VI.
Jo alkoi peltojen ja katajikkojen ylitse kaupungin kirkontorni häämöttää. Näkyi sieltä muitakin kapeita huipuntapaisia kohoilevan, vaan ei ne kuitenkaan kirkon tasalle … ei hetikään, hyvä, jos luukuihin, tuskin sitäkään.
Oli Elli joskus ennenkin kaupungissa käynyt, mutta pieni hän vielä silloin oli ollut ja aina äitinsä liepeillä pysytellyt. Eikä se silloin ollutkaan semmoinen, kuin nyt; ei ollut noita korkeita tiilirakennuksia, joissa akkunoitakin oli, ett'ei lukea jaksanut, eikä ollut paljo muutakaan, joka vasta viime vuosina oli tehty, varsinkin tulipalon jälkeen.
Mahtoi siellä olla uutta ja outoa … oikeinpa sinne pelotti mennä noin aivan yksinään, aivan orpona eikä edes tuttujakaan. Tuuteron Matleena se juuri olisi ollut, hän kun oli jo pari vuotta täällä patruuna Wikholm'illa palvellut, mutta mistäpä sen tämmöisessä maailmassa löysi. Ei ajattelemistakaan, joll'ei sattumalta eteen koituisi.
Kuta likemmäksi Elli parka tuli, sitä suuremmaksi laajeni talojen ja kattojen ryhmä, ja savutorvia, niitäkös vasta oli kuin mitähän tikotuksia, mikä korkeammalla, mikä matalampana. Vaan kun niin likelle alkoi päästä, että tornin kupeessa kellon erotti, ihan oikean kellon ja viisaritkin, ja kun ihmisiä alkoi vastaan tulla ja rattaiden kolinaa sekä tuo omituinen, ikäänkuin etäisen kosken humu kuulua, niin silloin se rupesi rintaakin niin kummasti ahdistamaan, Tuntui niin autiolta ja suojattomalta, kun ajatteli, että tuonne sitä piti ihmispyörteesen ihan turvatonna leipäänsä hakemaan, eikä muuta omaisuutta ollut, kuin tuo pienoinen nyytty ja vaatteet päällä, muuta ei mitään!…
Matkalla olivat eväätkin niin huvenneet, ett'ei muuta ollut kuin kuivahko leipäkannikka, jonka viime aterialta oli säästänyt. Kun sattuisi löytämään Tuuteron Matleenankaan, niin ainahan se neuvoa tietäisi yösijaa ja tienestipaikkaa, vaan … mikä se tuokin kötykkä on?
Elli oli jo tulliin saapunut ja vahtimiehen hökkeli se oli, joka siinä tien vieressä oli. Nyt oli kivikatu edessä ja sitä myöden hän astelemaan lähti, vaan kovin oli outoa ja turvatonta näin ypö yksinään … olisi ehkä äitikään ollut…
— — Tuossa se siis oli se patruuna Wikholm'in kartano! Ei sitä sentään tarvinnut hyvin kauan hakea, sen kun kaupunkilaiset kaikki tiesivät, ja ainahan niiden joukossa niinkin höyliä oli, että pysähtyivät kuuntelemaan ja neuvoivatkin vielä. Mutta eivät ne kaikki olleet kuulevinaankaan, menivät vaan ohitse, että takki heilui, ja keppiä joutessaan pyörittelivät. Täällä mahtoikin olla paljo joutilaita, ajatteli Elli nähdessään herra-joukon katukäytävillä hiljalleen astuskelevan … paperossi niillä useimmalla hampaissa oli ja kepit kädessä.
Elli oli jo kartanon sisällä nyyttynsä kanssa, vaan nytpä hän vasta ymmälle joutuikin, kun joka puolelle portaita nousi. Tuolla oli yhdet perempänä, jotka kyökinportailta näyttivät ja sinne ajattelikin Elli lähteä Matleenaa kysymään. Vaan silloin tuli kadulta pieni herrasmies, varmaankin muudan noista joutilaista, sillä paperossi oli tälläkin kahden sormen välissä vasemmassa kädessä ja oikeassa heilui notkea keppi.
