle niin hyvä … ja rehellinen ja helläsydämminen hän on myös, vaikka vähän tyhmänsekainen. Paljo hän minusta pitävän näkyy … olen minä sen ennenkin huomannut ja Kantolan Saarallehan se oli tässä tuonoin sanonut, että se Ellihän vasta pulskistuvan näkyy … oikein se kohta on — kaunis!…"
Ja vesakkoon Elli nyyttynsä kanssa katosi. Hetkisen vielä kuului lehväin kahinaa ja risujen rapsetta, vaan sitten sekin haihtui ja seutu oli entisellään; eikä muusta olisi huomannut, että täällä tanssit olivat olleet, joll'ei verta olis kiven vieressä punottanut ja viulun sirpaleita ympäri kenttää ollut.