VII.
Helpompihan se oli toki tehtaan työssä, kuin tuolla savensotkussa tai tiilenkannissa kesähelteessä. Hätäkös täällä valmiissa huoneessa, jossa niin paljo muitakin tyttöjä työskenteli, rullasi ja leikkeli — tupakinlehtiä!… Puhellakin sai toistensa kanssa eikä tarvinnut niin hikeen asti liikkuakaan: teki, minkä jaksoi, ja melkeinpä saattoi sanoa, tahtoi. Oikeassa se oli ollut tuo pulska konttoristi, joka hänelle aina oli ollut niin höyli ja syyttä pakotta tämmöisen siistin paikankin toimittanut. Minkähän tähden tuo juuri hänelle…? Olisihan noita muitakin ollut … ja parempiakin ja kaupunkilaisia. Ei suinkaan se … ja taas se juolahti mieleen tuo, mitä Mattilan Janne Kantolan Saaralle oli sanonut. Ja mitä se konttoristikin sanoi tuonottain, silloin kun paikastakin puheli, että tuolla lailla se komeampi olisi ja huivitonna…
Näitä se Elli mietti ensi päivinä tehtaassa työskennellessään. Yritti hän puheihin muittenkin tyttöjen kanssa, mutta kovin ne olivat nenäkkäitä ja ylpeitä ja lyhyesti vastasivat. Oli niistä sentään yksi höylimpikin ja ystävällisempi, ja se se toki pitemmältäkin vastasi. Koiviston Anni hän nimeltään oli ja kaupunkilainen syntymältään.
Annin kanssa he vieretysten työtä tekivät ja tehdessäänkin myötäänsä puhelivat, kun vähän tutummiksi olivat tulleet. Vaan ei sitä sentään näin muitten kuullen oikein avosuuna olla tohtinut, mutta annahan ilta tuli ja pois päästiin, niin luisti ne silloin puhelut kotimatkalla ja varsinkin majapaikassa. Ellikin oli näet jo tympeynyt tuohon muurarin lesken hökkeliin ja Annin luokse muuttanut.
Siellä se Annikin asui Vaaralla päin, mutta siistimpi sillä huone oli ja valoisampi. Ei siinä akkunan tukkona riepuja ollut eikä päreitä, vaan kirkkaasti siitä aurinko päivällä paistoi ja kuu illalla kuumotti, kun he jo sängyssään makailivat, mutta eivät puhumasta heretä malttaneet.
Koiviston Anni se senkin kertoi, miksi muut tytöt hänelle äreissään olivat. Hänen tähtensä luulivat näet Tuohinon Leenan pois pannun, josta toiset tytöt niin paljo pitivät ja joka heidän mielestään oli niin siivo ja säädyllinen. Vaan Annipa hänestä ei ollenkaan välittänyt, mokomakin pyhimys ja tekohurskas! Ei se käynyt tansseissakaan pyhä-iltoina eikä markkina-aikoina, vaan seuroissa kulki ja uskovainen oli olevinaan. Mutta oli hänestä Anni toisellaistakin kuullut muualta päin ja se hänet vasta oikein tunsi, joka syvempäänkin näki eikä teeskellystä tekopyhyydestä päättänyt!…
Ei Anni ensin aikonut kertoakaan, mitä hän Tuohinon Leenasta takaa päin oli kuullut, vaan kun Elli ei isosti udellutkaan, niin jo sitten kysymättäkin puhumaan rupesi. Tiesi hän muka senkin, kuka Leenaa aina seura-iltoina saatti ja välistä muulloinkin, ja oli hän kerran omin silminkin nähnyt … niin että ei se Leenakaan muita kummempi ollut, vaikka olevinaan oli ja tekeysi.
Ja kun Elli sitten vakuutti, ett'ei hän ainakaan ollut syypää Leenan kohtaloon eikä edes ollut tiennytkään koko ihmisestä, sen vähemmin hänen sijalleen pakkaunut, vaan että konttoristi itsestään oli ehdotellut eikä hän käsittänyt, miksikä se… Niin silloin sitä Annia naurattamaan rupesi, että sydänalaa piti pidellä… "Kyllähän se yskä ymmärrettiin ja arvasihan sen siitäkin, että konttoristi itsestään … ja pyytämättä … noin kauniille tytölle paremman paikan laittoi … ymmärsihän tuon toki vähemmästäkin!…" ja Annia nauratti niin imelästi.
