VIII.
Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen, siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti, kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella! Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi; erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!…
… Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen lauluja kuullut … eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.
Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani riisuessaan … mutta tyhjähän se olikin!
Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja ry'itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät, niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti…
Kovin oli surkean näköinen Elli, kun sinä aamuna tehtaalle tuli eivätkä silmätkään ottaneet kirkastuakseen, vaikka vedelläkin oli huuhtonut ja vaikka mitä tehnyt. Nauruntirskahuksia nytkin ensin kuului ovesta tullessa, kun vielä oli myöhästynytkin, mutta herkesivät ne naurustaankin, kun Ellin näkivät. Noissa suurissa sinisilmissä oli taaskin tuo katkeran surumielinen katse, joka Pehkolan kylän pojatkin oli sanattomiksi pannut ja pilkkapuheetkin kuivattanut.
Eikä Elli enää saattanut niin ylpeänä ollakaan eikä niin kylmällä ylenkatseella heidän silmäyksiään kohdata, kuin ennen oli tehnyt. Oli kuin rohkeuskin olisi mennyt ja silmätkin ijäksi alaspäin naulauneet. Ja rinnassa se niin ilkeästi karvasteli ja työssäkin ollessa ajatusten lentäessä välistä siltä tuntui, että nyt se itku syöksähtää ja oikein vedet silmiin kihosivat, kun niin vastaan piti ponnistella.
Siinä se kumminkin rupeama meni ja päivällislomalle päästiin. Vaan niin oli Ellillä vaikea olla ja päätä pakotti ja suonet tykytti, ett'ei saattanut enää iltarupeamaksi mennäkään, kotiin täytyi jäädä ja makaamaan heittäytyä, vaikk'ei untakaan saanut eikä ajatuksiltaan rauhaa. — —
Oli jo ilta ja päivä mailleen menossa, kun Elli yht'äkkiä ovellensa koputettavan kuuli. Hui, kuin hän säikähti ja veri päähän hyökäsi; olikohan se hän? Eikä Elli aukasemaankaan tointunut, vaan vavahdellen vuoteensa laidalla istui ja kuunteli. Vasta sitten, kun toisen kerran ovea rynkytettiin, sai hän hiljaa kysytyksi:
"Kuka siellä?"
"Vanha tuttu!" vastattiin ulkopuolelta.
Ei se hän ollut, sillä ääni oli karkeampi, vaan kukahan se oli, koska se niin tutulta kuulusti. Mieli Elliä vähän pelottamaan, kun oven avasi ja kookas mies sisään astui eikä hämärässä heti kasvojakaan nähnyt.
"Etkö sinä enää tunnekaan minua, Elli?" ja mies otti lakkinsa päästä ja ruskeat, tasaleikatut hiuksensa paljasti. Iltaruskon kajastuskin pääsi nyt paremmin kasvoihin käymään ja Elli erotti leveät posket, pyöreän nenän ja harmajat, uskolliset silmät.
"Kah Jannehan se on, Mattilan Janne … ja sieltä asti … näin keväällä! Et suinkaan sinä tervoja toki vielä ole tuonut?"
Ei Janne tervoja ollut tuonut, kukapa niitä näin aikaiseen… Muuten hän oli lähtenyt astumaan ja tätäkin puolta katsastamaan, eikö työmies täälläkin työllään eläisi … ja oli hänellä ollut vähän muutakin asiaa.
No mutta olihan Janne Mattilan vanhin poika, eikös häntä työssä tarvittu, ja kyllähän talo leivän antaa, … ja mitäpä hänellä juuri muutakaan niin tärkeää?…
Kyllähän sitä Mattilassakin aina elänyt olisi ja toimeen tullut, eipä sillä, vaan muuten oli aika pitkäksi käynyt ja maailmalle haluttamaan ruvennut. Vähän oli rahaa mukaansa ottanut ja hintteitä laukkuun ja niin lähtenyt astumaan tänne päin ja tänä päivänä perille saapunut. Tuuteron Matleenan luona hän oli käynyt ja se se oli hänelle Ellin asunnon neuvonut ja minkä mitäkin Ellistä puhunut, muun muassa semmoistakin, jota Janne ei uskoakseen ottanut ennen, kuin Elliltä itseltään kuuli omasta suusta — mistä lie hän puhunutkin patruunan pojista ja konttoristeista valehdellut!… Ei Janne sitä kyliä Ellistä uskonut, vaan kumminkin kysyä tahtoi, koska ne tuommoista puhua ilkesivät… Matleenakin, joka oli Ellin lapsuuden ystävä ja ennen aina ollut niin hyvä!…
Janne seisoi siinä niin rehellisenä ja avosilmäisenä ja katseli Elliä niin suurella luottamuksella, että Elli ensin hämilleen joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa. Mutta pian kuohahti luonto ja entinen uhka jälleen palasi; ylpeästi hän paksuja, ruskeita suortuviansa heilautti ja Janneen ylenkatseellisen uhkamielisesti silmäili.