Ei Elli vielä kesyäkään kerennyt, eikä olisi oikein ilennytkään noin suurelta herralta, jolla oli silmälasitkin päässä ja kellonperissä kiliseviä hetuleita. Mutta herrasmies, nuorelta se Ellistä näytti, oli hänet huomannutkin ja naurusuin häneen kääntyi.
"Saakos syrjäinen kysyä, ketä neitsy hakee? Ehkäpä minä sattuisin tietämään?" kysyi hän ja niin hyvillä mielin Elliin tirkisteli, että Elli oikein hämilleen kävi ja punastumaankin yritti.
"Kysyisin minä, missä Wikholmin patruuna asuu?" rohkesi hän, kumminkin hiljaa kysästä.
"Jassoo Wikholm, kyllä hän tässä asuu, näistä ensimmäisistä, joista minunkin matkani on. Neitsy taitaa olla maalta, koskahan niin outo on ja ujo vielä … täällä kaupungissa pian ujous lähtee, saattepa nähdä!"
Elli ei mitään yrittänytkään sanomaan, eikä olisi saattanutkaan, niin hävetti, mikähän lie hävettänytkin ja ujostuttanut? — Vaan nuori herrapa ei näkynyt vastausta odottavankaan: se vaan katseli punastuvaa maalaistyttöä vähän aikaa ja virkki:
"Taidatte olla työtä hakemassa kaupungista, sillä maalaisillehan kuuluu huono vuosi tulleen. Niin, niin ainahan sitä paremmin täällä ihmisten ilmoissa … aina täällä on jonkunlaista tienestiä. Tehtaasenko te olette aikoneet vai — —?"
"En minä vielä mihinkään… Tyytyisin minä mihin tahansa, kunhan saisin." Elli oli jo niin iloissaan onnestansa, että ei Matleenaa ollut muistaakaan, vaan muisti hän sen kuitenkin.
"Ei mahda maisteri tietää, onko Tuuteron Matleena vielä patruunalla?" Maisteriksi oli Elli kotikylässään kuullut kaikkia nuoria herroja kutsuttavan eikä hän niitä muuksikaan tiennyt nimitellä.
Nuorta herraa hykäytti vähäisen … tuolleko lie maisteriviralleen hymähtänyt?…
"Taisihan täällä joku Leena olla, vaan jo se on aikoja pois mennyt, missä lieneekään!" Nuori herra pyyhkäsi huolettomasti viiksiensä alkuja ja keppiänsä pyörähytti.
"Menkäähän kadulle ja tulkaa tuolta konttoriovesta, niin saatte puhutella patruunaa itseään. Siellä tapaamme taas!" Sievästi hän hymyili ja päätänsä nyykäytti ennen, kuin portaita vihellellen nousta alkoi; ja Elli se niiasi niin syvään, kuin jalat antoivat, ja entistä punaisempana kadulle lähti.
Epäröiden Elli konttorioven aukasi ja säikähtikin oikein, kun korvan juuressa tiuku helähti. Ei se kuitenkaan sen vaarallisempaa ollut ja niin uskalsi Ellikin ympärilleen katsastaa.
Oven suussa akkunan vieressä istui äsköinen "maisteri" ja tuttavasti tulijalle silmää iski; kynänvarsi hänellä oli korvantakana ja papereita hän oli kääntelevinään, Mutta peremmällä toisen akkunan luona istui korkealla, pyöreällä tuolilla paljaspäinen vanha herra, joka silmälasinsa otsalle sysäsi ja syrjäkareessa Elliin silmäili. Se se mahtoi patruuna olla, semmoiseltahan tuo näytti ja niin isäntämäiseltä…
"Hyvää päivää!" niiasi Elli hämillään, eikä tohtinut tuohon toiseen katsoakaan, ett'ei aivan sanattomaksi hyypiytyisi.