Ellin posket ne taas punaisiksi karahtivat, vaan oli toki hyvä, että pimeä oli eikä Anni nähnyt. Mutta kävi se samalla vihaksikin ja kovasti suututti, että Anni noin ilkesi häntä kohtaan … eikä hävennytkään, ja ne sanat sanoi Elli Annille suoraan, "nenästä nokkaan."
Vaan siitäkös se herja huoli! Ei kuin irvisteli ja pilkkaili, että "rupea sinäkin Tuohinon Leenaksi ja olevinasi ole!… Ei muka ole mitään huomaavinaan, eikä sitäkään, että nuoret herrat aina kauneista tytöistä…"
Elli suuttui niin, ett'ei vastatakaan kehdannut, vaan seinään päin kääntyi ja äänettömäksi herkesi. Taisi ollakin koko heitale, tuo Koiviston Anni, koskahan tuolla lailla ilkesi … ja semmoisiakohan nuo muutkin kaupunkilaiset mahtoivat olla? — Mutta pulska mies se vaan oli tuo konttoristi ja höyli se oli ja Elliksi puhutteli, vaikka muita sukunimeltään, ja osasihan se kummiakin puhella, joka oli ulkomaillakin käynyt ja Pariisissakin!…
* * * * *
Parempina ne tehtaan tytöt itseään pitivät, kuin nuo tavalliset kovan työn tekijät ja savensotkijat. Oikein iletti Elliäkin, kun hän joskus sattui sivuuttamaan entisiä työkumppaliansa sydänpäivällä katukulmassa. Tuommoinenko sitä hänkin oli ollut? Tiilen ja saven ryvettämät röijyt ja hameet ja kengätkin lintassa ja kengännauhat auki! Myi sentään mokomia!… Mutta ne raukat eivät paremmasta tienneet, eivätkä siitäkään, kuinka helppoa se tehtaan työ oli, ett'ei kuin istui ja puheli ja ajankuluksi vähän oli työskentelevinään.
Ei ne sitä tienneet, sillä jos ne sen olis tietäneet, niin eivät ne noin tyytyväisinä ja kirkassilmäisinä kävelleet olisi … ei varmaankaan, ja kateeksikin niille toki olisi käynyt. Kasvotkin niillä oli yltäpäätä punakat, että oikein rumalta näytti ja raakamaiselta. Erittäin ne olivat tehtaan tytöt, jotka hieno huivi päässä ja saali hartioilla kalossikengissä käydä hipsuttelivat, ett'ei kopsetta kuulunut kivikadullakaan. Eikä niillä posketkaan punottaneet korviin asti eivätkä ne muutenkaan olleet ahvottuneet, niinkuin ulkotyön tekijät; vaan vaalakat olivat kasvot kuin muillakin röökinöillä, ett'ei kuin pikkuisen heleän punaista poskipäillä … siksi juuri, että sievimmoilleen!
Olispa nyt saanut Kautisten Mari olla katsomassa, ja Mattilankin emäntä ja muutkin Pehkolan kyläläiset, kun entinen Emmalan Elli ja ruotilaistyttö kaupungin neitsyeenä teputteli. Eivät maar' olis tunteneetkaan ja tuskinpa Mattilankaan pojat! Nyt se jos äitikin olis elänyt, niin ei olisi maalla tarvinnut elää eikä ikäviinsä ryyppiä…
Vaan ilkeä se sentään olisi, jos se tänne nyt tulisi ja muut tytöt ja konttoristi ja kaikki tietää saisivat, mikä hän oikeastaan oli, ja varsinkin syntymältään. Parempi se ainakin oli niin, kuin oli, ja hyväksi se hänelle oli ollut tuo Soiluan niemen tapaus. Eikä se muillekaan niin paha ollut, kun sitä ensiksi luultiin, sillä entiselleenhän se oli Purolan Aatukin parannut ja Mattilan Janne sovinnon maksulla päässyt! — —
Vaan toiset tytöt ne Ellille yhä nyreinä olla jöröttivät eivätkä oikein seuraansa suvainneet. Ja nurjemmaksi se oli Koivistonkin Anni käynyt siitä pitäen, kun konttoristi viikkopalkkaa maksaessaan oli Ellille enempi antanut ja naurahtaen silmää iskenyt, eikä Annista ollut millänsäkään eikä viikkopalkan päällekään antanut.