Mikä se hänkin muka oli toisen holhoja ja peräänkysyjä? Pitäköönhän Janne huolen itsestään ja omista tavoistaan, Elli ei apumiestä tarvinnut, kyllä hän eteensä jo itse katsoi. Puhukootpa kaupunkilaiset ja Matleenat ja muut hänestä mitä tahansa, se ei häneen koskenut eikä häntä liikuttanut. Ja jos niinkin olisi, että heidän puheensa totta olivat, niin ei sittenkään siihen muilla asiata ollut. Mitä se heitä liikutti, mitä Elli teki ja toimi, mitä se Janneenkaan kuului ja muihin? Itse hän jo itsensä elätti eikä enää Mattilan ruotilainen ollut, vai luuliko Janne vieläkin saavansa häntä komentaa ja käskeä ja mieliään myöden pyöräytellä? E-ei, se aika oli jo ollut ja mennyt eikä muilla hänen kanssaan ollut tekemistä mitään.
Ellin suuret silmät oikein tulta löivät ja vaaleille poskille punat karahtivat. Hän oli sydämmensä purkanut ja syytänyt uhkansa Jannelle vasten silmiä, Kunpahan olisi muutkin kuulleet, sitä hän vaan olisi tahtonut, sillä nyt tunsi hän itsensä muusta maailmasta erotetuksi, sysätyksi ja nyt teki mieli sitä uhitella ja näyttää, että tulipa tuota ilman sitäkin toimeen ja saattoipahan elää, vaikka ihmiset ylenkatseella ja kammolla edestä väistyivät, saattoi jos kuin, kunhan välinpitämättömäksi heittäysi ja halveksi heitä vuorostaan ja pystyssä päin ja kenossa kauloin käveli.
Antoi niiden katsoa ja katsoi heitä silmiin yhtä rohkeasti, niin minkäpähän voivat, vaikka yhdestäkin puolin olivat.
Janne seisoi kuin puusta olis seisoalleen pudonnut. Hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä, eikä hän oikein käsittänytkään tuota sanatulvaa. Se se kuitenkin hänen mieleensä jäi, että Elli ei sanonut mitään piittaavansa, jos Matleena oikeassakin olisi, ei ihan mitään!… Herra Jumala siunatkoon tyttöä, se oli käynyt niin kummalliseksi ja rohkeaksi, ett'eihän tuota enää samaksi ihmiseksi tuntenutkaan, kuin ennen siellä Mattilassa ollessa. Ennen niin hiljainen, siivo ja nöyrä, ett'ei vastaan koskaan sanonut, ja nyt tuommoinen suukko, että pörhöllä korvin kuunnella sai ja itse huutia tietää!…
Ei tätä Janne oikein tajunnut ja epäröiden hän niskantaustaansa ruopasi ennen, kuin mitään sanoa uskalsi.
"Elli kuulehan, en minä siitä oiki-tolkkua saanut tuosta sinun puheestasi äsken. Sanoitko sinä, että se sinusta oli aivan sama, jos Matleenan puheet tosiakin olisivat vai — —?"
"Sanoin kyllä, ja saatan minä sen sanoa toisenkin kerran ja muillekin, ett'en minä heidän puheistaan piittaa … en hölyn pölyä, ja sillä hyvä!…" Elli otti hiuspalmikkonsa selkänsä takaa ja leikitteli niillä polveaan vasten rapsahutellen.
Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa. Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett'ei mistään pitänyt viiliä … ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!… Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla, jos — — — ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.
"Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli…"
"Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja äidillenne minun päälleni kantelitte", nauroi Elli pilkallisesti, "kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!"
"Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi ollut…"
"… Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten tuntea annettiin … ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa … ha, ha, haa … ja ottihan se toki emäntä kulta!…" Elli nauroi niin kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi selkärankaa viiltänyt.
"Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon. Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä muistanet, niin — — ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen, niin — — — enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet." Janne pyöritteli ujomielin lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä tuo sanoisi.
Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan … liekö oikein kuullut? Kotvasen hän sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.
"Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun … ei ensinkään ja tuskinpa minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä, Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett'ei perästä itketä eikä kaivata … ja se se parasta — meikäläisille!"
"Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä… Ehkä sinä kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa … eihän minulla kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne päin sanot." Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.
Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot entiselleen jäykistyivät.
"Kuulithan mitä jo sanoin … ei milloinkaan tule puhettakaan meidän välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen uskoa!"
Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.
"Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin…"
Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. "Etkö sinä kuullut, ett'ei milloinkaan! Pane se mieleesi ja — heitä minut jo rauhaan!"
Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä virkkoi:
"No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli, koska niin tahdot. En minäkään väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla — tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan Jannesta jotakin kuulisit, niin elä ole milläsikään … kyllä se tietää, mitä tekee! … hyvästi, Elli!"
Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan Mattilassa ja tyhmänsekaisen miehen kanssa … menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!…
Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. — — —