"Päivää, päivää! Mitäs tyttö asioipi?" Patruuna se oli, joka paikaltaan hievahtamatta oveen päin puhui.
"Työtä minä olisin vailla … en minä siitä välittäisi, minkälaista se on, kunhan leivän saisin." Elli oli heittänyt nyyttynsä oven suuhun ja muun puutteessa vyöliinansa helmoja hypisteli.
"Niin, kyllähän minä sen arvasinkin; vaan tähän aikaan on niin paljo työnhakijoita, ett'ei minulla joutilaita paikkoja ole enää. Mistä te olette kotoisin?"
"Tuolta minä olen ylimaasta Pehkolan kylästä."
"Ohhoh, pitkän matkan takaa, pitkän matkan takaa … ja leivän puutteessa tietysti, niin, huonothan ne ajat nyt ovat. — Mikäs se on nimenne?"
"Elli!"
"Ei, vaan sukunimenne!" Vanhaa herraa mieli naurattamaan hiukkasen. Se maalaisten yksinkertaisuus ja viattomuus!…
"Emmalan Elliksi minua on hoettu", sanoi hän vihdoin ikäänkuin epäillen kelpaisikohan tuo.
"Hm, no, ehkäpä minä kumminkin… Mutta rupeatteko te rouvimpaankin työhön, esim. tiilen kantiin?"
"Mihin tahansa, sama se on!"
"No, menkääpä sitten tämän lipun kanssa sen herran luo, joka johtaa rakennustyötä tässä oikealla… Näyttäkäähän tämä sille vaan, niin kyllä se neuvoo edemmäksi!" Patruuna repäsi paperilipun, kirjotti siihen jotakin ja ojensi sen Ellille. "Hyvästi nyt, tyttö, näytäpäs, ett'et turhaan ole tätä matkaa kulkenut."
Elli otti lipun syvästi niiaten ja sitten syrjittäisin nyyttynsä luokse perettyi. Mennessään ei kuitenkaan malttanut olla "maisteriin" vilkasematta. Tämä oli vakavana työssä istuvinaan, vaan silmälasiensa takaa ei kuin silmää iski ja paperiarkin suojassa nauratteli. —
* * * * *
Kuuma se on sydänpäivä Heinäkuussa, kun oikein sattuu. Liikaa on silloin puserokin päällä, jos työssä täytynee olla ja vasarata käsitellä. Hikipä niiltä juoksikin noilta muurarimestareilta, kun he tiilejä asettelivat, kolkuttelivat ja välistä kylestä lohkasivatkin.
Patruuna Wikholmin muhkea kivirakennus alkoi jo ollakin puolitiessä ja tänä syksynä oli määrä saada harjavuoli päälle. Kovana siinä sai päällysmieskin olla ja tarkasti työmiehiään silmällä pitää, ett'eivät seisottelisi ja laiskehtisi eivätkä kovin kauan tupakinpanossa viipyisi. Vaimonpuolia niitä ei niinkään tarvinnut … aina ne ne paremminkin jo silmän käskyä tottelivat ja ahkerampia ne ylipäätään olivatkin. Tuolta ne maasta käsin lautapaareilla tiiliä tuoda nujuuttivat ja porraspuita myöden ylöspäin kapusivat. Olisi se ollut koko teiskonen, jos ne tuosta käsipuiden ylitse eli alapuolelta tuonne tiilikokojen päälle … eli telineiden väliin… Vaan ei ne pudonneet eivätkä edes livistäneetkään, vakavasti ne vaan matkan päähän tulivat ja sitten takasin kääntyivät.