Niille raukoille kateeksi kävi ja kun eivät muutakaan voineet, niin vihottelivat ja nurjistuivat. Vaan eipä Elli heistä enää isosti välittänytkään, sai hän muitakin kumppaleita ja yhtä hyviä!
Niin se kyllä ensiksi tuntui ja tahtoipa hän oikein uhalla näyttääkin, ett'ei hän heidän varassaan ollut eikä heitä passannut. Mutta ikäväksi se ajan pitkään alkoi käydä, kun päiväkausi piti äänettömänä työtä tehdä eikä muita puhutella saanut. Annin luota oli Elli jo aikoja pois muuttanut, eikä se enää vieretysten istunutkaan, vaan tuolla muitten kanssa räplätti. Olikin se koko suukko tuo Anni ja se sille oikein vihaksi kävi, kun oli rumemman näköinen ja kesakko-naama eikä konttoristi hänestä millänsäkään ollut, ei paljo päällekään katsonut.
Sunnuntaipäivät ne varsinkin ikäviltä ja pitkiltä tuntuivat, sillä silloin sitä ei oikein tiennyt mitä tehdä, minne lähteä. Vaan sittenpä tuli Tuuteron Matleena kaupunkiin ja muutamana pyhäiltana tansseihin kärttää alkoi, hänellä kun jo oli sulhasmies, joka maksoi ja tanssitti. Vastustellut Elli kyllä ensin oli, kun hänellä ei tuttujakaan muka ollut eikä tanssittajia, vaan kun Matleena oli käsipuolesta tarttunut ja sanonut niitä kyllä laittavansa, niin ei ollut enää ruvennut hakastelemaankaan, vaan mielisuosiolla mennyt.
Matkalla oli Matleena eronnut ja sulhastaan hakemaan lähtenyt, Ellille se oli neuvonut tanssipaikan ja käskenyt hänen jo edeltä kättä mennä, niin siellähän tavattaisiin taas toisensa. Ja niin se oli mennyt eikä taaksensakaan katsonut; kiirehän sillä muka sulhasensa luokse oli!
Kumma se oli, että tuosta Tuuteronkin Matleenasta tuommoinen löyhkän kenkä tuli, joka tansseissa laukkasi … ja mistähän se oli itselleen sulhasenkin onkinut? Kaikkiin se sekin kerkesi, vaikk'ei paljo vanhempi Elliä ollut, olisikohan ollut tuossa parin kymmenen korvilla, tuskin sitäkään!
Elli kääntyi toiselle kadulle, jonka päässä torin tuolla puolen tanssipaikka oli. Kulmassa juuri sattui mies vastaan, jolla oli hattu silmillä ja päällystakin kaulus pystyssä. Mikähän tuokin on kuikistelija? ajatteli Elli ja yritti sivuitse mennä, vaan miespä kääntyikin silloin häntä kohti ja hatun alta silmiin katseli.
"Hyvää iltaa, Elli!"
"Hyi, mikä se…? Kah, konttoristiko se on?" ja Elli säikähti jo, että sydän hypähti.
"Niin on, vaan elähän nyt siltä tuolla lailla karjase, en suinkaan minä mikään pahantekijä ole, vai mitenkä?"
Elli näki katulyhdyn valossa, kuinka konttoristi taas ystävällisesti nauroi, ja oikeinpa hävettämään mieli, kun noin tyhjästä oli säikähtänyt.
"Antakaa anteeksi, enhän minä pimeässä … ja kun tuolla lailla hattu silmillä…"
"… Ja kaulus pystyssä, eikö niin? — Tästä kulki juuri tuttuja, ja kun heidän mukaansa ei tehnyt mieli, niin täytyi tällaista keinoa käyttää; tätä käytetään paljo Helsingissä, Elli."
Ellin täytyi hävetä yksinkertaisuuttaan. Olikin hän mennyt muistuttamaan konttoristia, joka nyt oli niin sivistynyt mies ja patruunan poika ja joka ulkomailla oli käynyt ja Pariisissakin. Mahtoipa tietää miten olla piti, ja mikä sopi, mikä ei hänen laiselle herrasmiehelle!
"Minnekäs Ellillä matka on, näin iltahämärässä?" Konttoristi kääntyi
Ellin mukaan ja alkoi käydä hänen rinnallaan, oikealla puolen.
"Olipahan tuonne … kun muudan tuttavistani tuli tansseihin tahtomaan, jotka tänä iltana kuuluvat olevan!…"
Ilkeältä tuntui Ellistä ruveta tätä konttoristille tunnustamaan … hän varmaankin pilkata alkaisi! Vaan eikös mitä, päin vastoin se siitä vilkastui vaan.
"Vai tansseihin, sepä nyt oivallista, vai tansseihin … ja varmaankin täällä torin laidassa, eikös niin? Niinkö luulette, Elli, ett'en minä tanssipaikkoja tiedä ja ett'en minä jo ennestäänkin niitä tunne?… Hui, hai, tutut paikat, tutut paikat!…?"
Konttoristi käveli sitten vähän matkaa äänettömänä ja miettivän näytti. Ja kylläpä ne Ellinkin ajatukset lensivät ja sydän melkein lyömästä herkesi. Olispa nyt Kautisten Mari katsomassa ja Mattilan emäntä ja muut Pehkolan kyläläiset, kun hän konttoristin kanssa rinnatusten, ihan samalla katukäytävällä tepsutteli! Entäs Koiviston Anni! siltä raukalta silmät kieroon venähtäisi pelkästä kateudesta, hän kun myötäänsä oikein pakkaumalla pakkausi konttoristin hyväiltäväksi, vaan ei se hänestä sittenkään milläänkään ollut, ei edes näkevinäänkään. Se se Elliä kumminkin enin ihmetytti, että konttoristikin tämmöisissä "kansan tansseissa" käydä kehtasi, joissa nyt luulisi olevan vaikka minkälaista. Mutta tottapahan se itse sen asian paremmin tiesi, joka oli niin paljo maailmaa nähnyt!…
"No niin, samapa se on, saatanhan tuonne minäkin lähteä, kun ei ole niin tärkeätä tehtävääkään. Mennäänpä sitten yhdessä Elli, kyllä minä maksusta huolen pidän ja kotiinkin saatan!"
Ja niin sitä mentiin, vaikka Elliä vähän ujostuttikin tulla ihmisjoukkoon semmoisen pulskan herrasmiehen kanssa ja varsinkin, jos noita muita tehtaan tyttöjä sattuisi tulemaan ja tuo Anni räähkä, joka kaikki kieli ja pahalle päin käänsi. Se häntä vasta koko juonikko oli ja pahasisuinen ihminen! — — —
Eipä Ellillä vielä ijässään ollut semmoista iltaa ollut, kuin mennä sunnuntaina. Oikein vieläkin sydäntä vihiäsi ja jäsenissä tuntui, sitä huimaavaa tanssin höyräkkää ajatellessa, kun konttoristin olkapäätä vasten pää oli ollut, ihan noin, noin … noin, ja aina piti Ellin sitten nojautua eli ainakin ajatella itsensä samaan asemaan, kuin pyhäiltanakin tansseissa! Ja ihmiset ne vasta kummissaan olivat katselleet ja keskenään kuiskineet, että "kuka se tuo on, joka se tuon herran kanssa…?" Vaan tietämättä se oli heiltä jäänyt, sillä ei Elli paljo muista ollut välittänyt, eivät ne osanneet viedäkään niin hyvästi ja tanakasti kuin konttoristi, ei likimainkaan!
Ihan oli Elli kuin pyörryksissä ollut koko illan ja nauru oli myötäänsä työksi tullut, ett'ei Tuuteronkaan Matleenalle ollut osannut paljo muuta kuin nauraa, vaikka se oli syrjään vetää koettanut, ja varotellut… Kaikki ne muka sitten kuin Matleenakin, joka itse poikain jälessä laukkasi ja tansseissa … liekö tuo asevelvollinen edes sulhasensakaan, vaikka muille luulotteli? Eikä Elli sen enempää hänestä ollut huolinut, vaan niskojaan heittänyt ja pois kääntynyt. Kyllä hän jo itsekin tiesi varansa pitää ja hävetköön se, joka semmoista konttoristista!…
Kun Elli maanantai-aamuna tehtaalle tuli unisena ja väsyneenä, niin muut tytöt niin pilkallisesti häneen katselivat ja keskenään supattivat ja silmää iskivät. Mikähän noilla nyt mahtoi mielessä olla? … mutta sama se Ellille oli, ei hän heistä ennenkään viittä veisannut eikä nytkään … naurakoot ja supattakoot melkeensä, sama se hänelle, ihan sama!…
Ja ylpeästi Elli heille selkänsä käänsi ja työhönsä ryhtyi ja olipa vielä hyräilevinään polkankin rallatusta, jota eilen oli kuullut. Vaan täytyi sitä kuitenkin toisella korvalla kuunnella, että jos erottais, mitä ne keskenään supattelivat. Kohta sen kyllä erottikin, sillä tahallaan ne kovemmasti alkoivat puhellakin, että Ellikin kuulisi, ja väliin aina nauraa tirskahuttivat, varsinkin Koiviston Anni.