Oli niitä muutamia naisia savenkin sotkennassa tuolla pihamaalla, jossa napahirttä vääntää vuovasivat ja vettä pumppusivat. Lämmin se heilläkin näytti olevan, vaikka huivinsakin olivat hartioille pudottaneet ja röijynsä aukasseet. Punakat ja ahvottuneet oli heillä kasvot ja terveyden kirkas katse se silmistä säkenöi.
Siellä se Emmalankin Elli hirren nenässä käveli ja kaksin käsin vetohirttä väänsi. Viikkokauden oli hänkin jo kaupungissa ollut omin käsin leipäänsä tienaamassa. Raskaalta se oli ensin tuntunut ja usein oli Pehkolan kylä mieleen juolahtanut, ja Kantolan Pertti ja Mattilan emäntä ja — Janne-raukka varsinkin. Elli ei mitään Jannesta tiennyt sen enempää, eikä hän ollut löytänyt Tuuteronkaan Matleenaa, se kun oli herrasväkensä kanssa maalle muuttanut.
Somalta se oli tuntunut silloinkin, kun Elli ensi yötä erään työkumppalinsa luona tuolla "Vaaralla" päin vietti. Oli Elli ennenkin mökkitaloja nähnyt ja semmoinenhan se Emmalakin oli ollut, mutta verotalo se sentään oli hänen nykyisen yömajansa rinnalla. Kallelleen olivat tässä seinätkin lyntistyneet ja tuon maantasalla olevan akkunareiän tukkona oli riepuja ja päreitä. Mutta mikäs se auttoi, kuin muutakaan ei tiennyt eikä kaupunkiakaan tuntenut ja mielelläänhän silloin tämmöiseenkin turvausi, ett'ei aivan paljaankaan taivaan alle yöpyä tarvinnut, ja kun tuo muurarin leski — Burmanska hänen nimensä oli — vielä oli ollut niin höyli ja puhelijas ja kotipaikkaa kysellyt ja lopuksi yösijaakin tarjonnut, niin eihän sitä ilennytkään vastustella.
Mutta unettomaksi oli Elliltä se yö jäänyt, niinkuin välistä ennenkin. Ei silmän täyttä nytkään unta saanut vaikka väsyttänytkin olisi; ajatella sitä vaan piti, milloin lie sitten mitäkin ajatellut. Oli se äitikin taas ajatuksissa ollut ja kotikylä Mattila ja paljo muutakin, mutta lopulla se oli kaupunkikin jo ajatteluttanut ja varsinkin tuo kirkassilmäinen ja iloinen "maisteri" elikkä konttoristi, joksi häntä muut kuuluivat nimittävän; hän kun heti kohta oli hyväksi ruvennut ja sitten viikonkin ajalla aina puhuttelemassa käynyt.
Pulska se oli tuo konttoristi, kun se aina pari kertaa päivässä, keppineen, hattuineen ja suippakenkineen työpaikalle ilmestyi. Ja imelästi siltä puhe luisti ja sievästi se osasi paperossistaankin savuja puhallella, noin alahuulta myöden yläviistoon. Ellin luokse se tavallisesti pysähtyi ja juttelemaan rupesi … osasihan se, joka oli Helsingissäkin ollut ja ulkomailla.
Huvikseen hän nyt kotona ollessaan konttorityötä oli tekevinään ja isäänsä auttelevinaan; eikä suinkaan sen nälänpakosta tarvinnut tehdä ja ansaitakseen, rikas kun oli ja patruunan poika. Ainahan sillä rahoja oli ja isältäänhän lisää sai, kun entiset lie loppuneet.
Nämä ne Elliä ensi yön aikana ajatteluttivat ja se se häntä kummastutti, kun se hänelle, köyhälle orpotytölle, niin höyli oli ja aina puhelemaan rupesi, vaikka muuten ylpeä kuului olevan eikä paljo ihmisten päällekään kuulu katsovan. Ja sitten se taas johtui mieleen, mitä Janne oli Kantolan Saaralle sanonut, että mahtoikohan tuo todellakin tosi olla … ja sepä se taas mietteitä toi. — —
Tuolta se taaskin asteli katua alaspäin ja rottinkikeppiään heilutteli. Tähän aikaan se tavallisesti muulloinkin tuli, näin puolen päivän seuduilla ennen, kuin syömään ruvettiin. Iloinen se oli muulloinkin ja iloinen se oli nytkin, kun se lähemmäksi tuli ja päätä nyykähyttäen Elliä tervehti.
"Eikö tule kuuma näin päiväsydännä ja auringonpaisteessa?" sanoi hän ja nenäliinallaan hatun hiestyneitä sisälaitoja pyyhki.
"Eihän tuo palelekaan … vaan on tuota ennenkin tämmöisessä helteessä olla saanut." Eikä Elliä enää niin ujostuttanutkaan, koska se niin höyli oli; tohtipa tuolle jo vastatakin ja silmiinkin joskus vilkasta tahi kellonperiin, jotka takinreunojen välistä aurinkoa vasten välähtelivät.
"No ei, eipä luulisi palelevankaan, eipä todella luulisi", nauroi konttoristi ja keppiään pyöritteli; "poispahan on huivikin joutanut hartioille ja sievemmältähän tuo nyt näyttääkin, kun posketkin näkyvät ja hiussuortuvat. Noin teidän pitäisikin aina olla, niin isosti se komistaisi, niin kies'auta tekisikin!"
Konttoristia vaan nauratti, mutta Ellipä selvään tunsi, että veret poskille karahtivat, ja se se sitten hävetti ja ujostutti, ett'ei ylöskään ilennyt katsoa. Pisti se kyllä vihaksikin, kun aina tuon vertaisesta punastua piti, vaan minkäpä sille lie voinut … eihän se omassa vallassa ollut.
Sen aikaa konttoristikin vaiti oli, kun Elli kerran ympäri kiersi, vaan kun hän sitten vettä pumppuamaan rupesi ja yhdessä kohdin tuli seisomaan, niin uudelleen se taas alotti.
"Niin, kuuma tuo on täälläkin keski-kesällä päiväsydännä, mutta erittäin oli kerrankin Italiassa, kun minä siellä kävelymatkan tein…" ja sitten se taas kertoi niin kauniisti ja kummallista, että oikein piti nurkkasilmällä kasvoihin vilkasta eli kellonperiin. Osasihan se, joka ulkomaillakin oli ollut ja Pariisissakin…
Yksi löi jo torninkello ja päivällisille alkoi työväki lähteä, mikä kotiinsa asti kävellä aikoi mikä eväsnyyttynsä luo varjoisempaan paikkaan siirtyi. Yritti jo Ellikin lähteä ja huiviaan korjaili, vaan silloinpa konttoristi häneen päin kääntyi.
"Kuulkaapa! — mikä se olikaan nimenne?"
"Elli … Emmalan Elli!" lisäsi Ellikin paikalla, sillä patruunalle vastatessaan oli hän huomannut, ett'ei Elli yksistään kelvannut.
"No niin, saatanhan minä Elliksikin puhutella; minä tahdoin vaan mainita teille, että tehtaassa on nyt yksi paikka avoinna, ja jos tahdotte, voitte päästä sinne. Siellä on paljo helpompaa työnteko, kuin savensotkenta ja vedenpumppaus täällä päivähelteessä. Voitte antaa vastauksen huomenna, jos niin että vielä empisitte! Hyvästi siksi, Elli!…"
Tuolla se nyt meni ja niin pystyssä päin keppiänsä heilutteli. Sievä se oli herja takaakin päin, kun takin saumat niin kupeita myöden menivät ja hattu kallellaan kipotti, ettei toiselta puolen korvaakaan näkynyt, vaan toiselta näkyi ja näkyipä vielä pari, kolme kiharaista hiussuortuvaakin … näin takaakin päin, — — —