Se, mitä Elli kuuli, oli semmoista, että hän suuttui ihan sydänpohjaa myöden ja punaistakin punaisemmaksi karahti, aivan korviin asti! Jos hän nyt olisi ollut mies, niin pitkin korvia hän olis rostinut mokomia ilkiöitä, jotka toista vaan luulivat itsensä kaltaisiksi! Vaan luulkoot, puhukoot, naurakoot, niin paljo kuin heitä halutti, ei Elli heistä sittenkään mitään pitänyt, ei enempää kuin tuosta tupakinlehdestä, jonka lattialle viiletti!
Oli kuin olis entinen uhka rinnassa taas syttynyt ja mieli teki näyttämään, ett'ei hän mitään pitäisi, vaikka tytöt ja muutkin ihmiset ja koko maailma nauraisi … ei kiventäkään! Luulkoot semmoiseksi, mikä sitten jos oliskin, mitä se heihin koski, jos pahempikin…
Mutta kotiin kun pääsi, niin paikalla piti sängyn päälle heittäytyä ja itkeä niin, niin hirveästi … niin katkerasti, että sydämmeen kipeästi kävi ja silmätkin turposivat Mitä oli hän tehnyt, että häntä aina pilkattiin ja hävästiin?… Eikö hän milloinkaan saanut ilota, hän, joka ikänsä oli semmoista elämää viettänyt ja ihmisten pieksettävänä ollut, eikä äitiä paljo ollut … eikä isää ollenkaan … eikä mitään!…
Ja sitten se taas niin hirveästi itketti, että kun hetken perästä helpotti ja Elli peiliin vilkasi, niin oikein hän säikähti ja kylmällä vedellä silmiään virutella alkoi, ett'eivät tytöt mitään huomaisi. Vaan itkun kanssa oli heikkouskin mennyt ja katkeraksi uhkamieleksi muuttunut, nyt hän ei välitä mistään, ei juoruista eikä nauruista … tekee niinkuin tahtoo! Ja jos konttoristi vastakin tanssiin tulee tahtomaan, niin silloin hän uhallakin menee, ett'eivät tytöt luulisi hänen heidän puheitaan pelänneen…
Eikä Elli sillä viikolla tytöille virkkanut halastua sanaakaan, vaan ylpeänä siitä, että yksin oli ja syyttömästi tuomittu, hän kenokaulana käveli ja antoi heidän selän takana puhua, mitä tahtoivat, —
Vaan kun parin viikon päästä taas tanssit olivat ja konttoristi häntä tahtomaan tuli, niin Elli itkusilmin hänelle kertoi, mitä tytöt olivat juorunneet ja varmaan kaupungillakin puhuneet. Mutta konttoristi se vaan nauroi, että "mitä se Elli heistä piittasi, kyllähän Elli itse asian paremmin tiesi ja hänetkin tunsi", ja sitten se rupesi leikkiä lyömään ja ilvehtimään, että Ellin piti nauruun purskahtaa ja itku itsestään tyrehtyi.
Eikä Elli enää saattanut vastustellakaan, vaan nuttunsa päälleen puki ja mukaan lähti. Ja sitten he taas konttoristin kanssa rinnatusten kulkivat, ihan yksin askelin, ja puhelivat…
… Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät, vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.
Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet…
Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he lähtisi tuonne "saarille" viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan, niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja koskeen tuijottivat.
Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi tehnyt, ett'ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi väkistenkin pois päästä … ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan pois … kauas … kauas!…
Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin … veri kerrassaan päähän syöksähti … ja hermot jäseniä niin kummasti tempoivat, että voimat vei … ja samalla tahdonkin…